Passengers (2016)

Norjalaisohjajaa Morten Tyldum tuli laatuelokuvia yli kielirajojen katselevan yleisön tietoisuuteen Headhunters-trillerillään (2011), joka on viime vuosikymmenten parhaimpia edustajia lajityypissään. Sitä seurasi Tyldumin siirtyminen englanninkielisten elokuvien pariin The Imitation Gamella (2014), tasokkaalla draamalla Alan Turingista. Tyldumin ensimmäinen suuren, yli 100 miljoonan dollarin budjetin, elokuva sen sijaan ei ole niin kaksinen.

Jon Spaithsin (Prometheus, Doctor Strange) käsikirjoittamassa elokuvassa edetään jossakin kaukana tulevaisuudessa, mutta ei Maassa. Koko elokuva tapahtuu yhdellä avaruuslaivalla, jonka ainoana tehtävänä on kuljettaa 5 000 matkustajaa ja reilut 250 miehistön jäsentä kauas uudelle planeetalle. Matka kestää 120 vuotta, joten matkustajat on pantu säilöön keinotekoiseen horrokseen. Ikäväkseen yksi matkustajista, Jim (Chris Pratt), herää jo 30 vuoden matkanteon jälkeen – yksin. Yli 5 000:lle ihmiselle suunniteltu kulkuväline keskellä synkkää avaruutta on kolkko paikka viettää vuosikymmeniä yksinäisyydessä, joten Jim päättääkin pitkän pohdiskelun jälkeen herättää Auroran (Jennifer Lawrence) seurakseen.

Jim on katsellut Auroran tietoja ja ihastunut nuoreen kirjailijaan, joka on onneksi vielä pirun hyvännäköinenkin. Komea on Jimkin, ja mikä parasta,  sattuu vielä olemaan ammatiltaan mekaanikko, jonka taidoista on tällaisessa paikassa taatusti hyötyä. Kaikki tämä kuvastaa hyvin sitä, mihin suuntaan hienoa ideaa on lähdetty viemään: kohti tyypillistä Hollywood-kamaa, jossa juoni etenee pitkin tuttuja polkuja, vaikka sekaan olisikin eksynyt epätavallisia aineksia sisältävä tarina.

Päänäyttelijäkaksikko on hyvä, vaikka Oscar-palkittu Lawrence tekeekin paikoitellen paremmin 1940-luvun melodraamaan sopivan roolisuorituksen. Molemmille näyttelijöille on kirjoitettu yhtä typerää dialogia, minkä lisäksi katsojiakin pidetään niin typerinä, että heille on pakko repliikkien välityksellä selittää lähes kaikki.

Salaperäisenä alkava elokuva on parhaimmillaan sen alkupuolella. Sen jälkeen voi nauttia pääasiassa vain kahden päänäyttelijän roolisuorituksista ja suurten CGI-tehostekohtausten loisteliaasta toteutuksesta – nämä ja muutamat pienet yksityiskohdat pitävät Passengersin katselukelpoisena. Sen sijaan Thomas Newmanin Oscar-ehdokkuuden saanut musiikki ja Guy Hendrix Dyasin lavasteet tuovat mieleen 1990-luvun scifi-televisiosarjat, eikä 2010-luvun suuren Hollywood-spektaakkelin.

LISÄMATERIAALI:

Poistettuja kohtauksia ja useita dokumentteja.

BLU-RAY-JULKAISU: