darioargentobd

Dario Argenton kuusi elokuvaa sisältävä uusi kokoelma antaa vähän liiankin hyvän kuvan italiaisohjaajan tuotannosta. Nimittäin tässä on mukana kuusi ohjaajansa ehdottomaan parhaimmistoon lukeutuvaa teosta – muista mainioista elokuvista poissa on oikeastaan vain yksi, Inferno (1980).

Kuoleman lintu (1970), Verenpunainen kauhu (1975), Suspiria (1978), Tenebre (1982), Phenomena (1985) ja Opera (1987) näyttävät, missä Argenton lahjat ja heikkoudet ovat. Kaikki nämä elokuvat ovat visuaalisesti erittäin näyttäviä – kekseliäitä, kokeilevia ja tyylitteleviä. Oikeastaan kuvallinen tyylittely on tärkeämpää kuin niiden sisältö saati sitten logiikka, joka ei suinkaan ole Argenton elokuvien vahvinta osa-aluetta. Tarinat taasen ovat vain yhtä ja samaa, melkeinpä elokuvasta toiseen, ja myöskin tarinaan liittyvät yksityiskohdat (kuten esimerkiksi linnut) ovat läsnä liki kaikissa.

Äänimaailma on kaikissa omalaatuinen, sillä ajan italialaisille elokuville ominaisesti nämä kaikki kuvattiin mykkänä ja jälkiäänitettiin. Niinpä italialaiset näyttelijät ”puhuvat” englantia ja toisinaan päinvastoinkin.

Scopena kuvattu Verenpunainen kauhu on selvästi Michelangelo Antonionin englanninkielisen klassikkoelokuvan Blow-Up – erään suudelman varjossa (1966) innoittama. Argento on saanut elokuvansa pääosaan Antonionin elokuvan David Hemmingsin, joka Antonionin elokuvassa todisti murhan kameransa välityksellä ja Argenton elokuvassa ilman kameraa. Molemmissa filmeissä Hemmings alkaa itse selvittää mysteeriä.

Antonionin elokuva on liki kaikin tavoin parempi, mutta Argenton omassakin on runsaasti omia hienouksia. Se on komeasti kuvattu ja siinä on mainio loppu, mutta myöskin paljon tyhjäkäyntiä ja hutilointia. Verenpunaisen kauhun jälkiäänitys on todella huonoa. Naispääosassa nähdään Argenton puoliso Daria Nicolodi, joka näyttelee aivan toisenlaista naista kuin tällaisissa elokuvissa yleensä: Nicolodin Gianna voittaa miehen kädenväännössä ja on yhtäältä lemmenkipeä ja alistuva, toisaalta taas selvästi miesten niskan päällä.

Alfred Hitchcockin Psykon (1960) tyyliin murhaajan mahdollisia motiiveja selvitellään ja pohdiskellaan opetuselokuvamaiseen tyyliin – jo ennen kuin murhaaja löytyy. Kuoleman linnussa (1970) selittely jää elokuvan loppuun kuten Psykossakin.

Kuoleman lintu on eheämpi ja huolellisemmin tehty kuin esimerkiksi Verenpunainen kauhu, jälkiäänityksen tasosta nyt puhumattakaan. Sisällöllisesti – juonen perusasetelma ja teemoiltaan – Kuoleman lintu on Argenton myöhempien elokuvien kantaisä, jota hän on toistanut, matkinut ja jalostanut. Amerikkalainen turisti on todistajana murhayrityksessä, minkä seurauksena hän päätyy murhaajan seuraamaksi ja piinaamaksi. Hitchcockilainen väärän miehen – tai pikemminkin väärään paikkaan väärään aikaan sattuneen miehen – lähtöasetelma on keskeinen.

Kuoleman linnussa on huomattava, että se on kuvattu scopena, mutta kuvaaja Vittorio Storaro on rajannut sen myöhemmin suosimaansa 2:1-kuvasuhteeseen. Musiikki on Ennio Morriconen.

Suspiria (1977) on kai Argenton elokuvista tunnetuin ja kenties nähdyinkin, vaan ei paras. Heti alku tempaisee mukaansa: kertomus Eurooppaan sisäoppilaitokseen opiskelemaan saapuvasta amerikkalaisesta nuoresta naisesta, joka huomaa tulleensa outoon ja suorastaan karmivaan paikkaan.

Yö on musta ja punainen – Argento leikittelee väreillä, eritoten punaisella, joka on useissa kohtauksissa lamppujen värinäkin. Laborointivaiheessa värien kanssa on kokeiltu vielä enemmän, mikä tässä vuoden 2016 restauroidun version lopussa tuodaan ilmi – nimittäin aivan täydellinen restaurointi ei enää ole näistä laboratoriokokeiluista johtuen mahdollista. Ikävä kyllä kuvatessa monet kuvat ovat jääneet epätarkoiksi.

Pääosaa näyttelevällä Jessica Harperilla on ilmeikkäät silmät ja kasvot. Kolmannen miehen (1949) Alida Valli on toisessa tärkeässä tähtiroolissa opettajana.

Suspirian kehyksiin on sovitettu myös Phenomena (1985), jossa sisäoppilaitokseen saapuva nuori nainen osaa kommunikoida hyönteisten kanssa. Niinpä hän auttaa professoria selvittämään sarjakuvamurhaajan henkilöllisyyden, koska – miksi ei. Pääosia näyttelevät teini-ikäinen Jennifer Connelly ja elämänsä ehtoopuolelle ehtinyt Donald Pleasence.

Tenebre (1982) on riemastuttavan hauska, energinen, parodinen ja uhkarohkeitakin toimintakohtauksia sisältävä Psykon kopio, jossa Anthony Franciosa tekee Anthony Perkinsin roolin. Epäilemättä tämä on Franciosan parhaimpia roolisuorituksia ja varsinkin hänen uransa loppupuolen tähtihetkiä.

Opera (1987) on näyttelijöiden keskuuteen sijoittuva sarjamurhaajatarina, jossa (tietysti) Verdin Macbethin tuotanto joutuu ongelmiin päätähden loukkaantuessa ja hänen varanaisensa astuessa parrasvaloihin. Tässä elokuvassa järki ja logiikka on tyystin poissa, Opera on paikoitellen jo naurettavan tyhmä – varsinkin lopussa. Englanninkielinen jälkiäänityskin on kehnosti toteutettu, mutta Argentolle ominainen visuaalisuus on yhä huikeaa ja puoleensavetävää.

1tahtea1tahtea1tahtea1tahtea

 

LISÄMATERIAALI:

Ei lisämateriaalia.

 

BLU-RAY-JULKAISU:

Julkaisija: Universal Sony
Tekstitys: suomi, ruotsi, ym.
Ääni: DTS-HD Master Audio 5.1 tai 2.0
Kuva: vaihtelee
Levyjä: 1

18u

TALLENNEFORMAATIT:

dvd blu ray ultrahdlogo
kuvio kylla kuvio kylla   

Osta tämä elokuva

 | 

Ensi-illat

Perjantai 25.10.

zombieland2juliste judyjuliste

taydellinenjoulujuliste2 pojujuliste

Lisää ensi-iltoja

Seuraavat kotimaiset:

taydellinenjoulujuliste koirateivatkaytahousujajuliste someonesomewherejuliste tarhapaivajuliste

Lisää kotimaisia ensi-iltoja

Finland 220x150