Blu-ray-arvostelussa Kalevala: Kullervon tarina (2026)

Antti J. Jokinen ei ole lähtenyt filmaamaan Kalevalaa kalevalaista kieltä käyttäen, vaan on valinnut toisenlaisen lähestymistavan, 1100-luvulle sijoittuvan kertomuksen, jossa puhuttava kieli vastaa 2020-luvun helsinkiläisten käsitystä vanhan ajan puheesta. Se tosiseikka, ettei tavallinen kansa ole koskaan puhunut kirjakieltä, ei ole näemmä paljon käsikirjoittajakaksikko Jokista ja Jorma Tommilaa kiinnostanut, kuten eivät muutkaan epäjohdonmukaisuudet ja anakronismit.

Elokuvassa 1100-luvun karjalaiset puhuvat Venäjän tsaarista, vaikka ensimmäinen tsaari tuli vasta 400 vuotta myöhemmin. Vaikka nämä karjalaiset tietävät vuosisatoja etukäteen tsaarin saapumisesta, niin he eivät tiedä, mikä on vuorokausi tai päivä, vaikka tietävätkin, mikä on vuosi.

Yleensähän Kalevalan sovituksista ei tarvitse etsiä realismia, koska niiden ei ole sitä tarkoitus ollakaan, mutta Jokisen elokuva selvästi on tarkoitettu uskottavaksi kertomukseksi kalevalaisista ajoista, samaan tapaan kuin Brianin elämä on uskottavin elokuvassa nähty tapahtumainkulun kuvaus historiallisesta Jeesuksesta.  Brianin elämä oli tietysti komedia, hauska ja oivaltava satiiri, jollaista Kalevala: Kullervon tarinan ei ole tarkoituskaan olla. Pikemminkin Jokinen on tehnyt ryppyotsaisen elokuvan, jossa hauskuus on enimmäkseen tahatonta, kuten esimerkiksi silloin, kun kaksi miestä kantaa olkapäillään lepäävän ohuen riman varassa aikuisen, satojen kilojen painoisen karhun ruhoa kuin puolityhjää jauhosäkkiä.

Kansalliseepoksemme uuden elokuvasovituksen taustalla on kaksi kotimaista tuotantoyhtiötä, joilla molemmilla on englanninkieliset nimet. Näin hyvin on Elias Lönnrotin elämäntyö kantanut hedelmää.

Kansallistunnetta elokuvantekijät nostattivat entisestään tuottamalla Suomeen kuvauksia varten halpatyövoimaa Liettuasta, koska sillä tavoin tuotanto pääsi nauttimaan kyseisen maan tuotantokannustimesta. Kun sitten ohjaaja-käsikirjoittaja-tuottaja vielä kertoi tulevan suurelokuvansa olevan kertomus »toksisesta maskuliinisuudesta», oli suussa vahva paskan maku jo hyvissä ajoin ennen elokuvan näkemistä.

Kaikkeen tuohon nähden katselukokemus ei ole lainkaan niin kamala, vaan pikemminkin Jokinen on melko hyvin onnistunut pyrkimyksissään, lukuun ottamatta mainittuja anakronismeja, epäjohdonmukaisuuksia ja kirjakieliseikkaa.

Onhan mukana toki yksi henkilöhahmo, joka ei puhu tuota kirjakieltä, mitä voisi hyvin pitää tyylirikkona, mutta tässä tapauksessa siitä on vain iloinen. Nimittäin Kullervon isää näyttelevä Johannes Holopainen puhuu kuin ihminen puhuu ja on muutenkin selvästi elokuvan paras näyttelijä. Hän ainoana tekee roolihahmostaan aidon, elävän ihmisen, ja hänellä on muutama erinomainen kohtaus siinä lyhyessä ajassa, jonka Kullervon isä saa olla tarinassa mukana. Jos Jussi-ehdokkaita valittaisiin ja -palkintoja jaettaisiin ansioiden mukaan, voittaisi Holopainen ilman muuta parhaan sivuosanäyttelijän Jussin.

Elokuvan pääroolit ovat Kullervoa näyttelevällä Elias Salosella ja hänen setänään Untamona nähtävällä Eero Aholla. Aina kusipäiden rooleissa vakuuttanut Aho on mies paikallaan tässäkin tehtävässä, ja onpahan hänen hahmossaan loppua kohden muitakin ulottuvuuksia. Salonen verrattain kokemattomana on tehnyt roolinsa turkkalaisella mitalla, mihin tottumiseen menee melkein koko elokuva, kunnes vasta loppupuolella hahmossa alkaa olla myös myötätuntoa herättäviä ominaisuuksia, jotka ovat sitä ennen jääneet heikkohermoisuuden varjoon. Elokuvaa katsellessa tosin alkaa jo nähdä Salosen Aleksis Kivenä, sillä ulkoisesti ja ikänsä puolesta hän sopisi siihen rooliin kuin nakutettu. Mutta kukapa tänä päivänä tekisi elokuvan kansalliskirjailijastamme, sellainen kun vaatisi sellaista sivistystä, jota enää vain harvalla elokuvaohjaajistamme vaikuttaa olevan.

Kalevala: Kullervon tarina on harvinainen studioajan jälkeinen suomalainen elokuva sikäli, että siinä on lavastajalla ollut töitä: kaikki interiöörit samoin kuin rakennusten ulkokuoret ovat lavasteita, eikä lavastajan ole tarvinnut tyytyä vain sijoittelemaan esineitä kuviin.

Jokinen ja hänen luottokuvaajansa Rauno Ronkainen ovat kuvanneet kaikki elokuvan päiväjaksot suorastaan dokumentaariseen tyyliin, vailla elokuvallisuutta, mutta kaikki yökuvat samoin kuin kaikki iltakuvat interiööreissä ovat hyvinkin tyyliteltyjä savuineen kaikkineen. Valo on aina motivoitua.

Elokuvan lopputekstejä ei ilmeisesti ole lainkaan oikoluettu tai sitten oikolukijalta on tainnut jäädä peruskoulu käymättä, sillä lopputeksteissä seisoo mm. ”Rahoitus yhteistyö” ja ”Kalevala kirja”.

Elokuva on ilmeisesti kuvattu 25 ruudun sekuntinopeudella, koska Blu-rayn kesto 25 fps -nopeudella vastaa DCP:lle ilmoitettua kestoa. Tallenteen kuvanlaatu on vaihteleva: kirkkaat kuvat näyttävät hyviltä, mutta täysin mustat kuvat ovat kaukana täynnä ilmeisesti liian voimakkaan pakkaamisen aiheuttamaa digimössöä.