Charlton Heston, suurelokuvien mies – 4K UHD -arvostelussa Ben-Hur (1959) ja Kymmenen käskyä (1956)

Charlton Hestonin nimi tuo heti mieleen vanhan Hollywoodin loppuaikojen suuret spektaakkelit ja etenkin kaksi mammuttimaista teosta, William Wylerin ohjaaman Ben-Hurin (1959) ja Cecil B. DeMillen ohjauksen Kymmenen käskyä (1956). Ne eivät ole vain liki nelituntisia suurvärielokuvia ja täynnä aidosti jättiläismäisiä lavasterakennelmia, vaan myös kaikkien aikojen suurimpia yleisömenestyksiä. Toisaalta, molemmilla oli hyvin etukäteen myydyt teemat ja aihepiiri: uskonto.

Ben-Hur oli konkurssin partaalle ajautuneen Metro-Goldwyn-Mayerin uhkapeli; ennätyksellisen kallis elokuva, joka mennessään heikosti yleisöön ajaisi firman perikatoon, mutta joka menestyessään voisi palauttaa sen oikeille raiteilleen. Jälkimmäinen skenaario toteutui.

Yhdysvaltalaisen kenraali Lew Wallacen uskonnolliseen romaaniin pohjautuva Ben-Hur kertoo roomalaisten valtaan joutuneen Judaean prinssin Judah Ben-Hurin ja tämän perheen kohtalosta.

Judah sattuu olemaan Nasaretissa samaan aikaan, kun paikallisen puusepän poika kulkee kaupungin läpi kohti Golgataa. Jokaisella on risti kannettavanaan, niin myös Judahilla, jonka vanhin ystävä, roomalainen Messala (Stephen Boyd) on pettänyt hänet. Messala on aiemmin pyytänyt Judahin apua Judaean väen hallitsemiseen, mutta vanha toveri on kieltäytynyt auttamasta. Kun sitten onneton väärinkäsitys antaa Messalalle mahdollisuuden kostaa Judahille ja poistaa tämä juutalaisväestön arvostama prinssi kuvioista, ei hän aikaile tarttua toimeen. Judah vangitaan ja lähetetään kaleeriorjaksi vailla tietoa siitä, miten hänen niin ikään vangituille äidilleen ja siskolleen on käynyt.

William Wylerin mammuttimainen elokuva seuraa Ben-Hurin uskomatonta seikkailua merta pitkin aina Roomaan saakka. Vaikka onnekkaat sattumat ja kohtaaminen roomalaiskenraalin (Jack Hawkins) kanssa sekä ennen kaikkea hänen oma luonteensa pelastavat miehen varmalta kuolemalta kaleeriorjana, ei hän tietenkään voi unohtaa äitiään ja siskoaan, vaan tekee kaikkensa saadakseen selville näiden kohtalon.

Ben-Hurissa on samanlaista suuren seikkailun tuntua kuin vaikkapa Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisessä, vaikka suomalaisteos epäilemättä on kirjallisilta ansioiltaan ylivertainen. Sen sijaan Waltarin teoksen Hollywood-filmatisoinnista tuli kolkko ja kalpea raapaisu suuresta aiheesta, mutta Wallacen teksti on saanut arvoisensa käsittelyn kolmen tunnin ja kolmen vartin mittaisessa elokuvassa (sisältäen väliaikamusiikit).

Kaikkein parhaiten Wylerin elokuva muistetaan Roomassa Cinecittan studioalueella kuvatusta sotavaunukilvanajosta, jonka veroista spektaakkelia tuskin on koskaan nähty valkokankaalla. Itse kilvanajo on täynnä voimaa ja jännitystä, kiitos sen loistavan toteutuksen – ei ihmekään, että jakson kuvaamiseen meni viikkokausia. Riittävän monessa kohtaa Heston itse ohjastaa sotavaunuaan, jottei kohtauksesta jää falskia vaikutelmaa, mutta sittenkin jakson suurin ihmetyksen aihe on areenan lavastus katsomoineen ja jättiläismäisine patsaineen. Olipa patsaat tehty mistä materiaalista tahansa, on niiden kaltaista mahtipontista epookkilavastusta nähty vain hyvin harvoissa elokuvissa.

Ben-Hurin monin tavoin historiallinen maailmanmenestys tuskin selittyy vain sen uskonnollisella sisällöllä ja alkuperäisteoksen suosiolla Yhdysvalloissa, saati sitten elokuvan onnistuneella markkinoinnilla. Pikemminkin syynä voi pitää yksinkertaisesti elokuvan laatua: se on verrattomalla ammattitaidolla tehty, massiivisesta pituudestaan huolimatta mainiosti kulkeva kertomus ikiaikaisista vihan ja rakkauden teemoista. Se on myös suuri seikkailu yli merten ja mannerten, eikä sen tekninen toteutus ole juuri vanhentunut, joten miten upeaa se onkaan ensi-iltayleisön mielestä ollut. Tietysti siinä on joitakin kehnonpuoleisia taustaprojisointeja tai komposiittikuvia sekä hassuja laivojen pienoismalleja, mutta näkeekö nykypäivän historiallisissa spektaakkelielokuvissa mitään aitoa saati sitten käsityöläisten taidonnäytteitä?

Wyler ja kuvaaja Robert L. Surtees käyttivät Ben-Hurissa MGM Camera 65:tä, eli se on kuvattu 65 mm:n filmille anamorfisilla linsseillä ja peräti 2,75:1-kuvasuhteella. Kuten arvata saattaa, on 65 mm:n kameranegatiivista saatu irti todella komea 4K-restaurointi.

..

William Wylerin suurtyön rinnalla Cecil B. DeMillen kolmi- ja puolituntinen Kymmenen käsky on raskassoutuinen ja vanhanaikainen elokuva, jossa nimenomaan näkyy sisätiloissa kuvaaminen ja monet sen ajan tekniikan rajoitteet, mutta sittenkin se on klassikkomaineensa ansainnut.

DeMille oli Kymmentä käskyä, viimeiseksi jäänyttä elokuvaansa, tehdessään jo noin 75-vuotias. Hän oli yksi Hollywoodin ja elokuvateollisuuden isistä, jonka kokemus elokuvanteosta alkoi 1910-luvulta. Siksi on toisaalta ymmärrettävää, että Kymmenen käskyn filmatisointi vuodelta 1956 on vanhanaikainen, mutta yhtä lailla ymmärrettävää on se, että DeMillen täytyi olla harvinaisen lahjakas elokuvantekijä selvitäkseen kaikista niistä murroksista, joita elokuvataiteessa ja -tekniikassa tapahtui hänen puolen vuosisadan mittaisen uransa aikana.

Vaikka Cecil B. DeMille ei elänyt niin kuin Raamattu opetti, niin saarnasi hän mieluusti kyseisen opuksen mukaan elokuvissaan. Ehkä hän oli vain tekopyhä opportunisti: suuren yleisömenestyksen saattoi varmistaa kertomalla uskonnollisia tarinoita, jotka olivat tuttuja "kaikille" maailman ihmisille siihen aikaan. Kymmenen käskyä hän oli filmannut jo vuonna 1923, ja neljä vuotta sen jälkeen hän oli tehnyt Kuningasten kuninkaan (1927), mutta kolmas kristinuskoepookki Ristin merkin (1932) syntyi äänielokuvan aikaan. Ristiretkien ja Ameriikan valloituksen kuvaamisen jälkeen DeMille palasi Raamatun äärelle Simsonilla ja Delilalla (1949), joka on julkaistu myös pohjoismaisena Blu-ray-tallenteena). 

DeMillen 1910-luvun alkeellisissa oloissa alkanut ura elokuvaohjaajana päättyi elokuvaan, jota ei kuvattu vain väreissä ja äänen kera, vaan myös laajakuvana VistaVision-menetelmällä. Kuvauksessa käytettiin 35 mm:n levyistä filmiä, jossa kuva-ala oli tavallisesta poiketen vaakasuunnassa ja täytti kahden ruudun alueen. Suuremman kuva-alan ansiosta kuvantarkkuus oli huomattavasti korkeampi, ja se näkyy myös 4K UHD -tallenteella, jonka lähtömateriaalina oli vuonna 2010 Blu-ray-julkaisua varten tehty 6K-tasoinen skannaus.

Charlton Heston näyttelee Kymmenen käskyn pääroolin Mooseksena, joka muun muassa jakaa Punaisen meren kahtia. Se oli tekniikan ihmehetki siihen aikaan, mutta tänä päivänä elokuvan näyttävimmät ansiot ovat jättiläismäisissä lavasteissa.

Kymmenen käskyä ja Ben-Hur eivät suinkaan ole ainoat suurelokuvat, joissa Charlton Heston näytteli, mutta suurimmat ja kauneimmat ne ovat. Molemmat ohjaajat olivat tehneet hänen kanssaan yhden elokuvan ennen näitä spektaakkeleita; DeMille antoi Hestonille tämän uran ensimmäisen suuren pääosan Suuressa maailmansirkuksessa (1952) ja Wyler puolestaan toiseksi suurimman miesroolin lännentarinaastaan Suuri maa (1958).

Wylerin ja DeMillen elokuvien jälkeenkin Heston nähtiin useissa jättiläiselokuvissa, joista mainittakoon El Cid – miekan sankari (1961), 55 päivää Pekingissä (1965), Mies Nasaretista (1965), Majuri Dundee (1965), Khartoum (1965), Apinoiden planeetta (1968), Julius Caesar (1970), Antonius ja Cleopatra (1972), Muskettisoturien seikkailut (1973) ja Maanjäristys (1974).