4K UHD -arvostelu: Indiana Jones and the Dial of Destiny (2023) on mollivoittoinen loppu kaikkien aikojen seikkailulle

Viides ja viimeinen Indiana Jones -elokuva on sarjan ainoa, jota Steven Spielberg ei ohjannut ja jonka käsikirjoitustyöhön George Lucas ei osallistunut. Lopputulos on sen mukainen: kelpo jättibudjetin seikkailuelokuva, mutta vailla uutta, sydäntä tai Spielbergin suvereeniä visuaalisuutta. Indiana Jones and the Dial of Destiny on myös sarjan ainoa osa, joka ei saanut suomenkielistä nimeä.

Pääosin vuoteen 1969 sijoittuva elokuva alkaa pitkällä takaumajaksolla, jossa palataan Indiana Jones ja viimeinen ristiretki -elokuvan tapahtuma-aikaan eli toiseen maailmansotaan. Digitaalisesti nuorennettu Harrison Ford näyttelee Indyä, joka on saamassa käsiinsä Antikytheran koneen, antiikin kreikkalaisten rakentaman tähtitieteellisen laskukoneen. Koska kyseessä on fantasia vailla totuuspohjaa, merenpohjassa vuosituhansia maannut kapistus on kultainen ja kirkas kuin Egyptin pyramidien aarteet. Se on tosin pienin poikkeama totuudesta tai luonnollisuudesta, mitä tässä elokuvassa otetaan. Siinä mielessä viides Indiana Jones -elokuva ei poikkea edeltäjistään, joissa on nähty tuhavuotisia miekkamiehiä ja avaruusolentoja.

Saksalainen tiedemies Jürgen Voller (Mads Mikkelsen) ja hänen natsikätyrinsä jahtaavat samaa Antikytheran konetta, joka päätyy yhteenoton jälkeen vuosikymmeniksi Indyn työpaikan varastoon. Vuonna 1969 Indyn edesmenneen ystävän tytär Helena (Phoebe Waller-Bridge) tupsahtaa paikalle ja haluaa tutkia konetta. Helena ei olekaan sellainen tyttö kuin Indy luulee, ja vehje häviää hänen mukanaan. Pian Helenan perässä on Indiana Jonesin lisäksi myös vanhat natsit.

Monipuolisesti eri lajityyppien parissa työskennellyt James Mangold (Le Mans 66 – täydellä teholla, Logan, Walk the Line, Cop Land) on lahjakas ohjaaja ja parhaimmillaan erinomainen tarinankertoja, mutta Steven Spielberg hän ei ole. Vaikka käsikirjoitus ei olisikaan ollut parempi, niin voi vain kuvitella, miten paljon enemmän Spielberg olisi saanut siitä irti.

Mangold on suosinut aitoja stuntteja ja aitoja lavasteita sen sijaan, että kaikki olisi tehty digitaalisesti, vaikka tuskin elokuvassa silti on montaakaan kuvaa, johon ei olisi tehty jonkinlaista CGI-työtä. Osa visuaalisista tehosteista on harvinaisen huonoja, esimerkiksi Indyn hyppely junan katolla, joka näyttää luonnottoman videopelimäiseltä liikkumiselta. Senkin olisi voinut kuvata oikeasti, mutta tuskinpa mikään yhtiö vakuuttaisi sellaista tuotantoa, jossa stunt-mies juoksee liikkuvan junan katolla ja hyppii vaunun katolta toiselle.

Käsikirjoituksen heikkoudet pistävät pahiten silmään. Aiemmat Indiana Jonesit olivat kaikista fantasiaelementeistään huolimatta tietyssä mielessä uskottavia ja loogisia, mutta tässä uudessa elokuvassa on liian paljon mahdottomuuksia – melkein kuin jossakin supersankarielokuvassa. Indiana Jones ei kuitenkaan ole mikään supersankari, vaan ihminen. Uudessa elokuvassa inhimillisyyttä on lähinnä vain surumielisyydessä, joka kumpuaa siitä, että kolmikymppisenä Indyä ensimmäisen kerran näytellyt Ford vetää samaa roolia vielä 80-vuotiaanakin. Kaikki ovat vanhentuneet ja moni jo joukosta poissa. Indy olisi pärjännyt ilman näin mollivoittoista loppua.

 


4,5K-tasoisena kuvattu ja 4K-tasoisena masteroitu elokuva jäljittelee onnistuneesti filmillistä olemusta, ja miellyttävä visuaalinen ilme pääsee oikeuksiinsa 4K UHD -tallenteena.