Leikkaaja Juho Gartz on kuollut 90-vuotiaana

Juho Gartz leikkauspöydän ääressä. Kuva: Lauri Tykkyläinen / KAVI (rajattu alkuperäisestä pystykuvasta)

Oman sukupolvensa arvostetuimpiin suomalaisiin elokuvaleikkaajiin lukeutunut Juho Gartz kuoli 5. helmikuuta 90-vuotiaana. Elokuvauutiset.fi on vahvistanut kuolinpäivän Digi- ja väestötietovirastosta.

Juho Gartz syntyi Säkkijärvellä huhtikuun 9. päivänä 1934 Brynolf ja Kirsti Gartzin (o.s. Väänänen) perheeseen. Gartzit olivat oppineitten miesten sukua, joka oli kulkeutunut 1500-luvulla Garzin kaupungista Rügenin saarelta Saksasta Ruotsin kautta Suomeen. Brynolfin isänisä oli henkikirjoittaja ja isä kruununnimismies, mutta hänestä itsestään tuli merikapteeni.

Juhon syntymän aikaan Brynolf-isä oli jo 54-vuotias, Kirsti-äiti 35-vuotias. Muistelmateoksessaan Leikkaaja (Art House, 2003) Gartz ei maininnut vanhempiaan ja lapsuudestaankin kertoi vain, että näki ensimmäisen elokuvansa Säkkijärven suojeluskuntatalolla. Siellä oli vieraillut kiertävä elokuvien esittäjä, joka pani projektorin käyntiin ja 4–5-vuotias Gartz näki alkukuvien jälkeen kansankomedian Tulitikkuja lainaamassa (1938).

Talvisodan sytyttyä perhe joutui lähtemään evakkoon, mutta ilmeisesti palasi Säkkijärvelle jatkosodan aikaan, sillä Brynolf-isä kuoli siellä keuhkosyöpään 63-vuotiaana joulukuussa 1943. Äiti Kirsti eli vielä pitkään; hän kuoli vasta 87-vuotiaana tammikuussa 1986.

Koulunkäynnin ja armeijan jälkeen Juho Gartz sai työpaikan postista, jossa hänelle tarjottiin mahdollisuutta osallistua virkamieskurssille ja hankkia sillä tavalla varsin kapea mutta pitkä leipä valtionyhtiön palveluksessa. ”Omituisesta päähänpistosta”, kuten Gartz itse muistelmissaan kuvaili, hän päätti anoa viikon lomaa ja osallistua Atenuemin piirustuskoulun pääsykokeisiin. Kouluunpääsy jäi haaveeksi, mutta postin palkkalistoilla ollessaan hän kävi kuitenkin piirustusopissa Vapaassa taidekoulussa.

Vuoden 1956 tienoilla Gartzin ystävä Kari Hakala pääsi kamera-assistentiksi mainoselokuvia tuottaneeseen Felix-Filmiin, jonne hänkin meni pyrkimään töihin. Firman johtaja, legendaarinen elokuvaaja Felix Forsman, haastatteli nuorukaisen ja otti talon palkkalistoille. Gartz arveli myöhemmin, että asiaan vaikutti hänen aliupseerikoulutaustansa. Firman sihteeri oli jo ennen johtajan puheille päästämistä varmistanut, että nuorukainen oli varmasti käynyt armeijan. Forsman oli ollut sota-aikaan tiedotuskomppanian ansioitunut elokuvaaja ja eräänlainen marsalkka Mannerheimin luottokuvaaja.

Aluksi Juho Gartz joutui tyytymään Felix-Filmissä joka paikan höylän tehtävänkuvaan: hän hoiti filmejä matkaan, täytti kaavakkeita ja piirsi graafisia käyriä, joita näytettiin tilauselokuvissa.

Yhtiön johdossa syntyneiden erimielisyyksien takia Felix Forsman lähti nimikkoyhtiöstään Fennada-Filmin palvelukseen hoitamaan yhtiön lyhyt- ja tilauselokuvaosastoa, Fennada-Filmi Junioria. Syksyllä 1959 Forsman soitti Gartzille ja pyysi tätä tulemaan Fennadaan leikkaajaksi.

Ensimmäisestä työpäivästään lähtien Gartz oli Fennadalla leikkaaja Ossi Skurnikin apulaisena ja oppipoikana. Pian hän jo leikkasi tilauselokuvia itsenäisesti ja oli työssään sen verran pätevä, että pääsi leikkaamaan ensimmäisen pitkän näytelmäelokuvansa, Matti Kassilan ohjaaman Tähdet kertovat, komisario Palmun (1962). Kassila oli kymmenen vuotta nuoremman Gartzin suuresti arvostama ohjaaja ja tuossa vaiheessa jo alan veteraani, vaikkakaan ei edes neljääkymmentä täyttänyt.

Palmun lisäksi Gartz leikkasi samana vuonna myös oppi-isänsä Ossi Skurnikin ohjaaman ja tuottaman jännärin Tie pimeään.

Gartzia pari vuotta nuorempi Erkko Kivikoski oli aloittanut Fennada-Filmi Juniorissa kamera-assistenttina puolisen vuotta ennen häntä. Elinikäisten ystävysten yhteistyö ja toveruus alkoi Fennadan tilaus- ja lyhytkuvien parissa. Heti alkupuolella yhteistyöhön tuli tauko, kun Kivikoski lähti Fennadalta mainoselokuvia tuottaneen Elokuva Oy:n palvelukseen tekemään vapaamuotoisia lyhytelokuvia. Kun yksi niistä, Tori (1962), palkittiin Berliinin elokuvajuhlilla, yhtiön johtaja antoi Kivikosken tehdä pitkän elokuvan, jolla oli luvassa suora tie Berliinin pääkilpasarjaan.

Näin syntyi Kesällä kello 5 (1963), yksi keskeisistä joskin sittemmin unhoon jääneistä suomalaisista uuden aallon elokuvista. Se poikkesi perinteisestä tyylistä muun muassa siten, että lähes koko elokuva kuvattiin studion ulkopuolella. Työryhmä oli täynnä nuorta voimaa: ohjaaja-käsikirjoittaja Kivikoski oli 27-vuotias, Fennadassa kamera-assistenttina aloittanut kuvaaja Virke Lehtinen vain 23-vuotias ja leikkaaja Juho Gartz 29-vuotias. Äänittäjä Tuomo Kattilakoski oli sentään jo täyttänyt 30 vuotta. Kattilakoski on joukosta ainoana yhä elävien kirjoissa.

Kesällä kello 5:n jälkeen Kivikoski sai tehdä Elokuva Oy:lle myös toisen koko illan filmin, Käyntikorttini (1964), josta ei tullut toivotunlaista menestystä.

Gartz leikkasi Kesällä kello 5- ja Käyntikorttini-elokuvat Fennadan palveluksesta ottamiensa lomien aikana. Fennadalle hän leikkasi kaksi Mikko Niskasen pitkää filmiä, Sissit (1963) ja Hopeaa rajan takaa (1963). Sissien leikkaustyön aikana hän tapasi Niskasen ensimmäisen kerran, kun ohjaaja ilmestyi leikkaajan työhuoneeseen seuraamaan työskentelyä. Häiriö sai Gartzin tekemään virheitä, joista suuttunut Niskanen vaati tuottajaa palkkaamaan hänen esikoiselokuvansa Pojat (1962) leikanneen Armas Vallasvuon Sissien leikkaajaksi. Gartz sai kuitenkin jatkaa.

Vuoden 1964 Jusseja jaettaessa Gartz sai parhaan leikkauksen palkinnon yhteisesti elokuvista Sissit ja Kesällä kello 5 sekä Kaarlo Nuorvalan ohjaamasta lyhytelokuvasta Hermoprässi. Vuotta myöhemmin Gartz palkittiin parhaan lyhytelokuvan Jussilla Kivimiehestä yhtenä työryhmän jäsenistä.

Kun Erkko Kivikosken tie nousi pystyyn Elokuva Oy:n palveluksessa Käyntikorttini-elokuvan toivottua heikomman menekin takia, hän perusti yhdessä Virke Lehtisen ja Gartzin kanssa Filmiryhmä Oy:n. Ajoitus oli surkea, sillä tilauselokuvatuotanto tyrehtyi, kun verolakia uudistettiin ja sivistävien alkukuvien esittämisestä ei enää saanut alennusta elokuvaverosta.

Lyhytelokuva Ovi (1965) toi Kivikoskelle parhaan lyhytelokuvan Jussin vuonna 1966, mutta rahaa se ei tuonut. Yhtiön kassan tyhjennyttyä Kivikoski ja Gartz päättivät lähteä suosiolla. Ero tapahtui sulassa sovussa: Virke Lehtinen jäi pyörittämään firmaa ja otti yhtiökumppanikseen Aito Mäkisen.

Heti osakkeista luopumisen jälkeen Juho Gartz lähti apurahan turvin Pariisiin opintomatkalle tutustumaan sikäläiseen elokuvaleikkaukseen. Siellä hän pääsi seuraamaan muun muassa Roger Vadimin ja Bernard Borderien työskentelyä.

Kotimaahan palattuaan Gartzista tuli freelancer vailla vakinaista työpaikkaa. Elantonsa hän hankki pitkillä näytelmäelokuvilla ja tilauskuvilla, joita hän leikkasi eritoten Filmiryhmälle, muun muassa kuuluisan Marimekko-filmin (1967).

Nuori, näkemyksellinen ja taitava Juho Gartz oli leikkaajan ominaisuudessa keskeinen mies uudessa suomalaisessa elokuvassa. Kun teollinen elokuvatuotanto loppui vuonna 1963 Suomen näyttelijäliiton julistaman elokuvanäyttelijälakon seurauksena, tuotantoa harjoittivat lähinnä uudet pienet yhtiöt. Yksi niistä oli FJ-Filmi Oy, jolle Gartz leikkasi useita elokuvia, ensimmäinen Mikko Niskasen ohjaaman suurmenestyksen Käpy selän alla (1966). Elokuvan kuuluisa Senaatintori-jakso oli Gartzin muistelmien mukaan apulaisohjaaja Jukka Sipilän ansiota, vaikka Niskanen ottikin siitä kunnian itselleen.

Niskasen ja Gartzin yhteistyö jatkui heti perään kahdella nuorisokuvauksella, Lapualaismorsiamella (1967) ja Asfalttilampailla (1968), sekä myöhemmin vielä Pulakapinalla (1977). Samoihin aikoihin Gartz leikkasi FJ-Filmille myös Erkko Kivikosken ohjaaman Kuuman kissan? (1968).

Jukka Virtanen ja Juho Gartz leikkaamassa Pähkähullua Suomea MTV:n tv-reportaasissa. Kuvakaappaus..

Vuodet 1967–1968 olivat muutenkin Gartzille työntäyteisiä, sillä hän leikkasi myös Jukka Virtasen ohjaaman, erittäin nopeatempoisen ja energisen Pähkähullun Suomen (1967) sekä aivan toisenlaista linjaa edustaneen Edvin Laineen suurelokuvan Täällä Pohjantähden alla (1968). Pohjantähdestä tuli kotimaisen elokuvan siihenastisen historian pisin teos. Runsaan kolmen tunnin mittaisen elokuvan tarina jatkui tunnin verran lyhyemmässä Akselissa ja Elinassa (1970), jonka niin ikään Laine ohjasi ja Gartz leikkasi.

Gartz teki myöhemmin Laineen kanssa töitä myös Kalle Päätalo -filmatisoinnin Viimeinen savotta (1977) ja maalaisdraamakomedian Akaton mies (1983) parissa.

1960- ja 1970-lukujen vaihteessa Juho Gartz sai leikata taas Fennada-Filmin pitkiä elokuvia. Matti Kassila palasi tekemään väreissä kuvattua jatko-osaa Palmujen sarjaan, mutta vaikka Vodkaa, komisario Palmu (1969) oli toiminnallinen ja leikkaukseltaankin ansiokas, oli se kaukana kolmen edeltäjänsä hengestä, tyylistä ja laadusta. Erkko Kivikosken ohjaama Kesyttömät veljekset (1969) puolestaan ei ollut tämän edellisen elokuvan veroinen.

Matti Kassila ohjasi myös värielokuvan Aatamin puvussa… ja vähän Eevankin (1971), jonka Gartz leikkasi viimeisenä yhteistyönään hänen kanssaan. Yhteistyö Kivikosken kanssa pitkien elokuvien osalta päättyi elokuvaan Laukaus tehtaalla (1973), mutta he tekivät yhdessä vielä lyhytelokuvia.

Juho Gartz leikkasi myös Asko Tolosen Kesän maun (1975) ja Anssi Mänttärin Pyhän perheen (1976). Filminor Oy:n leikkaaja hänestä tuli Risto Jarvan kuoleman seurauksena: yhtiön elokuvista Gartz leikkasi Antti Peipon ohjaaman Ihmemiehen (1979), Timo Linnasalon elokuvat Vartioitu kylä 1944 (1978) ja Aurinkotuuli (1980) sekä Matti Kuortin ohjaaman Kiljusen herrasväen (1981).

Yksi Gartzin läheisimmistä työtovereista oli Markku Lehmuskallio, joka on kuvannut omissa elokuvissaan luontoa, ikiaikaisia ammatteja, perinteitä sekä alkuperäiskansoja. Ennen kuin Lehmuskallio debytoi pitkän elokuvan ohjaajana hän kuvasi Kesän maun ja Pulakapinan, jotka Gartz leikkasi.

Lehmuskallion esikoispitkä Korpinpolska (1980) pääsi Berliinin elokuvajuhlien pääkilpasarjaan. Sen lisäksi Gartz leikkasi viisi hänen elokuvaansa: Skierri – vaivaiskoivujen maan (1982), Sinisen imettäjän (1985), Inuksukin (1988), Jumalan morsiamen (2003) ja Sukunsa viimeisen (2010).

1990-luvulla Gartz leikkasi vain yhden pitkän elokuvan, Paul-Anders Simman ohjaaman Tunturin testamentin (1995).

Pitkien elokuvien ja mainosten leikkaamisen ohessa Juho Gartz teki merkittävän uran dokumentaristina ja suomalaisen animaatioelokuvan parissa sekä kirjoitti useamman elokuva-aiheisen tietokirjan. Muistelmateoksensa hän julkaisi vuonna 2003.

Vuonna 1982 Gartz ja Lauri Tykkyläinen saivat Jussi-kunniakirjan lyhytelokuvastaan Muutama metri piirrettyä elokuvaa. Vuosikymmenen loppupuolella he tekivät dokumentin Gartzin elokuva-alalle palkanneesta Felix Forsmanista.

”Nykyisin arvostan pitkiä kuvia, sellaisia joissa ei tapahdu paljon mitään mutta joissa silti piilee kummallinen pinnanalainen jännitys. Elokuvan ensimmäisenä kuvana sellainen on parhaimmillaan: se pakottaa välittömästi intensiiviseen katseluun, luo värisyttäviä odotuksia, ja kaikki on hyvin, jos vain jatko vastaa huutoon”, Juho Gartz kirjoitti muistelmissaan vuonna 2003.

”Ristikuvia en erityisemmin arvosta. Niissä on jotakin huonolla tavalla vanhanaikaista – vanhanaikaisuudessa ei sinänsä ole vikaa. [...]  Selkeytyksiä ja himmennyksiä rakastan. Niissä vanhanaikaisuus on parhaimmillaan. Osasyyllinen rakkauteen on François Truffaut, jonka syvästi ihailemissani varhaistöissä niitä on käytetty taiten ja viljalti. Omia dokumenttielokuviani myöhemmin katsellessani olen pannut merkille, että rakkaus on ollut liiankin syvää, lähes sokeata, ja johtanut jonkinasteiseen selkytymä–himmentymä-maanismiin", Gartz selvitti muistelmissaan.

”Leikkaaja voi tehdä elokuvalle aika paljon ja joskus ei oikeastaan mitään. Jos ohjaaja on tiennyt, mitä haluaa, ja osannut asiansa, leikkaaja ei voi muuta kuin pistää kuvat oikeaan järjestykseensä, lyhennellä ja rytmittää, ja siinä se. Useimmiten hän kuitenkin saa melkoisen kuvaröykkiön selvitettäväkseen, eikä ohjaajakaan ole aina hallinnut tilannetta lopuuun asti.” – Juho Gartz: Leikkaaja. Art House, 2003

 Juho Gartzin leikkaamat pitkät elokuvat:

*) Täällä Pohjantähden alla- ja Akseli ja Elina -elokuvien yhdistelmäversio, jonka István Szintai leikkasi Gartzin leikkaamien elokuvien materiaalista.