Hampstead (2017)

Brittiläinen ohjaaja-käsikirjoittaja Joel Hopkins teki läpimurtonsa Kerran vielä, Harveylla (2009), ansiokkaalla kahden aikuisen ihmisen rakkaustarinalla, jonka pääosissa nähtiin Dustin Hoffman ja Emma Thompson. Sen jälkeen Hopkins on jatkanut samalla linjalla Pierce Brosnanin ja Thompsonin tähdittämällä The Love Punchilla (2013) ja nyt Hampsteadilla (2017), jossa Diane Keaton saa seuraukseen irlantilaisen Brendan Gleesonin.

Hampstead on saanut innoituksensa Harry Hallowesin tapauksesta. Hallowes häädettiin asunnostaan 1950-luvulla, ja sen jälkeen hän asui itse rakentamassaan hökkelissä muiden omistamalla maalla. Yli kymmenen vuoden jälkeen tontin omistava yhtiö yritti häätää miehen, mutta oikeudessa Hallowes todettiinkin tontin omistajaksi, koska hän oli asunut paikalla yli 12 vuotta ilman, että häntä oli siihen mennessä yritetty häätää. Samanlainen tapaus on Hampsteadin toinen päähenkilö Donald (Gleeson), jonka ulkoa ruma, mutta sisältä kaunis hökkeli sijaitsee lontoolaisen hienostoalueen pusikoissa. Lähettyvillä asuu Yhdysvalloista maahan muuttanut Emily (Keaton), ja ennen pitkää kaksikon tiet kohtaavat. Silloin molempien elämä on murroksessa: Donaldia yritetään häätää kotoaan, kun taas Emily on jäänyt leskeksi ja huomannut, ettei itseään täynnä olevien rikkaiden englantilaisten seura ole sittenkään hänelle niin rakasta.

Hopkins ei ole tällä kertaa itse laatinut käsikirjoitusta, vaan asialla on Robert Festinger (Satimessa, Trust). Lopputuloksena on elokuva, joka ei oikein kunnolla keskity mihinkään, mutta paljolti se ei haittaa: Hopkinsilla on tunnetusti hyvä ote tällaisiin tarinoihin. Hän välttelee sokeroitua hollywoodilaista tunteilua, vaan keskittyy aidompiin tunteisiin. Keaton ja Gleeson vetävät roolinsa läpi ammattitaidolla ja rutiinilla, ja seuranaan heillä on muutamia muita rutinoituneita näyttelijöitä. Ainoat suuremmat roolit ovat kuitenkin pääosakaksikolla, Emilyn poikaa näyttelevällä James Nortonilla ja Emilyyn ihastunutta kirjanpitäjää näyttelevällä hauskalla Jason Watkinsilla.

Riisuttua käsikirjoitusta huomattavasti enemmän teos kärsii Felix Wiedemannin kuvauksesta: kaunis miljöökin pilataan sillä, että liki jokainen elokuvan kuva on epätarkka. Näin epäammattitaitoisesti kuvattua elokuvaa harvemmin näkee. Tästä syystä lopputulokselle on mahdotonta antaa kahta tähteä enempää.

LISÄMATERIAALI:

Trailereita.

BLU-RAY-JULKAISU: