Kihlaus (1955)

Naisiin ei voi pieni poikanen luottaa. Aleksis Kiven yksinäytöksinen huvinäytelmä Kihlaus (1866) kätkee koomiseen muotoonsa kuvauksen miesten välisestä ystävyydestä kuin myöskin hyväuskoisuudesta. Kraatari Aapeli kuvittelee saavansa hyvän vaimon Eevasta, liikanimeltään Herrojen Eeva. Herrojen Eeva on ylpistynyt päästyään kahdestaan asuvien rikkaiden herrojen palvelijaksi ja ”palvelijaksi”. Sen myötä hän on päässyt aivan toisenlaisen elämän makuun kuin mitä köyhä kraatari saattaa tarjota, mutta kun herrat suututtavat Eevansa, Eeva tarjoaa itseään vaimoksi Aapelille. Kuten Aapelin vanha ystävä Eenokki ja oppipoika Jooseppi tietävät, tästä ei hyvä seuraa.

Kiven näytelmä oli erityisen suosittu nimenomaan sen yksinkertaisuuden vuoksi: yksi lavaste, neljä henkilöä ja yksi näytös. Melko tyhjästä ja nopeasti syntynyt suomalainen teatteri saattoi hyödyntää tällaista kotimaista kappaletta vähäisemmilläkin resursseilla ja vailla sen suurempaa kokemusta teatterista. Samoin se kelpasi elokuvantekijöiden aiheeksi jo 1920-luvun alussa, jolloin aiheesta tehtiin kaksikin elokuvaa. Melko varmasti vain lyhytelokuvan mittainen vuoden 1920 filmatisointi ei koskaan tullut levitykseen, sillä sen viipurilaiset tekijät olivat täysiä amatöörejä ja lopputulos aikalaisarvion mukaan erittäin kehno. Vuoden 1922 filmatisointi oli jo Suomi-Filmin tuotantoa ja Teuvo Puron ohjaama, mutta se jäi nopeasti saman yhtiön suurempien uusien mykkäelokuvien ja Nummisuutarien (1923) filmatisoinnin varjoon.

Kihlauksen kolmas ja myöskin toistaiseksi viimeinen sekä ainoa kokonaisuudessaan säilynyt filmatisointi on peräisin vuodelta 1955. Ohjaaja-kuvaaja-tuottaja Erik Blomberg ja näyttelijä-käsikirjoittaja Mirjami Kuosmanen, aviopari, oli jo saavuttanut poikkeuksellisen kansainvälisen menestyksen Valkoisella peurallaan (1952). Sitä seurannut Kun on tunteet (1954) jäi pitkälti kotimaan jutuksi, mutta arvostus oli suurta. Maria Jotunin teksteihin pohjautuvan draamakomedian ja Kiven klassikon välissä Blomberg teki nopeasti rahastusmielessä Miss Eurooppaa metsästämässä -komedian (1955), joka on syystäkin unohtunut. Samanvuotista Kihlausta sen sijaan ei sovi unohtaa.

Aapeli (Häyrinen) ja Eeva (Kuosmanen) mainoskuvassa.

Blombergin Kihlaus edusti jo omana aikanaan ja edustaa tänäkin päivänä harvinaista näytelmäfilmatisointia, jossa ollaan erittäin uskollisia alkuperäisteokselle ja sen rakenteelle, mutta myöskin hyödynnetään elokuvan keinoja. Kiven näytelmän tapahtumia on lavennettu lähinnä vain Aapelin ja Eevan lapsuutta kuvaavilla muutamilla muistikuvajaksoilla, jossa viattomat lapset kirmaavat heinäpellolla ja käyvät uimassa. Ennen pitkää jo lapsuusleikeissä Aapelin ja Eevan ero käy selväksi Aapelille.

Muutoin Blomberg ja Kuosmanen ovat noudattaneet Kiven tekstiä hyvin uskollisesti – myös repliikkejä myöten. Tämänkaltaisten näytelmien filmaamisessa ei tietysti olisi kovinkaan paljon järkeä, mikäli Kiven kieltä eli roolihahmojen repliikkejä ei käytettäisi sellaisenaan. Kihlaushan ei yksinäytöksisenä näytelmänä yritäkään tarjota erikoista tarinaa tai juonta: kaikki on laskettu ihmiskuvauksen ja tutun tilanteen varaan. Tätä samaa Blomberg ja Kuosmanen ovat noudattaneet, uskoen Kiven kielen ja hyvien näyttelijäsuoritusten olevan tässäkin tapauksessa tärkeintä.

Blombergin Kihlaus ei ole kuitenkaan mitään filmattua teatteria. Koko jutun tyyli on kevyt naturalismi, jossa on keskitytty oleelliseen ja luotu uskottava ajankuva. Aapelin pieni mörskä on todella sisältäkin pieni pimeä mökki, jossa ei ole mitään 1800-luvun puolivälin hienouksia, mitä sen sijaan löytyy herrojen isosta, tilavasta ja valoisasta kartanosta. Herrat (Tarmo Manni ja Leif Wager) elävät iloista elämää kartanossaan, kun taas Aapeli (Hannes Häyrinen), Jooseppi (Pertti Weckström) ja Eenokki (Heimo Lepistö) tuntevat sen elämän, joka vetää suupielet alaspäin.
Osassa sisäkuvista Eenokin tuntemuksia korostetaan yhtäkkiä kieroiksi vaihtuneilla lavasteilla. Pienen mökin tilaa Blomberg hyödyntää syvätarkalla kuvauksella, jossa kolme näyttelijää on kaikki asetettu samaan kuvaan eri etäisyydelle kamerasta – kaikkien kuitenkin pysyen kuvassa koko ajan tarkkoina. Tästä on mahdollista nauttia jopa melko aikansa eläneen tv-masterin välityksellä. Joka tapauksessa syvätarkka kuvaus oli erittäin harvinaista sen ajan suomalaisessa elokuvassa, eikäpä tuota usein näyttävästi hyödynnetä vielä tänäkään päivänä.

Leif Wager ja Tarmo Manni herroina, Mirjami Kuosmanen heidän Eevanaan. Mainoskuva.

Oman aikansa normeista poikkeaa myös kohtaus, jossa Aapeli kertoo Eenokille hänen ja Eevan (Kuosmanen) lähdöstä herrojen luota. Aapelin ääni kertoo tapahtumista yhä Eenokille, mutta kuvassa nähdään nopeatempoinen montaasi tapahtumista. Hyvin yksinkertaista, erittäin yksinkertaista, mutta tuohon aikaan kotimaisessa elokuvassa hyvin harvakseltaan käytetty tehokeino. Sen sijaan musiikkia käytettiin tuohon aikaan armotta, mutta Blomberg on säästellyt sen suhteen.

Blombergin Kihlaus on monin tavoin modernimpi ja onnistuneempi Kivi-sovitus kuin Valentin Vaalan Nummisuutarit (1957), joka sentään kuvattiin nykyaikaisesti väreissä ja Vaala oli ohjaajana vielä paljon lahjakkaampi kuin Blomberg. Näitä elokuvia tehtäessä erona vaan oli se, että Blomberg oli ohjaajana kaikkea muuta kuin modernin kaupunkiympäristön kuvaaja – Blombergin elokuvissa elettiin mennyttä aikaa joko pikkukaupungissa tai täysin korvessa. Vaala, joka oli erittäin helsinkiläinen, oli nimenomaan vilkkaan pääkaupungin kuvaaja, ja hänen kaltaistaan ohjaajaa on hieman vaikea sovittaa Kiven tekstiin ja maailmaan, mihin taas Blomberg sopi erittäin hyvin. Näiden kahden temperamentissakin oli merkittävä ero, eikä Vaala senkään puolesta sopinut niin erinomaisesti Kiven hitaasti lämpeävän tekstin filmaajaksi.

LISÄMATERIAALI:

Ei lisämateriaalia.

DVD-JULKAISU:

TV-esityksissä käytetty lähtömateriaali, eli kuva on varsin pehmeä.

TALLENNEFORMAATIT: