Ghostbusters (2016)

Siinä ei ole mitään pahaa, että 1980-luvun paska komedia filmataan uudelleen ja pääosissa nähtävät miesnäyttelijät korvataan naisnäyttelijöillä. Sen sijaan siinä on, että 1980-luvun laatukomedia filmataan uudelleen vain sen takia, että päähenkilöiden sukupuoli vaihdetaan.

Naisvoittoisista Morsiusneidot-, The Heat- ja Spy – vakoojan asussa -komedioistaan tunnetun Paul Feigin ja näyttelijä Katie Dippolon käsikirjoittama uusi Ghostbusters käyttää samaa kaavaa Ivan Reitmanin kasariklassikoiden kanssa. Entiset parhaat ystävykset, yhtä oudot Erin (Kristen Wiig) ja Abby (Melissa McCarthy), olivat nuorina kuin paita ja perse, uskoivat yhdessä yliluonnolliseen ja kirjoittivat aiheesta kirjankin. Vuosien kuluttua Erinistä on tullut onneton uranainen, joka toivoo saavansa vakituksen professorin viran yliopistosta. Ikäväkseen hän saa tietää hänen ja Abbyn vanhan kirjan olevan jälleen saatavilla. Haamuista kertova kirja ei kasvata professorin uskottavuutta.

Erin lähtee tapaamaan Abbya, joka rakentelee haamujen tutkimiseen liittyviä laitteita sekopäisen Jillianin (Kate McKinnon) kanssa. Kylmä jälleennäkeminen johtaa aitoon haamuhavaintoon ja uuteen yhteistyöhön. Naiskolmikko perustaa haamuja tutkivan firman ja ottaa mukaan vielä itsevarman metrotyöntekijänkin (Leslie Jones). Arvostusta tai uskottavuutta he eivät saa edes silloin, kun vihamieliset haamut alkavat piinata New Yorkin kaupunkia, mutta silti haamujengi on valmiina toimimaan.

Hauskasti, hyvin kasarihenkisesti alkava elokuva on kyllä viihdyttävä, mutta alkuperäisteoksen tasolle se ei yllä. Wiig ja McCarthy ovat työskennelleet aiemminkin yhdessä, näytellen jälleen heille tyypillisiä roolihahmoja: Wiig epävarmaa ja arkaa, nolosti käyttäytyvää vanhaapiikaa, McCarthy itsevarmaa ja ilkeää akkaa. Maneereita hyödynnetään niin hyvässä kuin pahassakin. McKinnon ja Jones ovat huomattavasti tuoreempia tuttavuuksia, ja McKinnon erottuu edukseen juurikin erilaisuudellaan. Elokuvan tyhmänä sihteerikköblondina nähdään Chris Hemsworth, joka varastaa show’n, koska hänen hahmonsa on muutakin kuin vain yhtä ja samaa alusta loppuun saakka.

Paul Feigillä on ollut käytettävissään muhkea 144:n miljoonan dollarin budjetti, jolla on saatu aikaiseksi visuaalisesti mukiinmenevä ja välillä hyvin paljon television tilannekomediasarjaa staattisuudessaan muistuttava filmi, jonka CGI-tehosteet ovat loistavaa tasoa. Feig on ymmärtänyt hyödyntää tasokkaita tehosteita, mutta kaikki muu on jäänyt puolitiehen. Pääosanelikosta on vaikea ellei mahdoton välittää, he ovat kaikkea muuta kuin aitoja ihmisiä, eikä koko tarinassa ole mitään järkeviä yksityiskohtia. Feigin suosimasta (ja tietysti komedian vaatimasta) vauhdikkuudesta kertonee jotain sekin, ettei näitä neljää päähenkilöä milloinkaan nähdä kotonaan tai ylipäätään muualla kuin toiminnan keskellä. Toiminnan vastapainona on pysähtyneiltä tuntuvia dialogia pursuavia kohtauksia, joissa ei kuitenkaan puhuta juuri mistään. Huumori on Feigin elokuville tyypillistä: vitsit revitään noloista tilanteista ja noloista ihmisistä.

 
LISÄMATERIAALI:

Elokuvan pidennetty versio (126 min), kaksi kommenttiraitaa, neljä  poistettua kohtausta, pieleen menneitä ottoja ja dokumentti elokuvan teosta.

BLU-RAY-JULKAISU: