Elokuvien Elvis, osa 1: Rakasta minua hellästi ja Kiihkeitä rytmejä

Elvis Presley Rakasta minua hellästi -elokuvan kuvauksissa. 20th Century Fox.

Hollywood alkoi hyödyntää laulajia heti ensimmäisestä pitkästä äänielokuvasta lähtien. Al Jolsonin jalanjälkiä Alan Croslandin ohjaamassa Jazzlaulajassa (1927) ovat sittemmin seuranneet monet laulajat kestosuosikeista tähdenlentoihin, lahjakkaista vähemmän lahjakkaisiin. Merkittävän uran elokuvanäyttelijöinä näistä laulajista on tehnyt vain harva, näistä tärkeimpinä Frank Sinatra, Dean Martin, Bing Crosby, David Bowie ja Elvis Presley.

Kun Elviksen ensimmäinen pitkäsoitto ilmestyi kauppoihin 23. maaliskuuta 1956, ehti kulua vain kolme päivää, kun nuori supertähti oli jo Hollywoodissa Paramountin studioilla tekemässä ensimmäistä – ja viimeistä – koekuvaustaan. Kyseessä ei ollut tavallinen tilanne, jossa jokin innokas nuori näyttelijä pyrkii monien satojen ellei tuhansien kohtalontovereidensa tavoin näyttelemään roolia jossakin tietyssä produktiossa, vaan vartavasten Elvikselle järjestetty tilaisuus, minkä tarkoituksena oli selvittää tämän potentiaalia elokuvanäyttelijänä.

Elvis oli saanut kutsun kolme päivää kestäneisiin koekuvauksiin tuottajalegenda Hal B. Wallisilta, joka oli tehnyt enemmän tähtiä kuin on taivaalla. Elviksen koekuvaukset jakaantuivat kolmeen osaan: ensimmäisenä päivänä filmattiin kohtaus William Ingen The Girls of Summer -näytelmästä, toisena päivänä koekuvattiin Elvis Sateentekijä-filmiä varten ja kolmantena päivänä Elvis sai esittää huulisynkkana Blue Suede Shoes -hittikappaleensa. Näistä filminpätkistä jälkipolville on säilynyt ainoastaan Blue Suede Shoesin väreissä kuvattu esitys.

Elviksen koekuvauksia seurannut näyttelijätyön opettaja Charlotte Clary totesi tämän olevan ”synnynnäinen näyttelijä”, kun taas myöhemmin Elvikselle useita filmejä kirjoittanut Allan Weiss kertoi Elviksen näyttelijälahjojen olleen ”yläasteen näytelmän pääosanesittäjän tasolla”. Blue Suede Shoesin esitystä Weis kuitenkin vertasi maanjäristykseen.

Koekuvausten tuloksena oli sopimus Wallisin ja Paramountin kanssa. Huhtikuun 25. päivänä solmittu sopimus kattoi yhden elokuvan ja option kuuteen elokuvaan. Sopimus takasi Elvikselle ensimmäisestä filmistä 15 000 dollarin (130 000 dollaria nykyrahassa) palkkion, joka olisi sitten elokuva elokuvalta kasvanut aina 100 000 dollariin saakka.

Elviksen ensimmäisen filmin palkkiota sopii verrata James Deanin 10 000 dollarin palkkioon Nuoresta kapinallisesta (1955). Eedenistä itään -elokuvasta Dean sai 1 000 dollaria viikolta. Palkkataulukon toisessa päässä olivat elokuvatähtijärkäleet, kuten Cary Grant, joka kuittasi Alfred Hitchcockin samanvuotisesta Varkaitten paratiisista 750 000 dollaria (6,65 nykymiljoonaa).

Wallisin kanssa tehty sopimus antoi Elvikselle oikeuden tehdä vuosittain yhden elokuvan jollekin toisellekin tuottajalle. Elviksestä oli tullut elokuvanäyttelijä, vain rooli puuttui.

Sateentekijä

Wallis oli koekuvannut Elviksen nimenomaan N. Richard Nashin Sateentekijä-näytelmästä tehtävää filmatisointia varten. Näytelmäkirjailija oli itse laatinut elokuvakäsikirjoituksen, jonka ohjaajaksi oli lupautunut teoksen Broadwaylle ohjannut Joseph Anthony. Anthonyn esikoiselokuvan päärooleihin oli jo kiinnitetty kaksi suurta nimeä, Burt Lancaster ja Katherine Hepburn.

Nashin tarina sijoittuu 1910-luvun Kansasiin, jota riivaa jatkuva kuivuus. Hepburnin näyttelemän, isänsä ja veljensä kanssa asuvan vanhanpiian elämään saapuu Lancasterin näyttelemä muukalainen, joka lupaa tehdä sateen – hyvää korvausta vastaan. Elvikselle oli tarkoitettu Hepburnin roolihahmon pikkuveljen osa.

Sateentekijä ei syntynyt harmoniassa. Vaikeana pidetty Lancaster oli tekstistä innostunut, mutta Wallis halusi hänet mieluummin Kuolemanloukku O.K. Corral -lännenelokuvaan, johon Lancaster suostui vain, jos saisi näytellä Sateentekijässäkin. Lopulta sekään ei oikuttelevaa tähteä miellyttänyt. Sen sijaan Elvis jo ehti radiohaastattelussa kertoa näyttelevänsä Lancasterin ja Hepburnin kanssa Sateentekijä-nimisessä elokuvassa, mutta viime hetkellä Wallis muutti mieltään ja palkkasi Elviksen tilalle Earl Hollimanin. Syyksi Wallis ilmoitti roolin olevan liian pieni Elviksen kaltaiselle tähdelle. Palkkion suuruus suhteessa roolin kokoon ei liene ollut erityisen merkittävä tekijä, sillä Elvikselle sopimuksen takaama 15 000 dollarin palkkio olisi ollut vain kymmenesosa Lancasterin palkkiosta.

Sateentekijä sai Oscar-ehdokkuudet Hepburnin sivuosasta ja musiikistaan. Vuokratuotot Pohjois-Amerikan elokuvateatterilevityksestä jäivät kolmasosaan Lancasterin samanvuotisesta Trapetsista ja kauas Elviksen ensimmäisestä, vielä samana vuonna valmistuneesta elokuvasta. John Frankenheimer ohjasi Sateentekijästä TV-elokuvan 1980-luvulla, mutta Francis Ford Coppolan Sateentekijällä (1997) ei ole mitään tekemistä Nashin näytelmän kanssa.

Richard Egan, Debra Paget ja Elvis Presley Rakasta minua hellästi -elokuvan kuvauksissa. 20th Century Fox.

Ensimmäinen rooli löytyy

Sateentekijän jälkeen Wallis suunnitteli panevansa Elviksen Garson Kaninin The Rat Race -näytelmän filmatisointiin, jossa tämä saisi näytellä New Yorkiin uraa luomaan saapuvaa nuorta muusikkoa. Lopulta Wallis tuli siihen tulokseen, ettei Elvis olisi sopinut tähänkään rooliin. Kun näytelmä lopulta filmattiin Robert Mulliganin (Kuin surmaisi satakielen) ohjaamana vuonna 1960, pääosassa oli Tony Curtis, jonka tyylistä Elvis otti vaikutteita jo vuosia aiemmin.

Kun Wallis ei löytänyt Elvikselle sopivaa projektia, Elviksen manageri Tom Parker käytti sopimuksessa olevaa oikeutta tehdä yksi filmi toiselle tuottajalle ja studiolle. 20th Century Foxin kanssa yhteistyötä tehnyt tuottaja David Weisbart oli lännen- ja seikkailufilmien tuottamisen jälkeen osunut kultasuoneen Nuorella kapinallisella, jonka tähti oli sittemmin kuollut. Kenties toisella nuorisoidolilla voisi täyttää toisen kengät, lienee Weisbart ajatellut.

Fox ja Weisbart tarjosivat Elvikselle The Reno Brothers -lännenfilmiä, jonka pohjana olleesta tositarinasta oli vuotta aiemmin tehty Junarosvot-niminen filmi, jossa Randolph Scott näytteli roistoja jahtaavaa lainvalvojaa Elokuussa allekirjoitettu sopimus kattoi tämän yhden elokuvan ja option kahteen muuhun, joista kerrotaan tämän juttusarjan myöhemmässä osassa. The Reno Brothersista Elvis sai jo 100 000 dollaria (875 000 nykydollaria) ja lisäksi nimensä kolmanneksi suurimmalla elokuvan mainosmateriaaleihin ja alkuteksteihin, Richard Eganin ja Debra Pagetin jälkeen.

The Reno Brothers oli kertomus sisällissotaan lähteneestä Vancesta (Egan), joka palattuaan kotiin saa huomata tyttöystävänsä Cathyn (Paget) naineen Vancen pikkuveljen, Clintin (Elvis). Lisädraamaa tilanteeseen tuo armeijan kultalähetyksen ryöstö, jossa Vance on osallisena, ja tultuaan katumapäälle saa rikostovereidensa vihat niskoilleen. Jeffrey Hunter ja Robert Wagner ehtivät kieltäytyä Clintin roolista tehtävän pienuuden takia, mutta elokuvassa neljä laulua esittänyttä Elvistä varten Clintin osaa suurennettiin.

Kokeneiden filmimiesten seurassa

The Reno Brothersin käsikirjoitus pohjautui sekä tositapahtumiin että Maurice Geraghtyn laatimaan tarinaan, josta Robert Buckner teki käsikirjoituksen. Sekä Buckner että Gerahgty olivat entisiä huippuluokan käsikirjoittajia, jotka olivat kokeilleet siipiään myös tuottajina. Bucknerin teki uransa merkittävimmän yhteistyön Michael Curtizin kanssa kirjoittaen tälle mm. Errol Flynn -elokuvat Lännen valloittajat (1939), Sankari Virginiasta (1940), Santa Fen sankarit (1940) ja Pilvien veikot (1941) sekä James Cagneyn tähdittämän Yankee Doodle Dandyn (1942), josta Buckner sai uransa ainoan Oscar-ehdokkuuden. Lisäksi Buckner tuotti Curtizin Isä ja me -hittielokuvan (1947). Pian tämän jälkeen hänen ura lähti nopeaan laskuun, ja 1950-luvun puoliväliin tultaessa hänen käsikirjoituksensa kelpasivat enää vain The Reno Brothersin kaltaisiin B-luokan tuotantoihin.

Tuottaja Weisbart oli tullut elokuva-alalle leikkaajana ja tehnyt hänkin merkittävää yhteistyötä Curtizin kanssa leikaten tämän elokuvista mm. Mildred Piercen (1945). Uransa ainoan Oscar-ehdokkuuden Weisbart sai Jean Negulescon Sanattomien tunteiden (1948) leikkauksesta. Elia Kazanin Viettelysten vaunun (1951) leikkaamisen jälkeen Weisbart aloitti tuottajauransa erilaisilla genre-elokuvilla; lännen-, seikkailu- ja kauhuelokuvilla. Uran käännekohta oli Nicholas Rayn Nuori kapinallinen, joka yhdessä Kazanin Eedenistä itään -filmin kanssa teki Deanista tähden ja rutosti rahaa tuotantoyhtiölle: 1,5 miljoonaa (13 nykymiljoonaa) maksaneen elokuvan vuokratuotot Pohjois-Amerikasta kohosivat yli 4,5 miljoonan (40 nykymiljoonaa). Vastaavanlainen tuottoisa bisnes on varmasti ollut Weisbartin mielessä silloin, kun Elvis palkattiin The Reno Brothersiin.

Elviksen ensimmäisen elokuvan ohjaajaksi valikoitui Robert D. Webb, joka oli 1930-luvulta lähtien työskennellyt lukuisissa elokuvissa apulaisohjaajana tai toisen kuvausryhmän ohjaajana. 1930-luvulla apulaisohjaajilla oli vielä oma palkintokategoriansa Oscareissa, ja Webb sai uransa ainoan Oscarinsa Henry Kingin Chicago palaa -elokuvasta (1937). Oman ohjaudebyyttinsä Webb teki Victor Maturen ja nuoren Lee Marvinin tähdittämällä, Korean sotaa käsitelleellä The Glory Brigadella (1953). Samana vuonna valmistui jo toinenkin ohjaustyö, Kaksintaistelu merenpohjalla, joka sai Oscar-ehdokkuuden värikuvauksestaan. Sen pääosaa näytelleen Robert Wagnerin kanssa Webb teki myös seuraavan elokuvansa, lännentarinan Valkoinen sulka (1955), kun taas Miekalla ja ristillä -filmin tähtenä nähtiin jo Anthony Quinnin kaltainen erittäin tuottelias kestosuosikki.

Debra Paget Langin elokuvassa Tiger of Bengal (1959). SNC.

Debra Paget & Richard Egan

Sekä Richard Egan (1921–1987) että Debra Paget olivat aloittaneet elokuvauransa 1940-luvun lopulla. Heidät oli jo nähty yhdessä Henry Kosterin Näin hänen kuolevan -megahitin (1953) jatko-osassa Gladiaattorit (1954), jonka Delmer Daves ohjasi. Sen lisäksi Eganille oli ehtinyt kertyä jo kymmeniä elokuvarooleja, mutta niistä valtaosa B-luokan elokuvissa. Gladiaattorien tähden, Victor Maturen, kanssa Egan näytteli myös Richard Fleischerin Vaarallisessa lauantaissa (1955).

Paget (s. 1933) debytoi teatterilavalla vuonna 1946 Shakespearen Windsorin iloiset rouvat -näytelmässä, jonka jälkeen 20th Century Fox -studio kiinnitti hänet näyttelijäkseen. Ensimmäiset filmiroolinsa 157-senttinen Paget teki pari vuotta myöhemmin. Kesäkuussa 1956 Milton Berlen TV-show'ssa yhdessä Elviksen kanssa nähdyn Pagetin elokuvaroolien suuruus oli usein suhteessa elokuvien suuruuteen; mitä pienempi elokuva, sitä suurempi rooli.  Joseph L. Mankiewiczin Muukalaisten talossa (1949), Henry Hathawayn 14 tunnissa (1951) ja Jacques Tournerin Merirosvojen kuningattaressa (1954) nuorella näyttelijättärellä oli sivuosat, Davesin Paratiisilinnussa (1951), Harmon Jonesin Niilin prinsessassa (1954) ja Kosterin Marssikuninkaassa (1954) pääosat.

Pagetin ja Davesin yhteistyö alkoi Katkaistulla nuolella (1950), jossa Pagetilla oli naispääosa James Stewartin näytellessä varsinaisen tähtiroolin. Kolme Oscar-ehdokkuutta saanut lännenelokuva ei tehnyt Pagetista kertaheitolla tähteä, vaan pikemminkin hänen urastaan tuli hyvin epätasainen. Yhden vuoden aikana Paget saattoi näytellä pääosaa ja tanssia puolialastomana B-luokan filmissä, toisaalta taas näytellä sivuroolin megaluokan Raamattu-spektaakkelissa.

Lewis Milestonen ohjaamassa Victor Hugo -filmatisoinnissa Kurjat (1952) Pagetilla oli naispääosa Cosettena, Tusinoittain halvemmalla -hitin (1950) jatko-osassa Tusina tallella (1952) yksi pääosista. Ennen The Reno Brothersia Paget ehti näytellä myös Cecil B. DeMillen Kymmenessä käskyssä (1956), josta tuli yksi kaikkien aikojen katsotuimmista elokuvista.

The Reno Brothersin ohjaajalle Paget ja Egan olivat ennestään tuttuja. Egan oli näytellyt Webbin elokuvissa The Glory Brigade ja Miekalla ja ristillä, Paget Valkoisessa sulassa.

Kuvaus – kamera – käy!

The Reno Brothersin kuvaukset alkoivat Fox-studion omistamalla maatilalla ja studiolla 23. elokuuta ja päättyivät 8. lokakuuta 1956. Elvis saapui kuvauksiin hyvin valmistautuneena; hän oli opetellut ulkoa sekä omansa että kaikkien muidenkin repliikit. Kesken elokuvan kuvausten, 9. syyskuuta, Elvis kävi New Yorkissa esiintymässä Ed Sullivanin TV-ohjelmassa, jossa hän esitti Love Me Tenderin ensimmäistä kertaa. Seurauksena oli televisiosensaatio ja hittilaulu, jonka singlejulkaisua myytiin jo ennakkoon yli miljoona kappaletta. Love Me Tenderistä tuli kaikkien aikojen ensimmäinen kultalevyn saaja ja The Reno Brothers -elokuvan uusi nimi.

Elokuvan lopusta, jossa Clint kuolee, tuli ongelmallinen. Elviksen fanit olivat kuulleet tarinan lopusta jo ennen filmin julkaisua, eivätkä olleet loppuratkaisuun lainkaan tyytyväisiä. Vaikka elokuvaan oli kuvattu myös vaihtoehtoinen loppu, jossa Clint ei kuolekaan, päätettiin alkuperäinen loppuratkaisu säilyttää ja antaa Clintin kuolla. Kompromissiksi elokuvan viimeiseen kuvaan laitettiin Clint laulamaan elokuvan nimikkokappaletta ”haamuna”, pääkuvaan päälleliimattussa pienemmässä kuvassa.

Love Me Tenderin budjetti oli maltillinen; 1,25 miljoonaa dollaria, nykyrahassa lähes 11 miljoonaa. Elokuvan suuri ensi-iltatapahtuma pidettiin New Yorkin Paramount-teatterissa 15. marraskuuta, ja vaikka Elvistä ei tilaisuudessa nähtykään, varsinainen sirkus oli saanut alkunsa. Elvis itse kävi katsomassa elokuvan yksityisnäytöksessä kotikaupunkinsa Memphisin elokuvateatterissa 20. marraskuuta, päivää ennen filmin lähtemistä 575 esityskopiolla maanlaajuiseen teatterilevitykseen. Ensimmäisen viikon aikana elokuva sai vuokratuottoja 540 000 dollarin (4,7 nykymiljoonan) edestä ja hävisi viikon katsojatilastoissa vain George Stevensin Jättiläiselle (1956), 201-minuuttiselle värielokuvalle, jonka tähtinä nähtiin Rock Hudson, Elizabeth Taylor ja jo edesmennyt James Dean viimeisessä elokuvaroolissaan.

Love Me Tender tuotti tuotantokustannuksensa takaisin kahden viikon levityksen jälkeen. Pohjois-Amerikan teatterilevityksestä kertyi kaikkiaan 4,5 miljoonan vuokratuotot, nykyrahassa 40 miljoonaa. Maailmanlaajuisesta teatterilevityksestä Fox-studion kassaan kilahti 9,5 miljoonan, nykrahassa yli 80 miljoonan dollarin vuokratuotot. Suomessa Love Me Tender sai nimekseen Rakasta minua hellästi, ja sen ensi-ilta oli 10. toukokuuta 1957 Helsingin Savoy-teatterissa. Uusintakierrokselle se lähti 11. heinäkuuta 1969.
 
Love Me Tenderin jälkeen ohjaaja Webbin ura jatkui vastaavien B-luokan tuotantojen parissa. 1960-luvun puolella hän palasi toisen kuvausryhmän ohjaajan tehtäviin neljään elokuvaan, mm. Gregory Peckin tähdittämään Armottomaan viholliseen (1963) ja Carol Reedin Tuskaan ja hurmioon (1965), jonka pääosassa nähtiin Charlton Heston. Webbin oma ohjaajaura jatkui 1960-luvun lopulla muutamalla B-elokuvalla, mm. Etelä-Afrikassa kuvatulla The Cape Town Affairilla (1967) ja Vincent Pricen tähdittämällä länkkärillä The Jackals (1967).

Richard Eganin työt vähenivät, mutta hänet nähtiin vielä parissakymmenessä elokuvassa vuoteen 1979 mennessä ja televisiossa aina 1980-luvun lopulle saakka. Eganin viimeisistä filmeistä mainittavimpia ovat Delmer Davesin Kesäpaikka (1959), Raoul Walshin ja Mario Bavan ohjaama Persian miekka (1960) ja Rudolph Matén 300 spartalaista (1962).

Paget sen sijaan nähtiin seuraavaksi Anthony Quinnin ja Ray Millandin rinnalla The River's Edge -elokuvassa (1957), William Dieterlen Persian tikarin (1957) naispääosassa, Jules Vernen Maasta Kuuhun -romaanin filmatisoinnissa (1958) ja nättinä murhaajana Roy Del Ruthin Paatuneessa ja häikäilemättömässä (1960). Työtarjoukset Hollywoodista vähenivät ja Paget lähti ulkomaille tekemään kaksi elokuvaa mestariohjaaja Fritz Langin (M – kaupunki etsii murhaajaa, Metropolis) kanssa, Eschnapurin tiikerin (1959) ja Maharadjan kosto (1959), joista lisäksi leikattiin yhdistelmäversio yhdysvaltalaisia markkinoita varten. Tämän jälkeen Paget filmasi Italiassa kaksi elokuvaa. Palattuaan Yhdysvaltoihin Paget kelpasi enää vain Roger Cormanin nyrkkipajan tuotantoihin Kauhutarinat (1962) ja Linnan kauhut (1963), jotka pohjautuivat Edgar Allan Poen teksteihin.

Pageti oli neljä kuukautta naimisissa näyttelijä-laulaja David Streetin kanssa vuonna 1958 ja  lännenelokuvistaan tunnetun ohjaaja-käsikirjoittaja Budd Boetticherin kanssa vuosina 1960–1961. Pagetin elokuvaura päättyi 1960-luvun puolivälissä, kun hän nai öljymiljonäärin ja jäi kotirouvaksi.

Elviksen manageri Tom Parker, Hal B. Wallis, Elviksen isä Vernon ja Elvis Presley Hula-hula-paratiisin (1966) kuvauksissa. Paramount.

Kiihkeitä rytmejä (1957)

Kun Rakasta minua hellästi osoitti Elviksen olevan varsinainen kassamagneetti, Elviksen kanssa sopimuksen yhdestä elokuvasta ja option vielä kuudesta elokuvasta tehnyt tuottaja Hal B. Wallis löysi kuin löysikin Elvikselle sopivan projektin. Elviksen manageri Tom Parker neuvotteli tälle 50 000 dollarin bonuksen varsinaisen filmipalkkion (15 000 $) päälle. Bonus vastaa nykyrahassa yli 420 000 dollaria, alkuperäisen sopimuksen takaama palkkio yli 125 000 dollaria. Peter Guralnickin Viimeinen juna Memphisiin -kirjan (1998) mukaan Elviksen palkkio olisi ollut kokonaista 150 000 dollaria (yli 1,2 miljoonaa nykyrahassa).

Elviksen ja Wallisin ensimmäinen elokuva kulki aluksi työnimillä Lonesome Cowboy, Running Wild, Stranger in Town ja Something for the Girls, ennen kuin nimeksi valikoitui Loving You. Elokuvan pohjana oli Mary Agnes Thompsonin A Call from Mitch Miller -novelli, joka oli julkaistu Good Housekeeping -aikakauslehdessä kesäkuussa 1956. Wallis osti novellin filmatisointioikeudet vielä saman vuoden aikana.

Wallis palkkasi Loving Youn käsikirjoittajiksi Hal Kanterin (1918–2011) ja Herbert Bakerin (1920–1983). Kanter – joka sai debyyttinään ohjata Loving Youn –  oli jo työskennellyt jonkun verran televisiossakin, mutta parhaiten hänet tunnettiin Bob Hopen komedioiden käsikirjoittajana. Yhteistyö Hopen kanssa oli alkanut Norman Z. McLeodin ohjaamalla Kaksoisolentoni-filmillä (1951), jonka dialogia Kanter oli mukana laatimassa. Tämän jälkeen Kanter pääsikin jo yhdeksi Hal Walkerin ohjaaman 2 iloista merimiestä Balissa -elokuvan (1952) käsikirjoittajista. Hopen rinnalla elokuvan pääosassa nähtiin hänen kanssaan monta filmiä tehnyt Bing Crosby.

Hopelle Kanter kirjoitti myös George Marshallin ohjaaman Punaisen Pöllön sankarit (1953), Claude Binyonin ohjaaman Ojasta allikkoon (1953) ja McLeodin ohjaaman Casanovan unohtumattoman yön (1954). Kanterin yhteistyö Marshallin kanssa jatkui Dean Martin & Jerry Lewis -komedialla Satulassa haaremiin (1954), joka taasen toi Kanterin kynäiltäväksi toisenkin Martin & Lewis -filmin, näiden parhaimpana pidetyn Vaarattomia vakoilijoita -klassikon (1955), jonka Frank Tashlin ohjasi. Samana vuonna Kanter sai mainetta myös vakavampien tekstien tekijänä, kun hän laati elokuvakäsikirjoituksen Tennessee Williamsin Tatuoitu ruusu -näytelmästä Daniel Mannin ohjaamaan samannimiseen elokuvaan, joka sai kahdeksan Oscar-ehdokkuutta. Filmin pääosissa nähtiin Anna Magnani ja Burt Lancaster. Sekä Tatuoitu ruusu että Vaarattomia vakoilijoita olivat Wallisin tuotantoja.

Kiihkeitä rytmejä. Paramont.

Myös Loving Youn toinen käsikirjoittaja, Herbert Barker, oli kynäillyt Martin & Lewis -komedioita, Norman Taurogin ohjaaman Laskuvarjomonnit (1952) ja Marshallin Yö kummitussaarella (1953), joiden jälkeen Barker oli mukana kirjoittamassa Sidney Sheldonin ohjaamaa Ihannevaimoa (1953), pääosissa Cary Grant ja Deborah Kerr, Robert Aldrichin baseball-draamaa Big Leaguer (1953) ja Arthur Lubinin ohjaamaa Puhuvaa muulia naiskomppaniassa (1954), joka oli seitsenosaisen komediaelokuvasarjan viides osa.

Kanterin tavoin myös Barker oli mukana kirjoittamassa Tashlinin ohjaamaa Vaarattomia vakoilijoita, ja ehti sen jälkeen kirjoittaa Tashlinin kanssa tämän ohjaaman ja käsikirjoittaman, Jayne Mansfieldin tähdittämän Minkäpä tyttö sille voi -komedian (1956), ennen kuin siirtyi Loving Youn pariin.

Elviksen toisen samanvuotisen elokuvan, Jailhouse Rockin, tavoin Loving Youn tarina liippasi melko läheltä hänen omaa elämäänsä. Elvis näyttelee Deke Riversiä, aloittelevaa laulajaa, josta tykkäävät niin tytöt kuin Lizabeth Scottin näyttelemä musiikkipromoottori Glendakin, jolle nuori Deke kelpaa niin yksityis- kuin työelämässäkin. Glendan kanssa Deken kyvyillä on rahastamassa kantrimuusikko Tex Warner, jota näytellyt Wendell Corey oli hiljattain nähty Sateentekijässä, Elviksen ensimmäiseksi filmiksi meinatussa rainassa.

Corey oli tuttu kasvo monista sivurooleista, mutta varsinainen filmitähti hän ei ollut. Scott sen sijaan aloitti elokuvansa film noir -elokuvien tähtenä Kirk Douglasin ja Barbara Stanwyckin rinnalla Lewis Milestonen Paholaisnaisessa (1946), Humphrey Bogartin vastanäyttelijänä John Cromwellin Kuumissa paikoissa (1947), ja Cromwellin Suurkaupungin varjossa (1951) seurana oli Robert Mitchum. Byron Haskinin film noirissa Lain ulkopuolella (1948) Scott sai näytellä Burt Lancasterin kanssa, Haskinin samaan genreen lukeutuvassa  On myöhäistä itkeä -filmissä (1949) Scottilla oli jo filmin päärooli. William Dieterlen film noirissa Suurkaupungin pimennossa (1950) hänen vastanäyttelijänä oli uransa kolmannessa roolissa nähty Charlton Heston.

Kymmenkunta film noiria tehtyään Scott nähtiin komediaroolissa jo mainitussa Martin & Lewis -elokuvassa Yö kummitussaarella, jota seurasivat mm. Irving Rappertin Bad for Each Other (1953), toinen yhteinen filmi Charlton Hestonin kanssa, ja Allan Dawnin Ratsastavat hurjat -länkkäri (1954). Loving Youn jälkeen Scott nähtiin valkokankaalla vielä kerran, viiidentoista vuoden tauon jälkeen Pulpissa (1972), joka oli ohjaaja Mike Hodgesin ja pääosaa näytelleen Michael Cainen toinen yhteistyö Tappakaa Carterin (1971) jälkeen. Muutamia TV-rooleja tehnyt Scott on yksi viimeisistä 1940-luvun filmitähdistä, jotka ovat elossa vielä tänäkin päivänä.

Elokuvan toisessa naispääosassa nähtiin 18-vuotias Dolores Hart, Mario Lanzan sukulaistyttö avioliiton kautta, jolle Loving Youn Susan oli ensimmäinen varsinainen elokuvarooli. Hartin vanhemmat olivat hekin näyttelijöitä, isä Bert Hicks nähtiin myös valkokankaalla pienissä avustajarooleissa. Vanhempiensa erottua Hart muutti isovanhempiensa luo; hänen isoisänsä oli paikallisen elokuvateatterin koneenkäyttäjä, jonka kautta Hart tutustui elokuviin entistä lähemmin. Lähdettyään Los Angelesiin Hart sai roolin koulunsa produktiossa Pyhä Johanna -näytelmästä, josta sana kiri Hal Wallisin korviin. Wallis kutsui Hartin koekuvauksiin ja sen perusteella teki alle parikymppisen Hartin kanssa sopimuksen seitsemäksi vuodeksi.

Deken ikäiselle pojalle paremmin sopivaa, kilttiä tyttöä näyttelevä Hart nähtiin Elviksen rinnalla myös Michael Curtizin ohjaamassa Kitara kainalossa -filmissä (1958), jota käsittelevässä jutussa hänestä kerrotaan enemmän.

Kanterin esikoisohjauksen kuvaukset alkoivat 21. tammikuuta 1957 ja päättyivät 8. maaliskuuta. Koko elokuva kuvattiin Paramountin studioilla, lukuun ottamatta Susanin (Hart) perheen maatilalle sijoittuvia kohtauksia, jotka pantiin purkkiin Hollywood-kyltin läheisyydessä Hollywood-kukkuloilla. Elviksen vanhemmat Vernon ja Gladys Presley pääsivät avustajaksi poikansa elokuvaan ”näytellen” yleisön jäseniä yhdessä filmin monista konserttikohtauksista.

Elvis ja Dolores Hart elokuvassa Kiihkeitä rytmejä. Paramount.

Elviksen ensimmäisen värifilmiin Paramount liittyi myös siten, että Wallisin tuotantoyhtiöllä oli pitkä levitys- ja tuotantosopimus sen kanssa. Siitä syystä myös Loving You kuvattiin käyttäen Paramountin kehittämää VistaVision-kuvausmenetelmää, joka oli sen vastine 20th Century Foxin CinemaScopelle. Käytännössä VistaVision antoi mahdollisuuden kuvata elokuvan laajakuvana, joka yhdessä värien kanssa oli tärkeä kilpailukeino televisiota vastaan. VistaVisionissa saatiin tausta- ja etuala yhtä teräviksi, joskaan esimerkiksi Varkaitten paratiisin (1955) menetelmällä kuvannut Alfred Hitchcock ei tästä ”edusta” välittänyt. Ensimmäinen VistaVisionia käyttänyt elokuva oli Michael Curtizin ohjaama Valkea joulu (1954).

Loving Youn kuvauksesta vastasi alansa mestareihin lukeutunut Charles Lang, Jr., joka tuli elokuva-alalle jo 1920-luvulla. 1950-luvulle tultaessa hän oli jo ehtinyt kuvata kaikkea maan ja taivaan väliltä. Langin viimeisiä filmejä ennen Loving Youta olivat Fritz Langin Gangsterikuningas (1953), Billy Wilderin Tuhansien silmien edessä (1951) ja Kaunis Sabrina (1954), John Sturgesin Kuolemanloukko O.K. Corrall (1957) ja (taas kerran) Joseph Anthonyn Sateentekijä.

Siinä missä Rakasta minua hellästi -elokuvassa Elvis lauloi vain neljä laulua, Loving Youssa hänellä oli esitettävänään jo seitsemän kappaletta. Lisäksi filmiä varten tehtiin neljä muutakin laulua – Jerry Leiberin ja Mike Stollerin We're Gonna Live It Up, George Morganin Candy Kisses, Aaron Schroederin ja Ben Weismanin Fireworks sekä Paul Westmorelandin Detour – joita ei lopulta äänitetty saati kuvattu.

Loving Youn ensi-ilta pidettiin Memphisissä 9. heinäkuuta 1957, vaikka Elvistä ei taaskaan paikalla nähty. Maanlaajuiseen levitykseen elokuvaan lähti vasta 30. heinäkuuta, mutta silloinkin se tuli tarjolle samanaikaisesti kaikille halukkaille teattereille, eikä sitä normaalista tavasta poiketen nähty ensimmäisenä suurimmissa teattereissa. Pohjois-Amerikasta Loving You keräsi 3,7 miljoonan (hieman yli 31 nykymiljoonaa) vuokratuotot ja oli vuoden ensi-illoista 16. katsotuin.  Suomessa Loving You nimettiin Kiihkeiksi rytmeiksi ja se nähtiin ensimmäisenä Helsingin Gloria-teatterissa 1. marraskuuta.

Kiihkeiden rytmien jälkeen Elviksen ja ohjaaja-käsikirjoittaja Hal Kanterin yhteistyö jatkui Sinisellä Havaijilla (1961), käsikirjoittaja Barkerin kanssa tehtiin Kitara kainalossa (1958) ja kuvaaja Lang, Jr. oli hänkin tekemässä Sinistä Havaijia.