Kuoleman klubi (2018)

1980-luvun alussa yhdysvaltalaisten nuorukaisten pyörittämä Ponzi-huijaus johti porukan aivoina toimineen Joseph Huntin elinikäiseen vankeustuomioon – murhasta. Tapaus herätti Yhdysvalloissa runsaasti huomiota, ja sen pohjalta tehtiin heti tuoreeltaan Judd Nelsonin tähdittämä tv-elokuva. Nyt aiheesta on syntynyt valkokangaselokuva, James Coxin ohjaam ja käsikirjoittama Kuoleman klubi, jossa Nelson tekee pienen sivuosan entisen roolihahmonsa isänä.

Vuonna 1983 kaksi nuorukaista – kaiken sääntöjen mukaan tehnyt ja vailla menestystä jäänyt Joe (Ansel Elgort) ja rikkaille komeita autoja myyvä Dean (Taron Egerton) – lyövät hynttyyt yhteen ja alkavat sijoittajiksi. Kaksikolla on suhteet Beverly Hillsin rikkaisiin pentuihin, joiden kukkaronnyörit aukevat helposti. Rehellisenä alkanut touhu muuttuu nopeasti huijaukseksi, jossa on pian mukana miljoonia dollareita erilaisilta sijoittajilta, muun muassa keikarimaiselta miljonääriltä (Kevin Spacey). Mutta huijareitten maailmassa on vaara tulla itsekin huijatuksi.

Kuoleman klubin visuaalinen ilme on ruma ja lattea. Yksi surkeasti jälkiäänitetty repliikki ja pari huonolaatuisella kameralla otettua kuvaa antavat kuvan tuotannosta, jossa rahat ovat loppuneet kesken.

Cox ja Captain Mauzner ovat käsikirjoittaneet elokuvan, joka pitää katsojaa täytenä idioottina: kaikki selitetään kahteen tai kolmeen kertaan, vaikka ne menisivät ilman sanojakin perille. Selityksiä riittää itse kohtauksissakin, mutta Egertonin kertojaääni pitää huolen lopuista. Nämä selitykset tosin vaikuttavat välillä viime hetken lisäyksiltä, sillä siinä missä monet itsestäänselvyydet väännetään rautalangasta, esimerkiksi Ponzi-huijauksen toimintaperiaatetta ei selitetä: sen joko tietää ennestään tai ymmärtää elokuvan kuluessa.

Kaikkien näiden typeryyksien selittämisen lisäksi Kuoleman klubi vilisee anakronismeja ja suorastaan valheitakin: väitetään, että 10 000 dollaria oli vuonna 1983 yhdysvaltalaisten keskiansio vuositasolla, vaikka se oli todellisuudessa kahdeksankertainen.

Kuoleman klubissa (jonka lopputekstit kestävät peräti kymmenen minuuttia) olisi kyllä ollut ainekset parempaankin elokuvaan. Pohjana oleva tositarina on kiinnostava, mutta Wall Streetin ja The Wolf of Wall Streetin jäljittelynä se ei selvästikään toimi. Nimineen ja naamoineen toisiaan muistuttavat Egerton ja Elgort ovat hukassa rooleissaan, eikä Spaceynkään suoritus hänen hienoimpiaan ole.

LISÄMATERIAALI:

Ei lisämateriaalia.

BLU-RAY-JULKAISU:

TALLENNEFORMAATIT: