Komedia meistä ihmisistä (1938)

YOU CAN'T TAKE IT WITH YOU
Yhdysvallat 1938

Ohjaus: Frank Capra
Käsikirjoitus: Robert Riskin
Tuotanto: Frank Capra
Pääosissa: Jean Arthur, Leonel Barrymore, James Stewart

2 tuntia 1 minuutti

Frank Capran ohjaajaura oli pitkälti yhtä suurta menestystä. Hän oli aloittanut elokuvauransa leikkaajana 1910-luvulla, seuraavan vuosikymmenen puolella tehnyt runsaasti käsikirjoituksia ja vuodesta 1927 lähtien myös ohjannut. Ensimmäisen ohjaustyön Oscar-ehdokkuutensa hän sai Päivä ylhäisönaisena -komediasta (1933), jonka jälkeen valmistuneesta Tapahtuipa eräänä yönä -filmistä (1934) hänet jo palkittiinkin. Toisen Oscarinsa hän sai Mr. Deeds tulee kaupunkiin -komediasta (1937), kolmannen elokuvasta Komedia meistä ihmisistä (1938) ja sen jälkeen vielä ehdokkuudet elokuvista Mr. Smith lähtee Washingtoniin (1939) ja Ihmeellinen on elämä (1946). Arsenikkia ja vanhoja pitsejä (1944) jäi jostakin syystä tyystin ilman Oscar-ehdokkuuksia.

Capra on jäänyt Hollywood-historiaan yhtenä sen varhaiskauden suurista ohjaajista, jonka ura oli täynnä suuria menestyksiä sekä niiden varjoon jääneitä pienempiä töitä. Yhtenä Capran (1897–1991) päätyönä pidetystä Komedia meistä ihmisistä -elokuvasta on kuitenkin mahdotonta pitää yhtä paljon kuin hänen muista suurista menestyksistä. Syy on yksinkertainen: se ei ole yhtä hyvä.

Tapahtuipa eräänä yönä -mestariteoksen Capralle kirjoittaneen Robert Riskinin samannimisen Pulitzer-palkitun menestysnäytelmän pohjalta kirjoittama Komedia meistä ihmisistä on kepeä draama rahasta ja rahattomuudesta. Upporikas pankkiiri Anthony P. Kirby (Edward Arnold) on nirppanokkavaimoineen (Mary Forbes) ehdottoman vakuuttunut siitä, että heidän poikansa Tony (James Stewart) ottaa aikanaan sukuyrityksen johdettavakseen. Tony ei kuitenkaan ole asiasta yhtä innostunut, ja kaikki salatut tuntemukset tulevatkin pintaan, kun Tonyn vanhemmat saavat tietää hänen vakavista aikomuksistaan sihteeriinsä Aliceen (Jean Arthur), jonka Tony aikoo naida – huolimatta siitä, ettei tämä ole rikas eikä siksi vastaa Tonyn vanhempien odotuksia.

Tonyn vanhemmat antavat poikansa rakastetulle tilaisuuden osoittaa salonkikelpoisuutensa (tai sen puutteen) saapumalla illalliselle Alicen vanhempien luokse. Näyttääkseen vanhemmilleen tulevan vaimonsa vanhempien ja toisaalta näille omien vanhempiensa todellisen luonteen, he saapuvat paikalle päivää sovittua aiemmin. Alicen omalaatuiset vanhemmat sekä samassa taloudessa asuvat sisko, isoisä (Lionel Barrymore) ja muutamat muut sukulaiset ja ystävät elävät talossa onnellista elämää välittämättä siitä, mitä muut heistä ajattelevat. Alicen äiti kirjoittaa näytelmiä, vaikka ei sitä osaa. Isoisä on aikoinaan liikemaailman jättänyt postimerkkeilijä, kun taas Alicen isä tekee kellarissa ilotulitteita ja sisko opettelee tanssimaan ruokaa ahmivan venäläisen mestarin opissa.

Sanomattakin on selvää, että tällainen talo täynnä elämää ja vailla pystyynkuolleita tylsimyksiä ei miellytä Tonyn vanhempia. Seuraa väistämätön konflikti, joka asettaa vakavia ongelmia nuorenparin tielle, mutta toisaalta onnistuu myös avaamaan Tonyn isän kauan suljettuna olleet silmät sille, mikä elämässä on kaikkein tärkeintä.
Kuten elokuvan englanninkielinen nimi sen vanhaa totuutta mukaillen kertookin, ei kuollessa saa rahojaan mukaan, mutta toisaalta, eipä saa mitään muutakaan. Kuitenkin elämän ehtoopuolella varmaankin kuka tahansa olisi valmis vaihtamaan rahansa kauniisiin muistoihin ja täysillä elettyyn elämään. Capran elokuvan tapa tuoda tämä ajatus esille on hyvin yksinkertainen, jopa niin yksinkertainen, että se tuo mieleen kommunismiaatteen. Kuitenkaan siitä tuskin oli tässä elokuvassa kyse, vaikka sitäkin sivutaan erään väärinkäsityksen kautta. Jos Capran filmi olisi tällaisenaan tehty 1950-luvun Yhdysvalloissa, olisi siitä seurannut monta syytöstä kommunismista.

Komedia meistä ihmisistä ei kulje lainkaan niin hyvin kuin vaikkapa Capran Tapahtuipa eräänä yönä, josta hän siis edellisen kerran voitti parhaan ohjaajan Oscarin. Kaksituntiseksi venyvää elokuvaa olisi kieltämättä voinut hieman tiivistää, varsinkin kun lopputulos on kaikkien arvattavissa eikä kaikkien sivuhenkilöiden kuvaaminen ole järin hauskaa saati kiinnostavaa. Komedia meistä ihmisistä se saattaa hyvinkin olla, mutta kuten monet ihmiset, se ei ole kovinkaan hauska. Sen sijaan se tuntuu olevan ennemminkin kepeä draamaelokuva kuin varsinaisesti komedia.

LISÄMATERIAALI

Trailereita.

DVD-JULKAISU

Julkaistu osana Columbia Pictures: The Best Picture Collection Volume 1 -boxia yhdessä elokuvien Kaikki kuninkaan miehet (1949), Kwai-joen silta (1957), Kramer vs. Kramer (1979), Kunnian mies (1966) ja Oliver! (1968) kanssa.