4K UHD -arvostelussa viisi Alfred Hitchcockin mestariteosta vuosilta 1942–1976

Alfred Hitchcockin mestariteosten 4K UHD -tallennejulkaisujen hallittu tulva jatkui toukokuussa viidellä nimikkeellä. Jo aiemmin 4K-tallenteet on julkaistu elokuvistaTakaikkuna (1954), Vertigo – punainen kyynel (1958), Psyko (1960) ja Linnut (1963).

Viidennen kolonnan miehestä voi nauttia hyvinkin paljon, jos ei välitä siitä, että todellisessa elämässä päähenkilö olisi saanut kuulan kalloonsa ainakin parissakymmenessä eri tilanteessa. Hitchcockin tuotannossa poikkeuksellisesti romaanin sijaan alkuperäiskäsikirjoitukseen pohjautuvan elokuvan valmistuessa Yhdysvallat oli mukana toisessa maailmansodassa, ja monellakin tapaa Viidennen kolonnan mies on täydellistä sota-ajan propagandaa: taiteellisesti korkeatasoinen ja viihdyttävä elokuva, jonka sanoma välittyy ilman alleviivauksia vielä kahdeksan vuosikymmentä myöhemminkin.

Hieman yksi-ilmeisen, mutta toisaalta rooliinsa sopivalla tavalla kiiltokuvamaisen amerikkalaisen sankaripojan näköisen Robert Cummingsin näyttelemä Barry Kane on töissä lentokonetehtaalla, jossa syttyvä tulipalo tappaa hänen ystävänsä. Yhtäkkiä Kanen epäillään sytyttäneen palon ja olevan sabotööri, isänmaan vihollinen, teloituskomppanian eteen kelpaava mies. Kaikki on seurausta siitä, että Kane sanoi onnettomuutta tutkineille poliiseille nähneensä Fry-nimisen työntekijän onnettomuuspaikalla, mutta tätä ei löydy mistään. Kane ei ole tyhmä: hän tietää Fryn (Norman Lloyd, joka kuoli viime vuonna 106-vuotiaana) olevan sabotaasin takana ja voivansa puhdistaa maineensa vain itse etsimällä Fryn käsiinsä. Kane päätyy elämänsä seikkailuun, joka vie hänet autiomaista syrjäseuduille ja suurkaupunkeihin, loputtomalta tuntuvaan vakoilijoiden ja sabotöörien verkkoon.

Reissun aikana vastaan tulevista ihmisistä vain metsämökissä asuva sokea mies (Vaughan Glaser) – kohtaus on kuin suoraan Frankensteinin morsiamesta (1935) – ja tämän veljentytär Pat (Priscilla Lane) ovat varmasti kunnon ihmisiä. Pat joutuu tahtomattaan mukaan Fryn karkumatkalle ja epäilee jatkuvasti miehen vakuutteluita syyttömyydestään.

Viidennen kolonnan miehessä ei suoranaisesti sanota, minkä aatteen saati minkä valtakunnan asialla nämä sabotöörit ja salaliittolaiset ovat, mutta yksi viittaus alempiin rotuihin näiden puheissa on – ja onhan asia muutenkin päivän selvä. Otto Kruger tekee yhden elokuvahistorian parhaimmista natsirooleista. Hitchcock ei turhaan selittele roistojen motiiveja, mutta päänatseissa näytetään inhimillisiäkin puolia – yksiulotteiset roistot olisivat laskeneet elokuvan tasoa ja katsojaa olisi pidetty typeränä. Sitä virhettä Alfred Hitchcock ei koskaan tehnyt, ja siksikin hänen elokuvansa kestävät aikaa.

Mustavalkoisena kuvattu Viidennen kolonnan mies ei ole näyttävimpiä Hitchcockin filmejä, mutta siinäkin on voimakkaana suuren seikkailun tuntu. Tapahtumia ja tapahtumapaikkoja on poikkeuksellisen paljon ja meno on hurjaa. Vasta elokuvan loppupuolella erääseen pilvenpiirtäjään sijoittuva jakso hidastaa vauhtia, mutta sen jälkeen luvassa on vielä vauhdikas ja mieleenpainuva loppu, jossa on oma hauska symboliikkansa.

Tuore 4K-restaurointi näyttää erityisen upealta tummissa yökuvissa, joita elokuvassa riittää. Jostakin käsittämättömästä syystä kuva on rajattu 1,33:1-kuvasuhteeseen alkuperäisen 1,37:1-kuvasuhteen sijasta. Äänenä on hyvin selkeä alkuperäinen monoraita.

Alfred Hitchcock piti itse Epäilyksen varjoa (1943) yhtenä parhaimmista töistään eikä ihme, sillä asetelma on mielikuvitusta ruokkiva ja jännityksen mestari onkin ottanut käsikirjoituksesta kaiken irti.

Heti elokuvan ensimmäisessä kohtauksessa käy selväksi, että Joseph Cottenin näyttelemä Charles on rikollinen. Kortteerissaan sängyssä makoileva Charles kuulee vuokraemännältä häntä kyselemässä käyneistä kahdesta miehestä, jotka odottelevat nyt ulkosalla. Charles vaihtaa maisemaa ja lähtee ainoaan turvalliseksi uskomaansa paikkaan: isosiskonsa (Patricia Collinge) perheen luokse idylliseen pikkukaupunkiin. Siskontyttö Charlotte (Teresa Wright) on innoissaan enonsa saapumisesta – näiden kahden välillä on vahva seksuaalinen viritys. Enon viipyessä Charlotte alkaa nähdä tässä aivan uusia, aiemmin salassa pysyneitä piirteitä, ja ennen pitkää hän alkaa uskoa enonsa olevan syyllinen lehdissä kerrottuihin varakkaiden leskirouvien ryöstömurhiin.

Huumoria on yllin kyllin, eritoten Charlotten isän (Henry Travers) ja tämän parhaan ystävän, lähistöllä äitinsä kanssa asuvan peräkamaripojan (Hume Cronyn) suhteessa. Kaksikko nimittäin tapaa aina päivällisen jälkeen suunnitellakseen täydellistä murhaa – tietysti täysin hypoteettisesti.

Visuaalista symboliikkaa riittää myös Epäilyksen varjossa, joka on kaikilta osin jälleen yksi näyte Hitchcockin suvereenista oman taiteenlajinsa hallinnasta. Sisältönsä puolesta Epäilyksen varjo on hauska ”sisarteos” Orson Wellesin elokuvalle Muukalainen katosi (1946), jossa natsisotarikollinen piilottelee tätä jahtaavilta miehiltä hiljaisessa pikkukaupungissa.

Korkealuokkainen 4K-restaurointi, mutta tässäkin kuva on jostakin syystä rajattu 1,33:1-kuvasuhteeseen alkuperäisen 1,37:1:n sijasta.

Alfred Hitchcockin elokuvissa kuivalla, mustalla ja sarkastisella huumorilla oli aina sijansa, mutta varsinaisia komedioita hän ohjasi vain muutamia. Jack Trevor Storyn suomentamattomaan romaaniin pohjautuva Mutta… kuka murhasi Harryn? (1955) on yksi näistä harvinaisuuksista ja myöskin yksi 1950-luvun parhaimmista komedioista.

Yhteen aurinkoiseen, mutta jo ruskan värjämään syksyiseen päivään Yhdysvaltain harvaanasutulle maaseudulle pikkuiseen kyläpahaseen sijoittuva elokuva alkaa, kun metsässä leikkivä pikkupoika (Jerry Mathers) löytää miehen ruumiin ja rientää sitten kotiinsa kertomaan löydöstään äidilleen. Samaan aikaan vanha merikapteeni (Edmund Gwenn) on salametsällä ja rupattelee uskolliselle tussarilleen. Onnistuneiden harhalaukausten jälkeen kapteeni uskoo osuneensa napakymppiin, mutta puskasta tultuaan huomaakin ampuneensa jäniksen sijasta miehen – tietämättä, että ukko oli jo valmiiksi vainaa.

Tuore vainaja ei näytä lainkaan tutulta, ja kun kyseessä kerran oli silkka vahinko, kapteeni päättää piilottaa ruumiin ja olla kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Ennen kuin hän ehtii ruumiin kätkeä, pikkupoika tulee nuoren äitinsä (Shirley MacLaine valkokangasdebyytissään) kanssa paikalle. Tapahtumia piilosta seuraava kapteeni huomaa Jennifer-neidin tunnistavan vainajan Harryksi ja olevan tyytyväinen tämän kuolemasta. Jennifer ja poika jättävät ruumiin sikseen, mutta kalmoon törmää vielä moni, ennen kuin kapteenilla on toivoakaan päästä sitä piilottamaan. Kuka lopulta murhasikaan Harryn?

Elokuvassa on jopa Hitchcockin mittapuulla poikkeuksellisen paljon kaksimielistä sanailua,joka ei ilmeisesti ole sensuuria haitannut – ja hyvä niin. Piilomerkitysten sijaan suurin osa huumorista kumpuaa muulla tavoin nokkelasta sanailusta, absurdeista ja mykkäelokuvia muistuttavista tilanteista. Huumori ja koko elokuvan tunnelma ovat samanaikaisesti mustaa ja lempeää.

Valtaosassa Hitchcockin elokuvista on selvät päähenkilöt, useimmiten kaksi, mies ja nainen, joita näyttelevät toinen toistaan komeammat ja kauniimmat, kuolemattomat valkokankaan legendat. Tälläkin kertaa mukana on koreita ihmisiä, mutta yhtäkään silloista tähtinäyttelijää elokuvassa ei ollut. 21-vuotiaalle Shirley MacLaineelle rooli oli vasta ensimmäinen ja se näkyy. Alle nelikymppinen John Forsythe on kuin Humphrey Bogartin siloposkinen nuorempi veli ja varsin varmaotteinen roolissaan köyhänä taidemaalarina, joka niin ikään sotkeutuu Harryn murhaan, aivan kuten ikäneiti Ivykin (Mildred Natwick). Lämpöä elokuvaan tuo Gwennin hienosti näyttelemä vanha kapteeni ja aitoutta apulaissheriffi, jota mieleenpainuvat kasvot omannut Royal Dano näyttelee.

Hitchcockille tyypillisesti osa elokuvan ulkokuvista on otettu studiossa. Tuore 4K-restaurointi ja filmikopion katselukokemusta jäljittelevät HDR-värit ovat upeita eritoten aidoissa ulkokuvissa, joissa ruska on aidosti henkeäsalpaavan upeaa katseltavaa. 4K-restauroinnin huikeasta kuvanlaadusta voi kiittää VistaVision-kuvausmenetelmää, jossa käytettiin normaalilevyistä 35 mm:n filmiä, mutta vaakasuorassa ja yksi ruutu vei kahden normaaliruudun tilan. VistaVisionin huikeasta kuvanlaadusta ei ole päästy koskaan nauttimaan siinä määrin kuin näiden uusien 4K-restaurointien myötä.

Tippi Hedrenin ja Alfred Hitchcockin yhteistyö päättyi jo toisen elokuvan jälkeen. Lintuja (1963) seurasi huomattavasti vähemmän yleisöystävällinen Marnie – vaarallisella tiellä (1964), joka pohjautuu Winston Grahamin romaaniin Vaarallisella tiellä. Hedren näyttelee nimihenkilöä, joka kiertää suurkaupunkeja ja suuryhtiöiden konttoreita esiintyen väärällä nimellä ja kauneuttaan ja eleganssiaan hyväksi käyttäen saa helposti töitä konttoristina. Sopivan tilaisuuden tullen Marnie tyhjentää konttorin kassakaapin ja häviää sen sileän tien. Paitsi sitten, kun hän vaihtaa jälleen maisemaa ja tapaa uuden pomonsa, Markin (Sean Connery), joka tuntee välittömästi vetoa Marnieen. Frigidi Marnie on Markin seurassa vain sen verran kuin uusimman varkauden toteuttaminen vaatii, mutta hän ei tiedä Markin olevan tietoinen hänen suunnitelmistaan. Upporikas Mark haluaa Marnien sänkyynsä ja omistukseensa, ja hän on tottunut saamaan haluamansa.

Marnieta voi hyvin nimittää psykologiseksi jännityselokuvaksi, joskin siinä jännitys on vain ajoittaista, mutta nimenomaan psykologisessa mielessä se on kiinnostava, vaikka mutkia vedetäänkin suoraksi näyttämällä frigidin naisen mieltymys hevosiin. Hitchcockin pisimpien elokuvien joukkoon kuuluvassa Marniessa on enemmän rohkeutta kuin tämän päivän elokuvissa ja voimakkaat, moniulotteiset naisroolihahmot ja vastaavasti yksiulotteiset miesroolihahmot. Hedren ja Connery ovat molemmat etäisiä ja kylmiä, heidän roolihahmonsa välittävät vain itsestään. Hitchcock ja hänen elokuvansa eivät pyytele anteeksi mitään, ei raiskauskohtaustakaan. Tänä päivänä kukaan ei ainakaan Hollywoodissa uskaltaisi tehdä tällaista elokuvaa. Mielenkiintoista on sekin, että käsikirjoituksen on laatinut nainen, Jay Presson Allen, joka muuten ei pitänyt raiskauskohtauksessa nähtävää toimintaa raiskauksena, kuten elokuvan lisämateriaaleissa olevasta haastattelusta käy ilmi.

Upeissa väreissä kuvatussa ja Bernard Herrmannin komealla musiikilla säestetyssä Marniessa on valitettavasti useita ulkokuvia, jotka on kuvattu studiossa.

Alfred Hitchcockin viimeiseksi elokuvaksi jäi Victor Canningin suomentamattomaan romaaniin pohjautuva Perintö (1976), jonka alkuperäinen nimi Family Plot on yksi sen monista kaksimielisistä vitseistä. Hitchcock oli elokuvan valmistuessa 76-vuotias ja liki päivälleen neljän vuoden päässä kuolemasta.

Perintö todella on vanhan miehen ohjaama elokuva, kaikkein parhaiten se näkyy niissä useissa kohtauksissa, joissa ajetaan autolla. 1970-luvun puoliväliin mennessä ajokuvat oli jo pitkään otettu »luonnossa» auton oikeasti liikkuessa tavalla tai toisella, mutta Hitchcock suosi taustaprojisointia. Vaikutelma on auttamattoman vanhentunut ja laskee elokuvan tasoa tehden siitä epäuskottavan ja tahattoman koomisen. Myös eräässä studioon lavastetussa interiöörissä on käytetty surkeaa taustaprojisointia lasiovista aukeavan katunäkymän osalta. Silmiinpistävää on sekin, että niin rikkaan kuin köyhän pariskunnan talojen interiöörien lavastukset on patinoitu niin antaumuksella, että näyttää siltä kuin kummankaan talon pintoja ei olisi koskaan pyyhitty. Perintö on kaiken kaikkiaan toteutukseltaan huomattavasti vanhanaikaisempi kuin Hitchcockin edellinen filmi ja viimeinen mestariteos Frenzy, solmiokuristaja (1972).

Tarinaltaankin Perintö tuo mieleen vuosikymmenten takaiset elokuvat. Elokuva alkaa kohtauksella, jossa vanha rikas rouva yrittää ja saakin yhteyden kuolleeseen sukulaiseensa selvänäkijän avustuksella. Selvänäkijä on aito huijari, tietenkin, mutta ei kuitenkaan täysin moraaliton ihminen. Kun käy ilmi, että rouva haluaa löytää sisarenpoikansa lahjoittaakseen tälle koko omaisuutensa, mutta ei tiedä adoptoitavaksi annetun pojan nykyistä nimeä, selvänäkijä ja hänen poikaystävänsä päättävät etsiä pojan hyvää palkkiota vastaan – sen sijaan, että poikaystävä tekeytyisi sisarenpojaksi.

Tässä on tarinan pääpari, sankarit, selvänäkijä Blanche (Barbara Harris) ja taksinkuljettaja George (Bruce Dern). Kuin tuhka tuuleen hävinnyttä siskonpoikaa etsiessään nämä alkavat tietämättään päästä häikäilemättömän, psyko- tai ainakin sosiopaattisen murhamiehen jäljille. Jalokiviliikettä pyörittävä Arthur (William Devane) hankkii naisystävänsä (Karen Black) kanssa lisätienestiä kidnappaamalla rikkaita miehiä ja vaatimalla näistä lunnaita. Arthurin menneisyys ja nykyisyys ovat täynnä salaisuuksia, joiden paljastumisen estämiseksi hän on valmis tekemään mitä tahansa. Ja Blanche ja George ovat autuaan tietämättömiä, mihin ovat sormensa iskeneet.

William Devane on kuin köyhän miehen Jack Nicholson, mutta myöskin Hitchcockin suosikkiehdokas Arthurin rooliin. Kuvausten alkaessa Devane oli kiinni toisaalta, joten roolin sai Roy Thinnes. Devanen vapauduttua Thinnes sai kenkää ja Arthurin kohtaukset kuvattiin uudelleen Devanen kanssa. Minkälainen Thinnes olisi ollut, sitä on mahdotonta sanoa. Bruce Dernin mukaan Hitchcock halusi Georgen rooliin Al Pacinon, joka pyysi liian suurta palkkiota. Ajatus Pacinosta tässä roolissa ja Hitchcockin elokuvassa on kutkuttava, vaikka Dern onkin loistava. Dern ja Blanchea näyttelevä Barbara Harris tuovat elokuvaan huumoria, inhimillisyyttä ja ripauksen aitoa elämää.

Erityisesti Perinnön kohdalla on painotettava, että kyseessä on uusi 4K-restaurointi, jonka kuvanlaatu on aivan toista luokkaa kuin vanhan Blu-ray-tallenteen (sama levy on mukana tässäkin paketissa).

Ellei Alfred Hitchcockin kunto olisi pettänyt, olisi hän todennäköisesti ohjannut seuraavana työnään jo kymmenen vuotta sitten suunnittelupöydälle päätyneen filmatisoinnin Ronald Kirkbriden romaanista The Short Night, josta Ernest Lehman laati uuden elokuvakäsikirjoitusversion vielä kesällä 1978. Se elokuva olisi kuvattu Suomessa.