4K UHD -arvostelu: Titanicin (1997) upeassa 4K-tallenteessa on filmirae tallessa

James Cameronin Titanic (1997) oli ensimmäinen Suomen elokuvateattereihin yli miljoona katsojaa houkutellut elokuva sitten Edvin Laineen ohjaaman Täällä Pohjantähden alla (1968). Sen jälkeen miljoonan katsojan rajapyykin oli ylittänyt vain yksi elokuva, Aku Louhimiehen Tuntematon sotilas (2017).

Titanicin menestys oli valtava kaikkialla, ja yksistään Euroopan unionin alueella sen kävi katsomassa yli 100 miljoonaa ihmistä. Menestys oli ansaittu – 11 Oscar-palkinnosta ei voi sanoa aivan samaa. Cameronin suurelokuvan menestyksen salaisuus oli ennen kaikkea sen romanttisessa nuoren rakkauden kuvauksessa ja siinä, että elokuvan alkupuoli oli suunnattu teiniyleisölle ja toinen puolisko koko kansalle. Tuolla toisella puoliskollaan Titanic on yhä parhaimmillaan, eikä sen teho ole vähentynyt neljännesvuosisadassa.

Aiemmin Cameronin elokuvista vain Terminator 2: Tuomion päivä (1991) on ollut saatavilla 4K UHD -tallenteena, joka tosin oli katselukelvoton, sillä restauroinnin yhteydessä kuvasta poistettiin kaikki filmirae. Samalla hävisivät tarkkuus ja detaljit, ja näyttelijöiden naamat muuttuivat muovisiksi.

Niinpä pelko Titanicin 4K UHD -tallenteen kuvanlaadusta oli aiheellinen, mutta onneksi turha, sillä filmirae on tallessa ja elokuva näyttää erittäin filmilliseltä muutenkin. Super-35-formaatissa kuvattu elokuva – joka olisi muuten varmasti hyötynyt aidosta scope-kuvauksesta – on jo luonnostaan vähärakeinen. 4K-tallenne näyttää kertakaikkisen upealta.

Aiempaa korkeamman kuvanlaadun takia myös elokuvan heikkoudet näkyvät entistä paremmin, toisin sanoen ne lukemattomat CGI-kuvat, jotka eivät ole kestäneet aikaa. Onneksi digitekniikka oli Titanicia tehtäessä niin kehittymätöntä, että James Cameron joutui kuvaamaan sen perinteisin menetelmin aidoissa lavasteissa ja perinteisiä erikoistehosteita käyttäen. CGI-kuvia on käytetty lähinnä vain sellaisissa kohdissa, jossa vuosikymmeniä aiemmin olisi käytetty taustaprojisointia ja pienoismalleja.

Näyttää siltä, että Cameron ei ole 4K-restaurointia tehtäessä sorkkinut Titanicia millään tavoin – paitsi ääniraidan osalta, sillä nyt tarjolla on kuusikanavaisen Dolby Digital -äänen sijasta Dolby Atmos 7.1 -miksaus. Jopa värimäärittely vastaa vanhoja muistikuvia. Koskemattomuuden puolesta puhuu sekin, että mukana on edelleen silmiinpistävän keinotekoinen, ilmeisesti kokonaan tietokoneella luotu lyhyt otos Kate Winsletistä ravintolapöydän ääressä. Cameron on kaiketi elokuvaa leikatessaan huomannut kohtauksen vaativan moista kuvaa, jota ei kuitenkaan ollut filmattu.

Mitäpä sitten itse elokuvaan tulee, niin Titanic todella on parhaimmillaan vasta loppupuoliskolla, joka alkaa siitä, kun laiva lähestyy jäävuorta. Joka minuutti siitä lähtien toimii edelleen yhtä hyvin kuin neljännesvuosisata sitten, kun taas alkupuoliskon romeojajuliamainen romanssi tuntuu nyt varsin banaalilta. James Cameron on ennen kaikkea toiminnan ja jännityksen ohjaaja, ei ihmistunteiden tuntija.

Nykypäivään sijoittuva kehyskertomus tuntuu olevan mukana vain siksi, että ohjaaja on voinut käyttää Titanicin hylystä otettuja filmejä elokuvassaan. Käsikirjoituksen teossa olisi varmasti ollut hyötyä toisesta kirjoittajasta, mutta Cameron on kynäillyt kaiken yksinään. Ei alkupuoli silti mitenkään toivotonta katseltavaa ole, mutta jos haluaa nähdä Titanicista huomattavasti paremman draaman, kannattaa etsiä käsiinsä Roy Ward Bakerin Titanicin kohtalonyö (1958), jonka Cameron on tunnustanut esikuvakseen. Bakerin elokuva on visuaalisestikin upea teos.

Titanic on monella tapaa elokuvallista eskapismia parhaimmillaan. Se tempaa mukaansa heti alkumetreillä, mutta tarjoilee parhaimman antinsa vasta viimeisen puolentoista tunnin aikana. Sitä ennen voi nauttia nuorien ja nättien päänäyttelijöiden viattomasta, vanhanaikaisesta ja pintapuolisesta romanssista, jota katselee nyt nostalgiana.