Kuolleita lehtiä ja rakkautta – arvostelussa Helene (2020)

Suomenruotsalainen Helene Schjerfbeck (1862–1946) jäi suomenkieliselle rahvaalle paljon vieraammaksi kuin ne hänen aikalaisensa, jotka maalasivat kansallisromanttisen kuvaston yhä suurempaa kansallistunnetta tunteneelle kansakunnalle. Osittain tästä syystä Schjerfbeck on nykypäivän elokuvantekijöille helpompi aihe kuin monet hänen aikalaisensa, sillä Schjerfbeckin elämästä voi tehdä elokuvan, joka on irrallaan sen ajan politiikasta. Antti J. Jokisen ohjaama ja osittain myös tuottama Helene (2020) on juuri tällainen teos.

Päärooliin on valittu hieman Schjerfbeckin erästä omakuvaa muistuttava Laura Birn, joka tekee roolihahmostaan aidohkon siitäkin huolimatta, että tämän elämä tuntuu olevan jatkuvaa kärsimystä. Elokuvassahan eletään aikaa, jolloin naisen asemaan ei kuulunut itsenäisyys. Helene asuu äitinsä (Pirkko Saisio) kanssa ränsistyvässä kartanossa ja on naimattomuutensa takia käytännössä isoveljensä (Eero Aho) holhouksen alaisena. Ikääntyvä taiteilija kaipaa rakkautta ja itsenäisyyttä. Romanssi nuorempaan, salskeaan Einar Reuteriin (Johannes Holopainen) kantaa Helenen elämässä aivan toisenlaista merkitystä kuin Einarin elämässä. Piristävää kyllä, Einar ei ole tarinan roisto ja ilkeyttään Heleneä kiusaava misogynisti vaan pikemminkin kykynemätön näkemään tilannetta muusta kuin omasta näkökulmastaan.

Jokisen elokuvan pohjana on Rakel Liehun vuonna 2003 ilmestynyt romaani, josta on ilmeisesti otettu elokuvaa varten repliikkejä, sillä elokuvassa ihmiset puhuvat uskomattoman kömpelösti. Roolihahmot katsojasta etäällä ja elottomina pitävä kömpelö dialogi on paljon suurempi haitta kuin se, että ruotsinkielinen Schjerfbeck puhuu suomea. Eräässäkin kohtauksessa Helene kysyy äidiltään: ”Uskotko, kun sanon, että tuhoan sinut, jos teet niin. Uskotko?”

Teennäiset ja luonnottomat repliikit ovat suurin syy siihen, miksi Helene on teatterimainen ja toisinaan teatraalinenkin elokuva, vaikka sen muussa toteutuksessa on pyritty realismiin. Elokuvan äänimaailma on korostetunkin realistista, kaikki lattialankkujen narinat ja siveltimien ja pukujen kahinat on miksattu mukaan. Kuvassa on runsaasti naturalismia, vaikkakin Helene on suomalaisittain poikkeuksellisesti kuvattu aitona scopena, suoria linjoja vääristäväillä anamorfisilla linsseillä.

Yksi Helenen hienouksista on sen syksyisessä romanttisuudessa, joka on hillittyä ja aikuisempaan makuun sopivaa. Ei pessimismiä, vaan realismia.