Arvostelu: Alfred Hitchcockin Psyko (1960) "leikkaamattomana" versiona ja 4K-laadulla
Anthony Perkins ja Janet Leigh naureskelevat ottojen välissä
|
PSYCHO Ohjaus: Alfred Hitchcock 1 tunti 49 minuuttia |
Yli kuusikymmentä vuotta on kulunut Alfred Hitchcockin Psykon (1960) ensi-illasta. Siitä jos jostakin tuon ajan kauhuelokuvasta on tullut populaarikulttuurin ikoninen virstanpylväs, lukuisten jäljittelijöiden innoittaja ja jopa kokonaisen sukupolven silmien avaaja.
Marion Crane (Janet Leigh), liian hyvännäköinen nainen kolmikymppiseksi naimattomaksi konttorityöntekijäksi, viettää iltapäiviään motelleissa ja hotelleissa poikaystävänsä Sam Loomisin (John Gavin) kanssa. Sam on korviaan myöten veloissa, mistä syystä hän ei halua mennä naimisiin. Rahapulaan tulee yllättäen tarjolle ratkaisu, kun Marion palaa lounasajan panolta työpaikalleen, johon on saapunut humalainen isäntämies povitasku seteleitä pullollaan, käsiraha tuleviin kauppoihin. Marion saa tehtäväkseen viedä rahat pankkiin, mutta pankin sijaan tie vie ulos kaupungista ja osavaltiosta, poliisin tavoittamattomiin.
Marion aikoo kutsua Samin luokseen ja aloittaa uuden elämän jossakin toisaalla, mutta sitä ennen hänen on pysähdyttävä yöksi silmiään lepuuttamaan. Vilénin huoltamon tapaan uudesta moottoritiestä syrjään jäänyt Bates Motel on sopivan hiljainen paikka virkavaltaa pakenevalle rötösnaiselle, joka ottaa huoneen ja pääsee hengestään. Motellia pyörittää nuori ja komea, ujo ja kohtelias, selvästi estoinen Norman Bates (Anthony Perkins). Kun ottaa huomioon elokuvan nimen, ei kai tarvitse miettiä, mikä muu sana kuvaa Normanin persoonaa.
Psykosta on vuosikymmenten varrella kirjoitettu kaikki mahdollinen ja sitä on tutkittu ja analysoitu joka kantilta, kaikinlaisin silmin. Kolmen vartin jälkeen tulevan juonenkäänteen tietävät sellaisetkin, jotka eivät ole koko elokuvaa nähneet. Samana vuonna valmistuneen Michael Powellin Pelon kasvojen (1960) tapaan Psyko teki kauhuelokuvagenrestä hetkessä modernin. Yhtäkkiä oltiin kiinnostuneita murhamiesten pääkopan sisäisestä toiminnasta tai sen puutteesta, motiiveista ja selityksistä vielä enemmän kuin itse murhista. Hitchcockin Psykossa ollaan psykologiasta jopa niin kiinnostuneita, että katsojaa on päätetty auttaa ymmärtämään pelin nimi viimeistään loppukohtauksessa, joka on tunnelmaltaan täysin erilainen aiempien kanssa ja joka toi ainakin aikalaisyleisölle rauhoittavan päätöksen jännittävään ja karmivaan elokuvaan. Siinä psykologi tulee kertomaan järkyttyneille todistajille ja eloonjääneille, mutta tietysti ennen kaikkea elokuvan katsojille, mikä se semmoinen psykopaatti tai pikemminkin jakomielitautinen oikein on. Aikalaisyleisölle tämä on ollut tarpeellinen oppitunti, sillä eihän sen ajan tiedonvälityksellä murhajutuissa paneuduttu tällaisiin perimmäisiin kysymyksiin. Mielisairaitten sijaan puhuttiin himomurhaajista eikä sitä nimitystä syvemmälle menty.
Psykon hienous ei kuitenkaan ole sen erittäin yksinkertaisessa juonessa tai rautalangasta väännetyssä lopussa, vaan kaikessa muussa. Hitchcockin edellinen elokuva Vertigo – punainen kyynel (1958) oli yllättäen heikko yleisömenestys ohjaajansa mittapuulla, se oli vielä Psykoakin psykologisempi, mystisempi, tunnerikkaampi ja katsojaa aktivoiva elokuva. Vertigon jälkeen Hitchcock päätti tehdä hyvin halvalla hyvin suuren yleisön elokuvan, johon löytyi aihe kioskikirjallisuudesta ja menestyksen avaimet Hitchcockin omista käsistä. Psyko on laskelmoitu, mutta hutaisten tehtyksi tai edes välityöksi sitä ei voi sanoa, vaikka se onkin halvalla tehty ja ilmiselvästi heikommista aineksista kasattu kuin pari edellistä Hitchcockin elokuvaa.
Elokuvan aloittaa ikimuistoinen alkutekstijakso, jossa Hitchcock on saanut kaiken irti graafikko Saul Bassin ja säveltäjä Bernard Herrmannin luovuudesta. Herrmannin murhaavan tehokkaalla musiikilla on suuri rooli koko elokuvan tunnelmassa, joka rakentuu myös mustavalkokuvauksesta, voimakkaasti tyylitellystä valaisusta ja jopa avantgardeistisista kuvakulmista. Elokuvan tapahtumat lähtevät käyntiin ilmiselvästi Los Angelesista, mutta Hitchcockin tyylille uskollisesti kaikki mahdollinen on kuvattu studiossa tai studion takapihalla. Ehkä tahattomanakin etuna tästä on se, että tapahtumat voisivat sijoittua mihin tahansa. Ainoa tärkeä miljöö on Bates Motel, joka sijaitsee niin syrjässä kaikesta, että siellä voi tapahtua kaikenlaisia kauheuksia kenenkään tietämättä.
Hitchcockin nerokkuus on näkyvillä myös sellaisissa perustavanlaatuisissa asioissa kuin näyttelijöiden asettelussa. Normanin ja Marionin istuvat toimiston takahuoneessa vastakkaisilla seinillä, ei mitenkään oudon kaukana toisistaan, mutta kuitenkin täysin toistensa tavoittamattomissa. Tämä on selvää myös siinä, miten hillitysti ja hiljaisen arvostelevasti Marion käyttäytyy ja katselee Normania, joka alkaa vaivaantua ja hermostua yhä enemmän. Jo yksistään tilankäyttö tässä kohtauksessa saa katsojan ymmärtämään pian seuraavan verityön motiiveja, vaikkei Norman niitä itse tajuakaan. Tärkeää on myös se, että Norman on nuori ja komea, sellainen, jolla ei pitäisi olla mitään vaikeuksia naisrintamalla eikä syytä himomurhailla naisia.
Psykon tuore 4K UHD- ja uusi Blu-ray-tallennejulkaisu sisältävät elokuvasta tutun version lisäksi myös niin sanotun Uncut-version, jonka väitetään olevan aito ja alkuperäinen teattereissa esitetty versio, jota hieman lyhennettiin televisiota ja videolevitystä varten. Se on mahdollista, mutta lienee vieläkin todennäköisempää, että kyseessä on Yhdysvaltain elokuvasensuuriin tyssännyt alkuperäinen leikkaus, jota jouduttiin jo teatterilevitystä varten ”siistimään”. Erot ovat joka tapauksessa todella pieniä: näkyvin lisäys on sekunnin parin kuva rintaliivejään riisuvasta Marionista, mutta tässäkään ei nähdä muuta paljasta pintaa kuin kättä ja kylkiluuta.
Psykon 4K-versio on upea, mutta alkutekstijakso on pehmeä ja aivan oleellisesti muuta elokuvaa heikkolaatuisempi. Jos tämä häiritsee jonkun katselukokemusta, niin hyvä on.
Tallennejulkaisu: |
Levittäjä: SF Studios / Universal Pictures |