Esa Saario on kuollut – matalaääninen auktoriteettihahmojen luonnenäyttelijä eli 93-vuotiaaksi
Esa Saario vuonna 2021. Kuva: Wikimedia Commons
Pääosan elämäntyöstään Kansallisteatterissa tehnyt, myös valkokankaalta, radiosta ja televisiosta tuttu näyttelijä Esa Saario on kuollut 93-vuotiaana. Kuolemasta kertoi hänen pukuhuonepaikkansa Kansallisteatterissa perinyt Petri Liski Facebook-päivityksessään.
Hän oli syntynyt Nummen pitäjässä 22. marraskuuta 1931 palstatilallisten Akseli Anders ja Martta Maria (o.s. Helenius) Saarion toisena lapsena. Maanviljelyksen ohessa perheen isä valmisti juustoja ja osallistui suojeluskuntatoimintaan.
Esa Saario kävi Suomen Teatterikoulun vuosina 1956–1958 ja sai välittömästi sen jälkeen kiinnityksen Kansallisteatteriin, josta hän jäi eläkkeelle 39 vuotta myöhemmin. Matkalle mahtui myös lukemattomia tv- ja radiorooleja, ääninäyttelijän tehtäviä piirroselokuvien dubbaajana ja mainoselokuvien spiikkaajana sekä tietysti elokuvarooleja.
Ensimmäisen kerran Saario nähtiin valkokankaalla jo ennen 20-vuotispäiväänsä, kiitos onnenkantamoisen: Suomen Filmiteollisuuden kuvausryhmä saapui ohjaaja Ville Salmisen johdolla kuvaamaan Tytön huivia (1951) Saarion kotipitäjään Nummelle ja nuorukainen sai elokuvasta pienen roolin.
Seuraavan kerran Saario nähtiin valkokankaalla vasta teatterikoululaisena Edvin Laineen ohjaamassa Sven Tuuvassa vuonna 1958. Laineesta tulikin teatterissa ja elokuvassa hänen luotto-ohjaajiaan.
Sven Tuuvan pikkuroolia jääkärinä seurasi Janne Kivivuoren osa Väinö Linnan romaanitrilogian filmatisoinneissa Täällä Pohjantähden alla (1968) ja Akseli ja Elina (1970). Kivivuoren hahmo ponnisti pisimmälle suvustaan ja oli ylipäätään Pentinkulman suuria poikia, myöhempi kansanedustajakin.
Kivivuoren rooli sopi erinomaisesti rauhalliselle ja asialliselle, ehdottoman korrektin oloiselle Esa Saariolle, jonka matala ääni toi häneen auktoriteettia. Näitä hänen piirteitään hyödynnettiin myös monissa muissa elokuva- ja tv-rooleissa.
Esimerkiksi poliisimiehenä Saario nähtiin elokuvissa Oho, sanoi Eemeli! (1960), Kujanjuoksu (1971) ja Jäähyväiset presidentille (1987), eivätkä arvokkaat hahmot siihen jääneet. Meiltähän tämä käy (1973) tarjosi roolin tuomarina, Niskavuori (1984) dosenttina, Liian iso keikka (1986) vahtimestarina ja Uuno Turhapuro, herra Helsingin herra (1991) valtioneuvoston konttoripäällikkönä.
Saario oli mukana maisterin ja opettajan rooleissa Suomen elokuvahistorian kahden tuotteliaimman ohjaajan viimeiseksi jääneissä elokuvissa, T. J. Särkän väriromanssissa Ihanassa seikkailussa (1962) ja Valentin Vaalan käräjädraamassa Totuus on armoton (1963).
Edvin Laineen ja Viktor Tregubovitsin ohjaamassa puisevassa neukkuyhteistyöelokuvassa Luottamus (1976) Saario näytteli kansanedustaja Kullervo Mannerta. Television puolella hän ylsi presidentiksi asti Hannu Kahakorven ohjaamassa suurtuotannossa Tuntemattomalle jumalalle (1993).
Saariolla oli roolit myös Edvin Laineen viimeisissä elokuvissa Ruskan jälkeen (1979), Akaton mies (1982) ja Akallinen mies (1986). Akattomassa miehessä hän oli metsätalousneuvojan osassa, mutta jatko-osassa täysin eri roolissa yhtä optimistisena kuin tyhjätaskuisena maalaisisäntänä, joka aikoo aloittaa majoitustoiminnan vaimonsa kanssa.
Esa Saarion viimeiseksi elokuvaosaksi jäi useampikin äänirooli Pekka Lehtosaaren ohjaamassa piirroselokuvassa Röllin sydän (2007).