Blu-ray-arvostelussa Venetsian aaveet (2023): Kenneth Branagh'n Poirot-elokuvien taso laskee elokuva elokuvalta

Kenneth Branagh’n tarttui kolmannessa Agatha Christie -filmatisoinnissaan aiemmin filmaamattomaan Hercule Poirot -tarinaan. Kurpitsajuhla-romaaniin pohjautuva Venetsian aaveet sijoittuu 1940-luvun lopulle. Poirot (Branagh) on vannonut olevansa eläkkeellä, vaikka miehen olemus onkin nuorentunut aiemmasta ja viiksien värikin on vaihtunut harmaasta tummanruskeaan – sama nuorennusleikkaus näkyy Blu-rayn kannessa, johon Branagh’ia on photoshopattu oikein olan takaa.

Vanha tuttu (Tina Fey) houkuttelee apaattiseksi käyneen Poirot’n mukaansa suureen venetsialaiseen kivikartanoon, jossa kuulemma kummittelee. Kylmää ja kolkkoa taloa emännöivä nainen (Kelly Reilly) on juuri menettänyt ainoan lapsena, joka teki itsemurhan rakkaushuolien takia. Äiti haluaa nyt yhteyden kuolleeseen lapseensa, ja avukseen on hän hälyttänyt meedion (Michelle Yeoh), jollaisiin Poirot ei usko. Kun yksi illanvieton jäsenistä kuolee, Poirot sulkee kartanon ovet ja alkaa tutkia tapausta ja kenties pikkuhiljaa uskoa kummituksien olemassaoloon.

Branagh’n ensimmäinen Poirot-elokuva Idän pikajunan arvoitus (2017) oli ensi näkemältä pettymys, mutta toisella katselukerralla erinomainen. Kenties ensimmäisellä katselukerralla huomio kiinnittyi liiaksi Branagh’iin, joka ei ole Albert Finneyn tai Peter Ustinovin veroinen Poirot, mutta ei huonokaan. Vanhemmat kollegat toivat roolihahmoon siihen kuuluvan koomisuuden, jota Branagh on hillinnyt huomattavasti. Venetsian aaveet tuntuu jo paikoin ryppyotsaiselta. Tina Feyn tehtävänä on tuoda touhuun hauskuutta tai ainakin kepeyttä, mutta hänen läsnäolonsa tuo vain mieleen Only Murders in the Building -komediasarjan, jossa hänet nähtiin hyvin samanlaisessa roolissa.

Ohjaajana Kenneth Branagh ei ole saanut kumpaankaan jatko-osaan samanlaista suuren mysteerin ja seikkailun tuntua kuin Idän pikajunan arvoituksessa oli. Christien romaanien tapaan kaikki kolme elokuvaa sijoittuvat suljettuihin tiloihin: ensimmäinen osa junaan, toinen laivalle ja kolmas kartanoon. Tarinankerronnallisilta ja elokuvallisilta ansioiltaan Idän pikajunan arvoitus on paljon jatko-osiaan edellä. Venetsian aaveet toimii mysteerinä vain ajoittain, ja loppuratkaisu on pettymys.

Venetsian aaveet eroaa kahdesta edeltäjästään kuvaukseltaan, sillä siinä missä ne kuvattiin 65 mm:n filmille ja scopena, on uusin elokuva kuvattu digitaalisena ja tavallisena laajakuvana (1,85:1). Syynä tähän oli Branagh’n luottokuvaaja Haris Zambarloukosin mukaan se, että he halusivat tälläkin kertaa likipitäen syvätarkan kuvan, mutta vähäisessä valossa filmille kuvattaessa se ei olisi onnistunut. Venetsian aaveet onkin kuvattu hyvin tummissa sävyissä ja vähäisessä valossa, mutta sen hienouden Blu-ray-tallenne vesittää osittain, sillä tallenteessa kirkkautta on nostettu ja osa tummista kuvista on harmahtavia.

Kahteen edeltäjäänsä verrattuna Venetsian aaveet tuntuu pienimuotoiselta ja halvalla tehdyltä, kompositioiltaan jopa ahtaalta. Kuvakulmat ovat välillä varsin erikoisia: monet dialogikohtaukset on kuvattu siten, että näyttelijät ovat kuvan sivulla eivätkä keskellä, kuten yleensä.