Yli 90 vuotta pimennossa ollut Kuisma ja Helinä (1932) tuli nähtäville Elonetiin
Iris Knape-Jäderholm ja Tauno Palo elokuvassa Kuisma ja Helinä (1932). Kuvakaappaus, rajattu.
Sam Sihvon ennätyksellisen suosittuun laulunäytelmään pohjautuva Jääkärin morsian sai ensi-iltansa huhtikuussa 1931, kun suomalainen elokuva oli vihdoinkin siirtymässä mykästä ääneen. Kalle Kaarnan ohjaama ja tuottama Jääkärin morsian oli yksi tällaisista siirtymävaiheen elokuvista: se oli käytännössä mykkä elokuva, jossa oli mukana jälkiäänitettyjä repliikkejä ja laulunumeroita.
Jääkärin morsian sai suuren suosion ja Kaarna aloitti seuraavan elokuvansa kuvaukset jo seuraavana kesänä. Larin-Kyöstin eli hämeenlinnalaisen Karl Larsonin klassikkorunoelmaan pohjautuva Kuisma ja Helinä on samantyyppinen kolmoisdraama kuin Jääkärin morsiankin: kauniin tytön ja komean soltun rakkauden tiellä seisoo tyttöön ihastunut toinen mies, yhdessä tarinassa paroni, toisessa isäntärenki.
Molempien elokuvien miespääosassa sankariroolissa nähtiin niin ikään hämeenlinnalaislähtöinen Tauno Brännäs, joka vaihtoi pian nimensä Tauno Paloksi. Naisnäyttelijät ja ”kilpakosijat” sen sijaan menivät vaihtoon: Jääkärin morsiamen Hanna Taini ja Toivo Pohjakallio vaihtuivat Iris Knape-Jäderholmiin ja Kaarlo Kytöön.
Kuisma ja Helinä ei ollut sekään vielä niin sanottu 100-prosenttinen äänielokuva, jossa jokaisen kohtauksen repliikit olisi äänitetty kuvaushetkellä, vaan ulkokuvat jälkiäänitettiin ja ainoastaan studiokuvauksissa otettiin myös repliikit talteen.
»Kaunis nähdä oli Heli nuori,
kylän kukka, armain armahista,
jalka liikkui niin kuin hienon hirven,
joka ensi kesää kiertää yksinään
tietämättä suven soitimista.»
– Larin-Kyösti: Kuisma ja Helinä (1902)
Kuisman ja Helinän ensi-ilta oli 10. tammikuuta 1932 Helsingin Capitolissa ja Gloriassa, ja viikkoa myöhemmin se alkoi pyöriä myös Turussa ja Viipurissa. Elettiin aikaa, jolloin melkeinpä jokainen kotimainen elokuva oli arvostelijoiden mielestä paras siihen mennessä. Kuisman ja Helinän ankarin kriitikko taisi olla ohjaaja-tuottaja itse, jonka rehellisyydessä ei ollut markkinamiehen elkeitä.
»Koska haluatte tietää, mitä itse arvelen ohjaamastani elokuvasta niin tunnnustan suoraan, etät tulos olisi voinut olla parempikin, jos vain olisi ollut rahaa ja aikaa enemmän kuin oli», Kalle Kaarna kertoi muutama päivä ensi-illan jälkeen eri lehdissä julkaistussa haastattelussa. »Koko työ oli suoritettava liian nopsassa tempossa, olipa eräiden näyttelijäin lähdettävä kesken filmauksen omiin teattereihinsa. Tämä tietysti vahingoitti tuloksen yhtenäisyyttä ja eheyttä».
Kotimaisen ensi-illan aikaan Kuisman ja Helinän esittämisestä Ruotsissa oli Kaarnan mukaan jo ”periaatteessa sovittu” ja neuvottelut tanskalaisten kanssa olivat käynnissä. Tiettävästi elokuvaa ei kuitenkaan koskaan esitetty sen enempää Ruotsissa kuin Tanskassakaan.
Jääkärin morsian ja Kuisma ja Helinä kävivät oman aikansa meikäläisellä mittapuulla suurelokuvista, mutta äänielokuvan nopea kehitys vanhensi ne nopeasti. Jääkärin morsiamen esityskopiot lakkasivat liikkumasta sen jälkeen, kun Suomi-Filmi Oy tuotti Risto Orkon ohjaaman uuden täysiverisen äänielokuvasovituksen vuonna 1938. Myös Kuisman ja Helinän uusi filmatisointi oli yhtiön suunnitelmissa jo 1930-luvulla, mutta se toteutui vasta vuonna 1951 Ilmari Unhon ohjaamana.
Kaarnan Jääkärin morsianta sen enempää kuin Kuismaa ja Helinääkään ei ole koskaan esitetty televisiossa. Jääkärin morsiamen negatiivi on tuhoutunut ja kaikkien esityskopioidenkin uskottiin hävinneen, kunnes yksi kopio löytyi vuonna 1998 American Film Instituten kokoelmista. Kuisma ja Helinä sen sijaan on ollut tallessa, mutta sitäkään ei ole voinut nähdä liki sataan vuoteen missään.
Nyt molemmat elokuvaharvinaisuudet ovat Kalle Kaarnan oikeuksienomistajien luvalla pysyvästi katseltavissa KAVI:n pyörittämässä Elonetissä ja Elonet+-sovelluksessa. Kaarna kuoli 76-vuotiaana vuonna 1964, joten hänen osaltaan tekijänoikeudet vanhenevat vasta kymmenen vuoden kuluttua.