mattikassila239
Matti Kassila. Kuva: KAVI

Suomalaisen elokuvahistorian merkittävimpiin taiteilijoihin lukeutuva ohjaaja-käsikirjoittaja Matti Kassila on kuollut, Iltalehti uutisoi. Kassila oli syntynyt Keuruulla tammikuun 12. päivänä vuonna 1924 ja oli kuollessaan 94-vuotias.

Kassila ohjasi vuosina 1949–1994 yhteensä 33 pitkää elokuvaa, joista valtaosan hän myös käsikirjoitti ja osan myös tuotti. Uransa aikana hänet palkittiin neljällä parhaan ohjauksen ja kolmella parhaan käsikirjoituksen Jussilla sekä vuonna 2011 Betoni-Jussilla elämäntyöstä.

 

Näyttelijästä tulikin ohjaaja

Alkujaan Kassilasta, haapamäkeläisen veturinkuljettajan pojasta, piti tulla näyttelijä teatteriin. Synnynnäisestä sydänviasta kärsinyt Kassila palveli sota-aikana vapaaehtoisena ilmatorjuntatehtävissä ja sen jälkeen työmiehenä panssarivoimien keskuskorjaamossa. Sota-aikana hankittu kokemus näyttelemisestä Haapamäen työväenteatterissa innoitti nuorukaista hakeutumaan näyttelijäharjoittelijaksi Helsingin Kansanteatteriin. Pääkaupunkiin asettauduttua Kassilalle kävi pian selväksi, ettei hänestä ollut näyttelijäksi.

Elokuva alkoi kiinnostaa yhä enemmän ja kipinä tehdä elokuvia syttyi lopullisesti, kun Kassila pääsi kesällä 1946 Valentin Vaalan ohjaaman Loviisa – Niskavuoren nuoren emännän (1946) kuvaussihteeriksi ja järjestäjäksi. ”Totesin, että tämän on minun hommani – ja työskentelin ahkerasti ja seurasin läheltä, mitä ja miten Vaala teki ja opin kovaa kyytiä. Niinpä olin sitä mieltä, kun se elokuva oli valmis, että pystyn tekemään elokuvan ja olisin varmaan jonkinlaisen pystynytkin”, Kassila kertoi vuonna 2011. ”Kun kysyin Vaalalta jotain, hän vain hymyili ja naurahteli, ei koskaan vastannut. Sitten lopetin, mutta opinhan minä silti hänestä ja olen myöhemmin ollut kiitollinen, että hän oli ensimmäinen ohjaaja, jonka ryhmässä olin”, Kassila muisteli.

Kassilasta tulikin Vaalan jälkeen toinen merkittävä suomalainen elokuvaohjaaja, jonka teokset ovat elokuvallisesti eheitä kokonaisuuksia ja liiallinen kirjallisuus ja teatterimaisuus on karsittu pois. Kuitenkaan Kassilan ensimmäiset omat ohjaustyöt eivät edustaneet sitä tasoa, mistä hänet opittiin tuntemaan.

 

”[Aluksi] jouduin tekemään toistakymmentä lyhytelokuvaa, kirjoittamaan, ohjaamaan ja leikkaamaan ne. Se oli tärkeä oppiaika. Tein pitkiä päiviä, kun leikkasin, sillä leikkauspöydät olivat työteliäässä SF:ssä vapaina vasta illalla. Istuin tyhjässä labbiksessa pitkän illat ja opiskelin leikkausta, vaihetta, jossa elokuva näyttäytyy puhtaimmillaan. Elokuvaa on sanottukin leikkauksen, montaasin taiteeksi, eikä ihan väärässä ollakaan. Kun oppii leikkauksen perussäännöt – joita ei ole kovin monta – osaa tehdä elokuvaa jo yhdeltä tärkeältä kantilta” – Kassila, 2011.

 

radiotekeemurron233still
Hannes Häyrinen ja Ritva Arvelo elokuvassa Radio tekee murron (1951). Kuva: KAVI

Särkän tallin nuori ohjaaja

Lyhytelokuvien parissa työskenneltyään Kassila pääsi Edvin Laineen apulaisohjaajaksi Aaltoska orkaniseeraa -nimiseen komediaan (1949), jonka kuvauksissa ohjausvastuu jäi nopeasti yksin Kassilan harteille. Kun tuotantoyhtiö Suomen Filmiteollisuuden (SF) johtaja T. J. Särkkä näki valmiin elokuvan, hän tarjosi Kassilalle mahdollisuutta tehdä debyytti soolo-ohjaajana. Kaikki oli jo valmiina: Isäntä soittaa hanuria -nimisen musiikkipainotteisen farssin käsikirjoitus oli valmis ja ensi-iltaan oli aikaa kuukauden päivät. Kassila otti haasteen vastaan, mutta pian hän ei enää moisiin tarjouksiin tarttunut. Kun Särkkä tarjosi Kassilalle Rovaniemen markkinoiden (1951) ohjaustehtäviä, Kassila kieltäytyi ja painotti sitä, että kevyetkin aiheet tuli tehdä huolella. Komediaa Kassila ei kuitenkaan karsastanut, päinvastoin, hän teki monet hienoimmista töistään komedioitten parissa.

Vuoden 1949 aikana Kassila sai valmiiksi myös Arijoutsin käsikirjoittaman Professori Masan (1949), Tauno Palon ja Ansa Ikosen tähdittämän komedian työläisten elämään tutustuvasta professorista. Myöhemmin Kassila ohjasi myös toisenkin Ansa & Tauno -filmin, Isän vanhan ja uuden (1955), joka lukeutuu ohjaajansa parhaimpiin komedioihin. Vieläkin korkeampaa tasoa edusti Agapetuksen Hilmanpäivien (1954) filmatisointi, jossa Palo tekee yhden uransa parhaimmista rooleista vanhapoika tuomarina ja Edvin Laine elämänsä roolin jokapaikanhöylänä. Kassila ja Palo tekivät yhdessä myös Kurittoman sukupolven (1957) ja Tulipunaisen kyyhkysen (1961), joka jäi Palon monumentaalisen elokuvauran viimeiseksi teokseksi.

 

"Jo nuorukaisena olin sitä mieltä, että suomalainen elokuva oli liian hidasta ja ilmaisultaan teatraalista, ja ohjelmani olikin, että minä tulen tekemään nopeampaa ja lähempänä arkikieltä olevaa puheilmaisua ja nopeampaa elokuvaa. Ja näin sitten tein." – Kassila, 2011

Sen jälkeen, kun hän oli kokeillut eurooppalaistyylistä musiikkidraamaa Maija löytää sävelellä (1950) ja pohjalaisdraamaa Lakeuksien lukolla (1951), Kassila ohjasi varsinaisen läpimurtotyönsä Radio tekee murron (1951). Kassilan ja Aarne Tarkaksen yhdessä käsikirjoittama vauhdikas ja nokkela rikoskomedia kertoo radioreportterista, joka aikoo tehdä salaa reportaasin roiston elämästä, mutta päätyykiin oikeiden roistojen maailmaan. Usko Santavuoren radioreportaasista ideansa saanut elokuva toi Kassilalle tämän uran ensimmäiset Jussi-palkinnot parhaasta ohjauksesta ja käsikirjoituksesta.

Carol Reedin, Frank CapranBilly Wilderin ja Alfred Hitchcockin kaltaisilta mestareilta innoituksensa saanut Kassila teki elokuvalle myös jatkoa: Radio tulee hulluksi -filmin (1952) tuotannosta vastasivat Kassilan, Tarkaksen, Osmo Harkimon sekä muutaman muun perustama Junior-Filmi Oy ja Teuvo Tulio. Oman tuotantoyhtiön tarina jäi lyhyeksi, ja Kassila palasi takaisin SF:lle, missä hän nautti aivan toisenlaisesta asemasta kuin muut ohjaajat. Kolmikymppinen Kassila sai tehdä kunnianhimoisia aiheita, mutta tietysti SF:lle ominaisella kiireellä ja tahdilla.

 

sininenviikko2still
Gunvor Sandkvist ja Matti Oravisto elokuvassa Sininen viikko (1954). Kuva: KAVI

 Suurten kirjailijoiden filmaaja

Hella Wuolijoen radiokuunnelmaan pohjautuva Tyttö kuunsillalta (1953) oli silkkaa romanttista hömppää ja Varsovan laulu (1953) tasokas rikostarina. Jarl Hemmerin tekstistä syntynyt Sininen viikko (1954) oli nykyaikainen kolmiodraama naimisissa olevasta naisesta, tämän nuoresta rakastajasta ja vanhasta aviomiehestä. Samana vuonna valmistunut Hilmanpäivät vakiinnutti Kassilan aseman Suomen uutena ykkösohjaajana, kun Vaalan mittava ura alkoi jo olla loppupuolellaan.

Vuonna 1955 Kassila teki Isän vanhan ja uuden lisäksi toisenkin komedian, Gustaf von Numersin näytelmään pohjautuvan Pastori Jussilaisen (1955), jossa hyvin yksinkertaisella ja tehokkaalla tavalla tiedostettiin kirjallisen pohjan teatteritausta. Elokuvan alussa teatterin näyttelijtä marssivat lavalle ja alkavat näytellä, jolloin kamera ajaa kohti lavaa ja lopulta "hyppää" näytelmän sisälle.

Näiden filmien jälkeen Kassila lähti Poriin teatterinjohtajaksi, josta hän varsin pian palasi Fennada-Filmille ohjaamaan F. E. Sillanpään Elokuun menestysfilmatisoinnin. Vuonna 1956 valmistunut tarina taiteilijan alkoholismista ja naissuhteista oli monilla tavoin läheinen myös ohjaajalleen, jota alkoholismi vaivasi vuosikymmenten ajan. Elokuu oli Kassilan ensimmäinen kansainvälinen filmi siinä mielessä, että se kilpaili Cannesin filmifestivaalien pääpalkinnosta. Kassila palasi Sillanpään pariin vielä Ihmiselon ihanuudella ja kurjuudella (1988).

komisaripalmunerehdys233still
Tuottaja T. J. Särkkä, kirjailija Mika Waltari, ohjaaja Matti Kassila ja näyttelijä Joel Rinne Komisario Palmun erehdyksen (1960) ensi-illassa Bio Rexissä. Kuva: KAVI

Vuonna 1957 Kassila ohjasi Fennadalle Mika Waltarin Kurittoman sukupolven ja Agapetuksen Syntipukin uudet filmatisoinnit, tähtenään Lasse Pöysti. Molemmat elokuvat oli filmattu SF:n puolella jo 1930-luvulla, mutta varsin raskaina teatraalisina teoksina. Kassila teki aiheista elokuvallisia, ja varsinkin Kurittomassa sukupolvessa on ajoittain nerokkaita hetkiä. Ne kuitenkin kalpenivat Kassilan seuraavan ja tällä kertaa viimeisen Fennada-elokuvan rinnalla: Ilmari Kiannon Punainen viiva siirtyi valkokankaalle väkevänä draamana ajalta, jolloin köyhyys ja puute eivät olleet vieraita. Vuonna 1959 Kassila teki myös Harkimon kanssa tuottamansa Lasisydämen, kevyen tie-elokuvan.

Waltarin romaaniin pohjautuva Komisario Palmun erehdys (1960) merkitsi Kassilan lyhyttä paluuta SF:n palkkalistoille. Joel Rinteen, Matti Raninin ja Leo Jokelan tähdittämä briljantti dekkarikomedia on sen kahden jatko-osan, Fennadan tuottamien Kaasua, komisario Palmu!:n (1961) ja Tähdet kertovat, komisario Palmun (1962) kanssa, suomalaisen elokuvan suurimpia saavutuksia. Vuonna 1969 valmistunut neljäs Palmu-elokuva, väreissä kuvattu ja nykyaikaan sijoitettu Vodkaa, komisario Palmu ei noussut lähellekään samaa tasoa.

 

Studioaikakauden jälkeen

Suuret saavutukset Palmu-aiheiden parissa eivät kuitenkaan taanneet Kassilalle täystyöllisyyttä suomalaisen elokuvan uudella aikakaudella. Näyttelijälakon alkaminen ja SF:n konkurssi merkitsivät nälkävuosia suomalaisille elokuvantekijöille, joista vain harva pääsi enää tekemään pitkiä elokuvia.

Kolmen kaupungin kasvot -dokumentinkin (1962) tehnyt Kassila kävi ohjaamassa Yleisradiolle ja toimi Fennada-Filmillä kuukausipalkkaisena tuottajana ja tuotantopäällikkönä Mikko Niskasen Sisseissä (1963). Omia pitkiä elokuvia Kassila ei päässyt tekemään ennen kuin vuonna 1968. Kassilan ja Maunu Kurkvaaran tuottama Äl' yli päästä perhanaa  (1968) oli tavanomaisesta poikkeava hullunkurinen komedia, joka ei löytänyt suurta yleisöä ja on sittemmin jäänyt unholaan, sillä tv-esityksiä ei ole ollut montaa eikä DVD-julkaisua laisinkaan. Kaikki muut Kassilan pitkät elokuvat on julkaistu DVD:llä. Sen sijaan Edvin Laineen Täällä Pohjantähden alla (1968) oli suurmenestys ja osittain Kassilan ansiosta: hän oli yksi elokuvan käsikirjoittajista, sen kertoja ja tuotantopäällikkö. Pian tämän jälkeen Kassila ja Jörn Donner suunnittelivat Tuntemattoman sotilaan filmaamista CinemaScope-värielokuvana. Kassilan piti ohjata, ja käsikirjoituskin oli jo tehty, mutta rahoitusongelmat kaatoivat hankkeen.

1970-luvulla Kassila ohjasi viisi pitkää elokuvaa. Päämaja (1970) oli alkujaan suureksi värielokuvaksi kaavailtu mustavalkoinen filmatisointi Ilmari Turjan näytelmästä, joka toi marsalkka Mannerheimin ensimmäistä ja toistaiseksi myöskin viimeistä kertaa fiktiivisen elokuvan päähenkilöksi. Se oli myöskin Kassilan ainoa pitkä näytelmäelokuva Suomi-Filmille ja Mannerheimia näytelleen Joel Rinteen viimeinen elokuva. Aatamin puvussa... ja vähän Eevankin (1971) oli vauhdikas komedia ja peräti neljäs filmatisointi Agapetuksen samannimisestä romaanista. Se löysi yleisönsä, kuten teki myös Meiltähän tämä käy (1973), Rovaniemen markkinoiden toinen jatko-osa ja Esa Pakarisen viimeinen valkokangasfilmi. Molemmat Fennadan tuottamat komediat kuvattiin väreissä, kuten myös niiden välissä valmistunut Haluan rakastaa, Peter (1972), Aila Meriluodon romaaniin pohjautuva rakkauselokuva. Kassilan osalta 1970-luku päättyi Arto Paasilinnan ideasta syntyneeseen Nataliaan (1979), komediaan kahdesta miehestä, jotka päättävät palauttaa Neuvostoliitosta Suomeen eksyneen lehmän kotimaahansa.

Sillanpää-filmin lisäksi Kassila ohjasi 1980-luvulla Niskavuoren (1984) ja Pentti Kirstilän rikosromaaniin pohjautuvan jännitysfilmin Jäähyväiset presidentille (1987). Niskavuori on toistaiseksi viimeinen filmatisointi Wuolijoen näytelmäsarjasta ja myöskin ainoa värifilmatisointi. Kassilan viimeiseksi pitkäksi elokuvaksi jäi alun perin romaaniksi kaavailtu Kaikki pelissä (1994), dekkaritarina elokuvan kuvauksissa tapahtuneesta murhasta. Kassila kuvasi elokuvansa lapsuutensa Keuruulla ja Haapamäellä, josta hän noin puoli vuosisataa aiemmin oli lähtenyt valloittamaan suomalaista teatteria. Teatteri jäi valloittamatta, mutta sen sijaan Kassilasta tuli suomalaisen elokuvan tärkeimpiä tekijöitä, suuri filmintekijä ja taiteilija.

 

Matti Kassilan ohjaamat pitkät elokuvat

1949 Isäntä soittaa hanuria
1949 Professori Masa
1950 Maija löytää sävelen
1951 Lakeuksien lukko
1951 Radio tekee murron
1952 Radio tulee hulluksi
1953 Varsovan laulu
1953 Tyttö kuunsillalta
1954 Sininen viikko
1954 Hilmanpäivät
1955 Isän vanha ja uusi
1955 Pastori Jussilainen
1956 Elokuu
1957 Kuriton sukupolvi
1957 Syntipukki
1959 Punainen viiva
1959 Lasisydän
1960 Komisario Palmun erehdys
1961 Tulipunainen kyyhkynen
1961 Kaasua, komisario Palmu!
1962 Tähdet kertovat, komisario Palmu
1962 Kolmen kaupungin kasvot [dokumenttielokuva]
1968 Äl' yli päästä perhanaa
1969 Vodkaa, komisario Palmu
1970 Päämaja
1971 Aatamin puvussa... ja vähän Eevankin
1972 Haluan rakastaa, Peter
1973 Meiltähän tämä käy
1979 Natalia
1984 Niskavuori
1987 Jäähyväiset presidentille
1988 Ihmiselon ihanuus ja kurjuus
1994 Kaikki pelissä

Ensi-illat

Keskiviikko 16.1.

ironsky2juliste2

Perjantai 18.1.

glassjuliste2 greenbookjuliste

Lisää ensi-iltoja

Seuraavat kotimaiset:

ironsky2juliste2 aurorajuliste olliverhawkjuliste ristorappaajajapullistelijajuliste

Lisää kotimaisia ensi-iltoja

Katsotuimmat kotimaiset 1970–

Katsotuimmat kotimaiset 1970–

1. Tuntematon sotilas (2017) 1 017 201
2. Uuno Turhapuro armeijan leivissä (1984) 750 965
3. Maa on syntinen laulu (1973)
711 909