Laulavien sadepisarojen ohjaaja Stanley Donen on kuollut

Gene Kelly ja Stanley Donen elokuvassa Laulavat sadepisarat (1952). Kuva: Warner Bros.

Hollywoodin kulta-ajan arvostetuimpiin musikaalielokuvien ohjaajiin lukeutunut Stanley Donen kuoli eilen perjantaina 94:n vuoden ikäisenä. Donenin, joka oli syntynyt 13. huhtikuuta 1924, oli viimeisiä elossa olleita kulta-ajan Hollywoodin ohjaajalegendoja. Donen kuolemasta uutisoi muun muassa The Hollywood Reporter.

Donenin innostus elokuvaa kohtaan alkoi kuten monilla hänen jälkeensä vielä vuosikymmenien ajan: 8-milliselle filmille kuvaavasta mykkäkamerasta, jollaisen hän sai isältään. Donen ei kuitenkaan aikuistuttuaan suunnannut suoraan elokuva-alalle ja elokuvantekoon, vaan tanssiin. Aloittelevana nuorena tanssijana Donen sai kiinnityksen musikaaliin, jonka pääosassa nähtiin tuleva filmitähti Gene Kelly. Kellyn ja Donenin tiet yhtyivät vielä monta kertaa.

Frank Sinatra, Stanley Donen ja Gene Kelly elokuvan Ilo irti! kuvauksissa. Kuva: MGM

Voimakaksikko Gene Kelly ja Stanley Donen

Hollywoodiin Donen lähti musikaalielokuvien perässä, ja pääsi nopeasti työskentelemään koreografina. Siinä työssä liikettä ymmärtävä Donen joutui myös ottamaan vastuuta muiden suorituksista ja toteuttamaan näkemystään. Samaan aikaan Kelly oli lyönyt itsensä läpi myös Hollywoodissa ja vieläpä samalla studiolla. Kelly värväsi Donenin kuvausryhmäänsä apulaisekseen ja kommunikoimaan hänen ja elokuvan ohjaajan välillä.

Ensimmäisen yhteisen elokuvansa, Kansikuvatytön (1944), kuvauksissa Donen ja Kelly ohjasivat yhdessä elokuvan näyttävimmän kohtauksen, jossa Kellyn hahmon tanssii "peilikuvansa" kanssa. Elokuvan ohjaaja Charles Vidor ei uskonut kohtauksen olevan toteuttamiskelpoinen, joten hän jätti tehtävän Donenille ja Kellylle.

George Sidneyn ohjaamaan Laulaen maihin -elokuvaan (1945) Donen ideoi kohtauksen, jossa Kelly ja piirretty hiiri näyttelevät samassa kohtauksessa – yli 40 vuotta ennen Kuka viritti ansan, Roger Rabbit? -elokuvaa.

Ensimmäiset ohjaustyöt

Kelly ja Donen olivat suunnitelleet ohjaajapariksi ryhtymistä jo ennen kuin he saivat siihen lopulta tilaisuuden. Kaksikon ensimmäisestä elokuvasta tuli kunnon hitti ja nopeasti myös klassikko: värifilmille kuvattu Ilo irti! (1949) kertoo kolmesta merimiehestä, jotka viettävät päivän New Yorkissa etsien rakkautta ja seikkailuja. Kellyn kavereina nähtiin Frank Sinatra ja Jules Munshin. Ohjaajaparin työnjako oli sellainen, että 39-vuotias Kelly vastasi pääasiassa laulu- ja tanssinumeroiden ohjaamisesta, kun taas 25-vuotiaan Donenin vastuulla olivat kaikki muut kohtaukset.

Ennen seuraavaa Kelly-elokuvaansa Donen ohjasi soolona kaksi elokuvaa: ensin lapsuutensa sankarin, Fred Astairen, tähdittämän Kuninkaalliset häät -värimusikaalin (1951) ja sitten nuoren Elizabeth Taylorin tähdittämän Kaksin aina kaunihimpi -komedian (1952). Kuninkaallisiin häihin  sisältyy yksi kuuluisa trikkikuva, jossa Astaire tanssii pitkin huoneen kattoa.

Kellyn ja Donenin yhteistyö jatkui ja huipentui Laulaviin sadepisaroihin (1952), jonka hohdokkuus on vain kasvanut vuosikymmenten saatossa. Väreissä kuvattu elokuva on rakkaudenosoitus nimenomaan elokuvalle, musikaaleille, Hollywoodille ja elämälle itselleen. Jazzlaulajan (1927) ensi-illan aikaan alkavassa elokuvassa Kelly näyttelee mykkäelokuvatähti Don Lockwoodia, jonka uusimmasta elokuvasta päätetään sittenkin tehdä äänielokuva. Vanhoista tavoista luopuminen ei ole helppoa, vaikka Donilla onkin myös lauluääntä. Sen sijaan elokuvan naistähdellä (Jean Hagen) ei ole, ja hänen dubbaajakseen palkattavasta Kathysta (Debbie Reynolds) tulee Donin elämän suuri rakkaus.

Gene Kellyn monilahjakkuus kuvastaa hänen aikansa filmitähtien vaatimustasoa ja poikkeuksellista lahjakkuutta. Kellyn erikoisosaaminen oli nimenomaan tanssissa, mutta hän oli myös filmitähtimäisen komea ja valkokankaalla erittäin valovoimainen ilmestys. Siihen päälle vielä omalaatuisen pehmeä ja vanhanaikainen puheääni, jonka erikoisuus korostui laulaessa – ja Kelly lauloi kuin vanha tekijä, vaikka varsinaista levylaulajaa hänestä ei koskaan tullut.

Laulaviin sadepisaroihin sisältyy useita ikimuistoisia kuvia ja kohtauksia, mutta yksi niistä on ylitse muiden: kohtaus, jossa rakastunut Don tanssii pitkin sateista katua ja laulaa elokuvan nimikkolaulua. Kohtauksesta tuli niin ilmeinen onnellisuuden ilmentymä, että Stanley Kubrick käytti samaa laulua myöhemmin Kellopeliappelsiinissa (1971) kuvatakseen sen päähenkilön euforista oloa.

Seitsemän veljeksen morsiamet (1954). Kuva: MGM

Laulavat sadepisarat oli suurmenestys heti tuoreeltaan, ja Yhdysvalloissa se oli vuoden viidenneksi katsotuin elokuva. Se on lukuisat kerrat valittu maailman parhaimpien elokuvien joukkoon. Donenin pari seuraavaa elokuvaa, Leijona karkuteillä (1952) ja Onni potkaisee (1953), jäivät kauas Laulavien sadepisarojen laadusta ja varsinkin suosiosta. Sen sijaan Seitsemän veljeksen morsiamet (1954) meni erinomaisesti ja sekin on saavuttanut paikkansa musikaalielokuvien klassikkona. 1850-luvun syrjäseuduille sijoittuvassa iloittelussa nuori mies (Howard Keel) saapuu kaupunkiin etsiäkseen itselleen vaimon (Jane Powell). Kotiin palattuaan nuori pari herättää myös sulhasen kuuden veljen naimahalut.

Seitsemän veljeksen morsiamet oli Donenin elokuvista ainoa, joka pääsi ehdokkaaksi parhaan elokuvan kategoriassa. Se oli myöskin Donenin ensimmäinen CinemaScope-elokuva, vaikka filmi kuvattiinkin samanaikaisesti myös täyskuvaversiona.

Donenin ja Kellyn yhteistyö jatkui Kuin paistetta päivän -musikaalilla (1955), joka oli eräänlainen Ilo irti! -elokuvan sisarteos: tarina kolmesta sotilaasta, jotka tapasivat New Yorkissa viimeksi kymmenen vuotta aikaisemmin. Yleisönsuosiossa se jäi kuitenkin kauas esikuvansa tasoa. Tuotanto oli Donenin mukaan ongelmallinen johtuen hänen, Kellyn ja tuottaja Arthur Freedin keskinäisistä erimielisyyksistä. Tämä elokuva lopettikin Donenin lyhyen, mutta merkityksellisen yhteistyön niin Kellyn kuin Freedinkin kanssa. Kuin paistetta päivän oli myös Donenin viimeinen elokuva Metro-Goldwyn-Mayerille, vaikka hän ennen sopimuksen päättymistä tuurasikin neljänä kuvauspäivänä Vincente Minnelliä Muukalainen paratiisissa -elokuvan (1955) kuvauksissa.

Cary Grantia ja Audrey Hepburnia

Jäätyään vapaaksi taiteilijaksi Donen ohjasi ensitöikseen Rakastunut Pariisissa -nimisen (1957) musikaalin, jossa Audrey Hepburnin näyttelemästä kirjakaupan myyjättärestä tulee muotivalokuvaajan (Fred Astaire) uusi muusa ja ihastus. 27-vuotias Hepburn oli jo Oscar-palkittu supertähti, kolmekymmentä vuotta vanhempi Astaire puolestaan aktiiviuransa loppuvaiheilla. Neljä Oscar-ehdokkuutta saanut elokuva kutsuttiin Cannes'n filmifestivaalien pääkilpasarjaan, ja klassikko siitäkin tuli.

Doris Dayn tähdittämän Pyjamaleikin (1957) Donen ohjasi yhdessä George Abbottin kanssa, vaikka Abbottin työpanos olikin Donenin mukaan erittäin vähäinen. Myös Tab Hunterin tähdittämän Mitä Lola tahtoo -elokuvan (1958) ohjauskrediitti jaettiin Donenin ja Abbottin kesken.

Audrey Hepburn elokuvassa Charade – vaarallinen peli. Kuva: Universal Pictures

Laivasto riemulomalla -elokuvassa (1957) Donen ohjasi ensimmäisen kerran Cary Grantia, jonka vastanäyttelijänä nähtiin povipommi Jayne Mansfield. Hätävalheessa (1958) Grant ja Ingrid Bergman rakastuvat epäsopivalla, mutta hauskalla tavalla. Täysin sääntöjen mukaan ei mene rakastuminen myöskään elokuvassa Ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella (1960), jonka pääosissa nähtiin neljä kovaa nimeä: Grant, Robert Mitchum, Deborah Kerr ja Jean Simmons. Donenin kiireistä vuotta täydensivät myös kaksi Yul Brynnerin tähdittämää komediaa.

Donenin ja Grantin viimeinen yhteinen elokuva oli samalla Donenin toinen Hepburnin kanssa. Charade – vaarallinen peli (1963) oli jo ilmestyessään sisätilapainotteisuudeltaan hieman vanhanaikainen, mutta silti tänäkin päivänä viehättävä rikoskomedia, jossa Hepburnin näyttelemä nuori leski joutuu keskelle hänen rikollisen miehensä vihamiesten juonittelua. Hepburnin vastanäyttelijänä nähtiin Cary Grant, jonka läsnäolo ennestään korosti elokuvan tarkoituksellista hitchcockilaisuutta. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat Pariisiin, jossa elokuvaa myös todella kuvattiin päänäyttelijöiden kanssa. Vielä 1960-luvullakin oli varsin yleistä, ettei jopa kokonaan ulkomaille sijoittuvia elokuvia kuvattu kalifornialaista studiota kauempana.

Charade oli huomattava yleisömenestys, mikä sai Donenin jatkamaan samanlaisen komediallisen jännärin parissa Arabeskilla (1966). Grant oli kuitenkin jo lopettelemassa uraansa, ja hänen sijaansa elokuvan miespääosassa nähtiin Gregory Peck. Naispääosasta huolehti Sophia Loren, joka oli aiemmin näytellyt Grantin kanssa parissakin elokuvassa. Arabeski oli yhdysvaltalaista tuotantoa, mutta se kuvattiin kokonaisuudessaan Englannissa ja Walesissa.

Hepburnin ja Donenin kolmas yhteistyö oli Peukalokyydillä vihille (1967), jossa Hepburn ja Albert Finney näyttelevät nuorta avioparia, jonka suhde on tullut käännekohtaansa. Kokonaisuudessaan Ranskassa kuvattu brittituotanto oli sekin kunnon hitti ja lajityyppinsä klassikko. Donen teki samana vuonna uudessa kotimaassaan Isossa-Britanniassa myös toisen romanttisen komedian, Ystäväni paholaisen, jossa Dudley Mooren näyttelemä epäonninen kaveri myy sielunsa paholaiselle vastineeksi seitsemästä toteutuvasta toiveesta. Rakastuneen miehen soppaa vaikeuttaa paholaisen epäluotettavuus ja juonnittelu, johon kuuluu myös yhtä kuolemansynneistä edustava Raquel Welch. Mooren koomikkokumppani Peter Cook näytteli paholaisen roolin.

Dudley Moore ja Raquel Welch elokuvassa Ystäväni paholainen (1967). Kuva: Stanley Donen Films

Charade ja Ystäväni paholainen on molemmat filmattu uudelleen 2000-luvulla. Edellisestä syntyi Jonathan Demmen ohjaama Totuus Charliesta (2002), jälkimmäisestä Harold Ramisin Pyörryksissä (2002). Molempien taso oli, mitä oli.

Satuja, scifiä ja komediaa

Isossa-Britanniassa Donen kuvasi myös Antoine de Saint-Exupéryn Pikku prinssin vuoden 1974 filmatisoinnin. Yhdysvaltoihin palattuaan hän ohjasi Gene Hackmanin, Burt Reynoldsin ja Liza Minnellin tähdittämän Viskiseikkailu Lucky Ladyllä -nimisen (1975) kieltolain ajan rikoskomedian.

1970-luvulla elokuvia ja kokonaisia lajityyppejä parodioivat komediat nousivat hetkeksi suosioon. Donen antoi tähän lajityyppiin oman panoksensa Elävillä kuvilla (1978), joka jäi vähäiselle huomiolle, mutta otettiin silti paremmin vastaan kuin ohjaajan seuraava teos, Saturnus 3 – salainen avaruusasema (1980). Kirk Douglasin, Harvey Keitelin ja Farrah Fawcettin tähdittämä scifi-sekamelska oli Donenin ensimmäinen kunnon floppi ja huti. Siinä suhteessa hän ei ollut yksin, sillä vanha tuttu Gene Kelly palasi valkokankaille (viimeisen kerran) vuoden haukutuimpiin elokuviin kuuluneessa Xanadussa. Donenin ura sentään jatkui vielä Riemulomalla Riossa (1984), joka on tarina aurinkorannalle tyttärineen suuntaavista parhaista kavereista. Pääosassa nähtiin Michael Caine, mutta huomio kiinnittyi myös tyttären rooliin valittuun nuoreen Demi Mooreen.

Donen ohjasi kaikkiaan 27 pitkää elokuvaa vuosina 1949–1984, jonka jälkeen hän ohjasi vielä yhden tv-elokuvan vuonna 1999. Donen sai vuonna 1998 elämäntyö-Oscarin.

Albert Finney ja Audrey Hepburn elokuvassa Peukalokyydillä vihille (1967). Kuva: Stanley Donen Films