4K UHD -arvostelussa David Fincherin Seitsemän (1995), jonka kaltaista menestystarinaa ei tänä päivänä nähtäisi

Seitsemän (1995) oli kolmikymppisen musiikkivideo-ohjaaja David Fincherin vasta toinen pitkä elokuva, mutta mitä suurimmassa määrin täysosuma ja se elokuva, joka viimeistään teki Brad Pittistä filmitähden.

Suomen elokuvateattereissa Seitsemän keräsi liki 300 000 katsojaa. Se on temppu, jollaista on hyvin vaikea kuvitella näkevänsä tänä päivänä: alkuperäiskäsikirjoituksesta tehty, varsin tuntemattoman ohjaajan elokuva, jonka pääosia näyttelevät läpimurtonsa kynnyksellä oleva nuori näyttelijä ja monista sivuosista tunnettu, jo eläkeikää lähestyvä niin kutsuttu luonnenäyttelijä.

Andrew Kevin Walkerin käsikirjoitus on muuttunut David Fincherin ja kuvaaja Darius Khondjin käsissä mustanpuhuvaksi neonoir-elokuvaksi, jonka film noir -vaikutteet tuntuvat nousevan sitä enemmän pintaan, mitä useammin sen katsoo.

Nimi Seitsemän viittaa yhtä moneen kuolemansyntiin, joiden innoittamana tuntematon sadisti murhaa ihmisiä. Rikospaikkojen kauheudet järkyttävät jopa kokeneita, kaiken nähneitä poliisimiehiä. Myös Somerset (Freeman) on ymmällään: hän on viimeistä viikkoa töissä rikospoliisin etsivänä eikä malta odottaa eläkepäivien alkamista, ja vaikka hän ei enää tunne New Yorkia omakseen, tekee hän silti loppuun saakka työnsä tunnollisesti.

Viimeisen työviikkonsa ajaksi Somerset saa uuden työparin, pienemmästä kaupungista New Yorkin sykkeeseen vaimonsa (Gwyneth Paltrow) kanssa muuttaneen Millsin (Pitt), joka on nuori ja nälkäinen, enemmän kadun lakia ja käytäntöä kuin lakipykäliä tunteva rikospoliisi. Kukkopoika hän ei ole, ei ainakaan Somersetin seurassa, vaan arvostaa vanhemman kollegansa tietämystä, joka tuleekin tarpeeseen, kun tuo sadistinen murhasarja saa alkunsa. Sen tutkinta vie miehet mennessään kohti synkkääkin synkempää »rinnakkaistodellisuutta» eli slummia, jossa tapahtuu kaikenlaisia kauheuksia samaan aikaan, kun kaupungin paremmissa kortteleissa eletään hattarapilvessä.

Pedanttisen ohjaajan lahjakkuus visuaalisena tarinankertojana ja esteetikkona on suurin syy Seitsemän onnistumiseen. Käsikirjoitus ei ainakaan lopputuloksen perusteella ole sekään hassumpi: yllätykset ja juonenkäänteet ovat luontevia, eivätkä ne tunnu missään vaiheessa itsetarkoituksellisilta, vaikka ne tietysti sitä ovat, kun kyseessä on sepite. Katsojaa ei aliarvioida.

Pitt on joukon heikoin lenkki ja jää jokaisessa kohtauksessa toiseksi Freemanille, joka eläytyy rooliinsa ilmeisen syvällisesti. Jälkimmäinen pätee myös Kevin Spaceyhin, jolle vuosi 1995 oli kaiketi unelmien täyttymys: Seitsemän ja Epäillyt samana vuonna, molemmissa ikimuistoiset roolihahmot ja roolisuoritukset, jotka tekivät hänestä vihdoin suuren nimen Hollywoodissa. Vasta vuosikymmeniä myöhemmin kävi selväksi, että vittumaisten miesten rooleissa kukoistava näyttelijä on itsekin sellainen.

Viisaampien ja tarkkasilmäisempien mukaan Fincher on tehnyt pieniä muutoksia muutamiin kuviin, saadakseen esimerkiksi Spaceyn stand-inin näyttämään enemmän tältä itseltään. Miksi näitä vanhoja töitä pitää sorkkia? Muuten Seitsemän-elokuvan 4K UHD -tallenne näyttää komealta ja mustanpuhuvana elokuvana hyötyy HDR-tekniikasta. Värimäärittely vaikuttaa muutenkin olevan pykälän tai pari tummemman puolella kuin vanhassa Blu-rayssä.