The Big Sick (2017)

Pakistanilaissyntyinen stand up -koomikko Kumail Nanjiani ja hänen käsikirjoittajavaimonsa Emily V. Gordon kirjoittivat yhdessä viime vuoden omalaatuisimman romanttisen draamakomedian. The Big Sick kertoo Kumailin ja Emilyn suhteen alkuajoista, eikä kyseessä ole kaikkein tyypillisin romanssi.

Läpimurtoaan odotteleva Kumail on omaksunut uuden kotimaansa asenteet ja toimintatavat, toisin kuin hänen vanhempansa. Vaikka Kumailin perhe on asunut pitkään Yhdysvalloissa, noudattavat he silti uskollisesti kotimaansa ja islaminuskonsa perinteitä. Tähän liittyvät myös järjestetyt avioliitot, joiden uhriksi Kumailkin on joutumassa. Kumailin äiti yrittää väsymättä löytää Kumailille sopivan pakistanilaisnaisen vaimoksi, mutta Kumailia tällainen ei kiinnosta. Kun Kumail vielä rakastuu valkoiseen amerikkalaistyttöön, Emilyyn (Zoe Kazan), on tilanne vielä vaikeampi. Valkoisen tytön naiminen ei merkitsisi vain välirikkoa perheeseen, vaan täydellistä eristämistä perheestä ja suvusta.

Tämä ikivanha uskontoon ja kulttuuriin liittyvä ”perinne” toimii elokuvassa vastavoimana Kumailin ja Emilyn rakkaudelle. Ongelmaa ei kuvata yksiulotteisesti eikä edes räväkästi, vaan kaikki elokuvan ihmiset ovat hyviä, mutta monet heistä kulttuurinsa ja tapojensa orjia. Tämän ongelman lisäksi Kumailin ja Emilyn romanssin tielle tulee Emilyn yllättävä sairaus, minkä seurauksena kuvioihin tulevat myös Emilyn vanhemmat (Ray Romano ja Holly Hunter).

Nanjiani ei ole varsinaisesti mikään näyttelijä, mutta hänellä on filmin päärooli. Kazan puolestaan on näyttelijä, mutta hänen roolinsa ei ole läheskään yhtä suuri, vaikka Emilyn hahmo on koko ajan elokuvan keskiössä. Oscar-palkittu Holly Hunter tekee hyvää työtä hänelle tyypillisessä roolissa räväkkänä naisena. Silti suurimman vaikutuksen tekee Ray Romano, jonka sivurooli olisi ollut Oscarin arvoinen.

The Big Sickin tarina on erittäin uskottava – siltä se varmasti tuntuisi myös, vaikkei tietäisi elokuvan pohjautuvan käsikirjoittajien omaan elämään. Realismia lisääväät ohjaaja Michael Showalterin rento ote elokuvan rytmiin ja visuaaliseen ilmeeseen sekä se seikka, että Nanjiani näyttelee itse itseään. Nämä pitävät yllä uskon siihen, että kyseessä on tositarina. Mark Twainin sanoin totuus on tarua ihmeellisempää, koska fiktion on oltava uskottavaa. Tämä pätee hyvin The Big Sickiinkin: sen tarina on kaikessa yksinkertaisuudessaan liian värikäs ollakseen mitään muuta kuin totta, muutoin sitä ei kukaan olisi kehdannut edes kokeilla filmata.

LISÄMATERIAALI:

Useita dokumentteja, poistettuja kohtauksia ja tekijöiden paneelihaastattelu.

BLU-RAY-JULKAISU: