kedonkukkaset1still
Sidney Poitier elokuvan Kedon kukkaset (1963) mainoskuvassa. MGM

Sidney Poitier, ensimmäinen mustaihoinen Hollywood-tähti, on kuollut 94 vuoden ikäisenä. Hän oli syntynyt Miamissa 27. helmikuuta 1927, kun hänen Bahamasaarilla asuvat vanhempansa olivat tulleet sinne myymään maatilansa satoa. Poika syntyi kaksi kuukautta etuajassa, mutta onni onnettomuudessa, synnytys tapahtui Yhdysvalloissa ja näin Poitier sai automaattisesti Yhdysvaltain kansalaisuuden.

Poitier muutti Miamiin teini-ikäisenä ja jatkoi pian matkaansa New Yorkiin, elätti itseään tiskarina, opetteli lukemaan ja käväisi vapaaehtoisena armeijan palveluksessa. Näyttelijäura alkoi Harlemissa American Negro Theatre -teatterissa. Muutama vuosi myöhemmin tieto hänen kyvyistään kantautui myös elokuvatuottaja Darryl F. Zanuckin korviin, ja tämä tarjosi Poitierille toista pääosaa Joseph L. Mankiewiczin ohjaamasta film noir -elokuvasta Kaikki tiet tukossa (1950), jossa Poitierin näyttelemä musta lääkäri joutuu hoitamaan Richard Widmarkin näyttelemää rasistia.

Poitierin rooli oli laadultaan ja suuruudeltaan aivan toista luokkaa kuin mitä Hollywood-elokuvissa oli siihen mennessä tarjottu mustaihoisille näyttelijöille. Oman rotunsa edustajia halventaviin rooleihin Poitier ei koskaan suostunut eikä tarvinnutkaan, sillä hänen debyyttiroolinsa herätti huomiota ja poiki nopeasti uusia työtarjouksia. Varsinaiseen tähteyteen se ei häntä vielä nostanut, mutta loikkaus siihen suuntaan otettiin Richard Brooksin elokuvalla Älä käännä heille selkääsi (1955), jossa Glenn Fordin näyttelemä valkoinen mies saapuu opettamaan high schooliin, jonka oppilaiden joukossa on runsaasti etniseen vähemmistöön kuuluvia nuoria. Poitier, tuolloin jo kolmikymppinen, näytteli toista pääosaa lahjakkaana ja kapinoivana teininä.

Clark Gablen ja Yvonne de Carlon tähdittämässä, Raoul Walshin ohjaamassa Orjakauppiaassa (1957) Poitier näytteli kolmatta pääroolia, tällä kertaa orjaa. Stanley Kramerin Kahleessa (1958) Tony Curtis ja Poitier näyttelivät toisiinsa kahlehdittuja vankeja, jotka vankeinkuljetusauton kolaroidessa pääsevät pakenemaan ja yrittivät selviytyä hengissä turvaan vailla suojaa ja turvaa. Curtis ja Poitier saivat kumpikin Oscar-ehdokkuudet roolisuorituksistaan, Poitier ensimmäisenä mustaihoisena parhaan miesnäyttelijän kategoriassa.

yonkuumuudessa1still
Lee Grant ja Sidney Poitier elokuvan Yön kuumuudessa (1967) mainoskuvassa. United Artists

Kahleen jälkeen Poitier alkoi saada päärooleja sellaisista elokuvista, joissa ykkösrooli oli hänen eikä valkoihoisen näyttelijää. Otto Premingerin ohjaamassa Porgy ja Bess -musikaalissa (1959) pääroolit ovat yksinomaan mustaihoisilla näyttelijöillä, mutta jotkut pitivät moniongelmaisista ja vähäosaisista mustista kertovaa elokuvaa vain stereotypioita vahvistavana tekeleenä. 

Daniel Petrien ohjaama Särkynyt illuusio (1961) oli suuri arvostelumenestys. Se kertoo köyhästä mustaihoisesta perheestä, joka isännän kuoleman jälkeen odottaa isoa henkivakuutuskorvausta ja haaveilee muutosta uuteen taloon, mutta valkoinen naapurusto ei heitä sinne halua. Ralph Nelsonin Kedon kukkaset (1963) kertoo Poitierin näyttelemästä muukalaisesta, joka pysähtyy matkallaan auttamaan erämaahan rakennettavasta kappelista haaveilevia nunnia. Poitier voitti pääroolistaan Oscarin ensimmäisenä mustaihoisena näyttelijänä. Nelson ja Poitier tekivät yhdessä myös lännenelokuvan Taistelu paholaiskanjonissa (1966), jonka toisessa miespääosassa nähtiin James Garner, sekä Etelä-Afrikkaan sijoittuvan takaa-ajojutun Suuri silmukka (1975), jossa Poitierin vastanäyttelijänä oli Michael Caine

Guy Greenin ohjaama Kosketus onneen (1965) taasen kertoo Poitierin näyttelemästä kouluja käyneestä mustasta miehestä ja sokeasta valkoihoisesta tytöstä (Elizabeth Hartman), jotka rakastuvat toisiinsa. Elokuvassa nähtiin myös näiden välinen suudelma, joka poistettiin niistä esityskopioista, jotka lähetettiin Yhdysvaltojen takapajuisimpiin osiin.

Vuosi 1967 oli Sidney Poitierin uran komein. Norman Jewisonin rikoselokuvassa Yön kuumuudessa hän näyttelee philadelphialaista poliisia Virgil Tibbsiä, joka on pahaksi onnekseen odottamassa junaa syvällä etelässä pienessä kaupungissa, jossa juuri on löydetty murhattu varakas valkoinen mies. Paikallinen poliisi pidättää Tibbsin, koska tämä on musta ja tällä on taskussaan tavallista enemmän rahaa.

Rod Steigerin näyttelemä paikallinen rasistinen poliisipäällikkö nimittelee muukalaista »pojaksi», kuten ajatusmaailmaltaan orjuusaikoihin jämähtäneillä junteilla oli tapana nimitellä mustia miehiä näiden ikään katsomatta. Virgil Tibbs ilmoittaa, ettei häntä kotiseuduilla pojaksi nimitellä. »They call me mister Tibbs», hän täsmentää yhdessä elokuvahistorian ikimuistoisimmassa sananvaihdossa.

Samana vuonna Poitier nähtiin myös kahdessa muussa elokuvassa. James Clavellin ohjaama Vastahakoiset käänsi päälaelleen Älä käännä heille selkääsi -elokuvan asetelman; tällä kertaa Poitierin näyttelemä musta opettaja saapuu opettamaan valkoihoisia high school -nuoria Lontoon kurjemmille seuduille. Stanley Kramerin ohjaama komedia Arvaa, kuka tulee päivälliselle? oli kertomus Spencer Tracyn ja Katharine Hepburnin näyttelemästä varakkaasta pariskunnasta, jonka tytär (Katharine Houghton) tuo lomamatkalta mukanaan uuden sulhasensa, itseään viisitoista vuotta vanhemman mustaihoisen leskimiehen.

Kramerin elokuva oli Yhdysvalloissa vuoden toiseksi suurin yleisömenestys Miehuuskokeen jälkeen. Yön kuumuudessa oli sekin niin suosittu, että Poitier näytteli Tibbsin hahmoa vielä kahdessa jatko-osassakin. Vastahakoiset-elokuva puolestaan sai jatkoa vasta kolme vuosikymmentä myöhemmin televisioelokuvassa, jonka ohjaaja Peter Bogdanovich kuoli eilen.

manteillameneelujaa1still
Sidney Poitier ja Richard Pryor elokuvan Mänteillä menee lujaa (1980) kuvauksissa. Columbia Pictures

Poitierin oma ohjaajaura alkoi hänen itsensä tähdittämällä lännenelokuvalla Buck ja tappajasaarnaaja (1972), jossa toista pääosaa näytteli Harry Belafonte. Viidessä vuodessa Poitier ohjasi viisi elokuvaa, näytteli itse pääosan jokaisessa ja käytti kaikissa muissakin pääosissa mustia näyttelijöitä, muun muassa Bill Cosbya kolmessa elokuvassa. Poikkeus oli Mänteillä menee lujaa (1980), Gene Wilderin ja Richard Pryorin toinen yhteinen elokuva, joka oli Yhdysvalloissa vuoden kolmanneksi katsotuin elokuva ja samalla Poitierin ohjaajauran suurin menestys. Wilder näytteli pääosan myös Poitierin seuraavasa ohjaustyössä, Lirissä (1982).

Ohjaajauransa Poitier päätti mollisoinnuilla. Tanssikilpailuun osallistuvista nuorista kertova Fast Foward – täyttä vauhtia (1985) yritti iskeä samaan kultasuoneen kuin Fame (1980), Flashdance (1983) ja Footloose (1984), mutta iskikin kirveensä kiveen. Isäni on kummitus (1990) taas oli yksi Bill Cosbyn surkeimmista filmeistä.

1970-luvun jälkeen Poitier näytteli enää vain neljässä elokuvassa sekä muutamissa televisiotuotannoissa. Vuonna 1988 hänellä oli pääosat kahdessa rikoselokuvassa, Roger Spottiswooden takaa-ajotarinassa Tarkoituksena tappaa ja Richard Benjaminin vakoojaelokuvassa Pikku Nikita. Phil Alden Robinsonin komediallisessa rikoselokuvassa Sneakers (1992) Poitier oli toisessa pääosassa Robert Redfordin rinnalla. Viimeisen elokuvaroolinsa hän teki Michael Caton-Jonesin Sakaalissa (1997).

Poitier sai elämäntyö-Oscarin vuonna 2002. Saman vuoden gaalassa Denzel Washingtonista tuli Poitierin jälkeen vasta toinen parhaan miespääosan Oscarilla palkittu mustaihoinen.

Ensi-illat

Perjantai 7.1.

A

Lisää ensi-iltoja

Seuraavat kotimaiset:

A B C

Lisää kotimaisia ensi-iltoja

Poikki! – toteutumattomat kotimaiset elokuvat