4K UHD -arvostelussa Sweeney Todd: Fleet Streetin paholaisparturi (2007), joka lyhentää niskasta

Elokuvaohjaaja Tim Burtonin lahjakkuus on näkynyt hänen koko uransa aikana myös monipuolisissa aihevalinnoissa. Vaikka goottilaishenkinen mystiikka ja fantasia ovat usein läsnä hänen elokuvissaan, on osa elokuvista lajityypeiltään hyvinkin kaukana toisistaan.

2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä Burton ohjasi Apinoiden planeetan (2001), erinomaisen fantasiaelokuvan Big Fish (2003), Jalin ja suklaatehtaan (2005), stop motion -tekniikalla toteutetun animaatioelokuvan Corpse Bride (2005) sekä Sweeney Todd: Fleet Streetin paholaisparturin (2007). Apinoiden planeetta ja Jali ja suklaatehdas olivat uusia versioita silloin noin kolmen vuosikymmenen takaisista merkkielokuvista (jälkimmäinen tosin oli sitä vain jälkimaineeltaan), eivätkä ne päässeet lähellekään edeltäjiensä tasoa. Burtonin halukkuus tehdä klassikoita uudelleen kummastuttaa, kun ottaa huomioon sen omaperäisyyden, jota hän on esitellyt monissa elokuvissaan.

Sweeney Toddin pohjana on 1970-luvun lopulla ensiesitetty laulunäytelmä, joka puolestaan ammensi vuosikymmenen alkupuolella kantaesitetystä näytelmästä, jonka innoittajana oli 1840-luvulla ilmestynyt The String of Pearls -jatkokertomus. Kovin originellilla lähteellä ei Burton ollut siis tälläkään kertaa.

Burtonin vakiotähti Johnny Depp seikkaili Viiltäjä-Jackin jäljillä viktoriaanisessa Lontoossa From Hellissä (2001) ja on taas joutunut sinne, tällä kertaa Fleet Streetille, jonne Benjamin Barker palaa siirtomaavankeudestaan. Barker on vaihtanut nimensä Sweeney Toddiksi ja omaksunut uuden identiteetin, mutta ammatti on yhä sama: parturi.

Kotiseudulleen pikimustaan Lontooseen palattuaan Todd kuulee rakkaan vaimonsa kuolleen. Tämän seikan kertoo syöpäläisten ja muiden tuholaisten asuttamaa leipomoa pyörittävä Nellie (Helena Bonham Carter), josta tulee Toddin ainoa ystävä.

Tieto vaimon kuolemasta lisää entisestään miehen kostonhalua, jonka kohteena on suuressa kivitalossa hyvän kadun varrella asuva tuomari Turpin (Alan Rickman). Todd, tai siis Barker, joutui aikoinaan siirtomaahan vangiksi Turpinin langettaman väärän tuomion takia, ja nyt hän aikoo kostaa menettämänsä 15 elinvuottaan. Mutta kaikki ei käy niin helposti, sillä Turpinilla on kamarissaan Toddin tytär (Jayne Wisener), joka on pelastettava samalla, kun Turpinille on annettava turpiin.

Todd alkaa pyörittää parturiliikettä ja tyydyttää murhan- ja kostonhimoaan päästämällä asiakkaansa päiviltä viiltämällä kaulan auki. Sen jälkeen kalmot päätyvät kellarin ja lihamyllyn kautta Nellien piiraisiin. Nämä murhat ovat kylläkin liioiteltuja, mutta sittenkin sen verran realistisia verisyydessään ja nihilistisyydessään, että elokuvan K18-ikärajan voi juuri ja juuri hyväksyä silmiä pyörittelemättä.

Elokuvassa on valitettavan huonoja CGI-tehosteita, jotka eivät olleet hyviä tuoreeltaan eivätkä taatusti ole sitä nyt liki kaksi vuosikymmentä myöhemmin. Onneksi melkeinpä kaikki vähänkään pidemmät kohtaukset kuvattiin studiossa aidoissa, siis fyysisissä, lavasteissa.

Burtonin erinomaisen viihdyttävä ja visuaalinen kerrontatapa sekä hänen mieltymyksensä romantisoida entisaikojen kurjuutta ja rumuutta tekevät Sweeney Todd: Fleet Streetin paholaisparturista katsomisen arvoisen elokuvan, vaikka tuntuukin siltä, ettei ohjaaja ole tuntenut aiheeseensa niin suurta paloa kuin yleensä.

Tuore 4K UHD -tallenne HDR:n kera antavat erinomaiset edellytykset mustanpuhuvan elokuvan visuaalisen maailman esittämiseen sellaisena kuin ohjaaja on sen tarkoittanut nähtävän.