Tristana (1970)

TRISTANA
Espanja / Italia / Ranska 1970

Ohjaus: Luis Buñuel
Käsikirjoitus: Luis Buñuel, Julio Alejandro
Tuotanto: Luis Buñuel, Robert Dorfmann
Pääosissa: Catherine Deneuve, Fernando Rey, Franco Nero

1 tunti 34 minuuttia

Espanjalaissyntyinen Luis Buñuel (1900–1983) teki yli 50 vuotta kestäneen elokuvauran, jonka aikana syntyi useita tunnettuja klassikkomaineen ansainneita elokuvia. Orson Wellesin tavoin Buñuelin uran tunnetuin filmi oli hänen ensimmäisensä: Salvador Dalin kanssa ohjattu 16-minuuttinen Andalusialainen koira (1929).  Buñuelin myöhemmistä elokuvista tänä päivänä tunnetuimpia on Catherine Deneuven tähdittämä Belle de jour (1967).

Jacques Demyn Cherbourgin sateenvarjojen (1964) ja Roman Polanskin Inhon (1965) myötä suureksi kansainväliseksi tähdeksi nousseen Deneuven ja Buñuelin yhteistyö jatkui vielä Tristanalla (1970), joka perustuu Benito Pérez Galdósin romaaniin. Buñuel oli filmannut kaksi elokuvaa saman kirjailijan teoksista vuosikymmen aikaisemmin.

Deneuve näyttelee – yllätys, yllätys – kuvankaunista nuorta naista, Tristanaa, jonka kuolemansairas äiti pyytää paikallista merkkimiestä, Don Lopea (Fernando Rey), pitämään huolta tyttärestään kuolemansa jälkeen. Kun äiti kuolee, Don Lopesta tulee Tristanan laillinen huoltaja, joskin mies alkaa varsin nopeasti kouluttamaan naisesta itselleen vaimoa elämään, vertauskuvallisesti, nyrkin ja hellan välissä. Vaatimaton ja nöyrä nuori nainen suostuu menemään samaan sänkyyn itseään huomattavasti vanhemman, itse asiassa ”huomattavasta” asemastaan kyläyhteisössään huolimatta varsin köyhän Don Lopen kanssa, mutta vuosien kuluessa Tristana aikuistuu ja alkaa halveksua Don Lopea. Tristana rakastuu köyhään taidemaalariin (Franco Nero), mutta esteenä rakkaudelle ovat sekä Don Lopen mustasukkaisuus että hänen asemansa Tristanan laillisena huoltajana.

Elämänsä aikana Tristana saa kärsiä vähintään yhtä paljon kuin Regina Linnanheimon roolihahmot Teuvo Tulion melodraamoissa, mutta Buñuelin elokuva ei ole lainkaan niin räiskyvä filmi kuin suomalaisen kollegansa. Pikemminkin Tristanaa voi pitää realismiin pyrkivänä elokuvana, jonka idea on tuttu, mutta jonka tarina etenee paljon pidemmälle kuin tällaisissa elokuvissa yleensä on tapana. Nimirooli olisi ollut hieno kenelle tahansa näyttelijälle, saati sitten naiselle, joille itse asiassa vielä 1970-luvunkin Euroopassa kirjoitettiin moniulotteisia rooleja – ainakin joskus. Toisin on tietysti tänä päivänä, senhän me kaikki tiedämme.

Hyvä on myös Don Lopen rooli ja erityisesti Reyn roolisuoritus. Ilkeästä ja omahyväisestä miehestä kasvaa vastoinkäymisten ansiosta kiltti ja toiset huomioon ottava ihminen, mutta ehkä kuitenkin liian myöhään. Don Lopekin on viisaimmillaan vanhana, mutta mitäpä hyötyä siitä enää silloin on, kun elämä on jo takana.

Erikseen mainittakoon elokuvan poikkeuksellisen tunnelmallisista talvikuvista, joiden kauneuden vastapainoksi Buñuel leikkaa välittömästi kuvaan Tristanan näkemästä painajaisunesta, jossa Don Lopen irtihakattu pää roikkuu kirkon kellossa.

LISÄMATERIAALI

Ei lisämateriaalia.

DVD-JULKAISU