Suburbicon (2017)

George Clooneyn ohjaama Suburbicon sai kylmää kyytiä kriitikoilta, joista osa tunnustikin perimmäisen syyn pettymykseen: liian suuret odotukset. Suburbiconilla on niin monta hyvää tekijää, että mestariteosta vähäisempi ei kelpaisi kuitenkaan: Clooney ohjaajana, Coenin veljekset käsikirjoittajina ja primus motoreina ja pääosissa Matt Damon, Julianne Moore ja Oscar Isaac.

Suburbiconin keskiössä on Coenin veljesten jo 1980-luvun puolivälissä kirjoittama käsikirjoitus 1950-luvun ihannelähiöstä, jossa tapahtuu murha. Tavallinen valkokauluksinen perheenisä Gardner (Damon) on tehtaillut jo yhden vakuutuspetoksen, jonka seurauksena hänen vaimonsa (Moore) istuu nyt pyörätuolissa lopun ikäänsä. Seuraavassa vakuutuspetoksessa vaimolle käy vielä huonommin: hän pääsee hengestään. Gardnerilla on suhde vaimonsa kaksoissisareen (Moore, tietysti), ja henkivakuutusrahoilla on tarkoitus aloittaa uusi elämä. Kaikki ei kuitenkaan mene siten kuin murhaajat ovat kuvitelleet.

Clooney on ympännyt Suburbiconiin mukaan myös toisen tarinan – ja melkein onnistunutkin siinä. Kyseessä on tositarina mustaihoisesta perheestä, joka muutti valkoisten asuttamaan lähiöön ja sai kokea melkoisen rasistisen vastaanoton uusilta naapureiltaan. Suburbiconissa nämä kaksi tapausta sattuvat samaan aikaan ja niitä kuvataan lomittain, vaikka mustaihoisten perheellä ei juuri ole edes repliikkejä. Sen sijaan heillä on poika, jonka kanssa Gardnerin poika (Noah Jupe) leikkii.

Tällainen kahden eri tarinan yhdistäminen hyvin absurdilla tavalla olisi varmasti toiminut hyvin, jos Coenin veljekset olisivat ohjanneet elokuvan ja käsikirjoittaneet sen kokonaisuudessaan. Clooneyn ohjaajaura alkoi kahdella erittäin hyvällä elokuvalla, minkä jälkeen hänen ohjaustyönsä ovat jääneet puolivillaisiksi. Yritystä riittää ja tavoitteet ovat aina niin korkealla, ettei Clooneyn yrityksiä voi olla tukematta.

Suburbicon ei kuitenkaan ole huono elokuva. Suurin puute on liiallinen hötkyily kerronnassa ja rytmissä sekä se yksinkertainen tosiseikka, että elokuvan päähenkilöt ovat liian ilmiselviä elokuvahahmoja. Damonin ja varsinkin Mooren roolihahmoista puuttuu aitous. Nuori Noah Jupe tekee hyvän roolisuorituksen, mutta hänellä onkin normaali roolihahmo, tavallinen pikkupoika, joka joutuu karsean murhenäytelmän todistajaksi. Elokuvan visuaalinen miljöö – lavastukset, puvustukset ja maskeeraus – luovat tarkoituksellisen kliseistä, mainosmaista kuvaa 1950-luvun amerikkalaisesta idyllistä, mikä omalta osaltaan tekee roolihahmoista epäaitoja.

Käsikirjoituksessa on yhtä paljon hyviä ideoita kuin ennalta arvattavuuksiakin. Muutamissa kohtauksissa kaikki toimii hyvin: elokuvan nätti ja värikäs visuaalinen maailma saa seuraukseen hyvin kirjoitetun kohtauksen, taitavat näyttelijät ja mustan huumorin.

LISÄMATERIAALI:

Ei lisämateriaalia.

BLU-RAY-JULKAISU: