Valmentaja (2018)

Tuukka Temosen toinen pitkä näytelmäelokuva käsittelee pitkälti samoja teemoja kuin hänen esikoisohjauksensa, yli 100 000 katsojaa saanut Teit meistä kauniin (2016), mutta aivan toisenlaisesta näkökulmasta. Esikoiselokuvassa kerrottiin Apulanta-yhtyeen nuorista punkkareista, kun taas Valmentajan päähenkilö on Jari Sarasvuo, rahamies. Valmentaja ei kuitenkaan ole merkityksetöntä rahanhimoa, vaikkakin se on osittain kuvaus juuri siitä.

Debytoivan Heini Heikkilän käsikirjoittama Valmentaja on jaettu Scorsesen Mafiaveljien (1990) tyyliin periaatteessa kahteen osaan: uran alkuvuosiin, jolloin Sarasvuo metsästää menestystä välittämättä mistään ja myöhempiin vuosiin, jolloin hän on menestynyt sekä menettänyt ja etsii nyt ihmisyyttään ja kaiken merkitystä. Jotta tässä elokuvassa pysyy kärryillä, on Sarasvuosta hyvä tietää jotain entuudestaankin. Mahdollisia syitä siihen, miksi Sarasvuo (Mikko Nousiainen) on kiinnostunut menestyksestä ja eritoten rahasta, esitetään useitakin aina isäsuhteesta lähtien. Lopulta päähenkilö jää kuitenkin etäiseksi, vaikkakin loppua kohden kuoren alta alkaa paljastua elävä ihminen. Kaikki kuvastaa kuitenkin sitä vanhaa totuutta, ettei raha tee onnelliseksi eikä rikkaaksi.

Temosen edellisen elokuvan tapaan Valmentaja sijoittuu 1990-luvulle ja lamavuosiin, kuvaa yrittäjiä ja yrittäjyyttä (edellisessä elokuvassa sivuhenkilön osalta), menestystä ja mainetta sekä vauhtisokeutta. Valmentaja jää kuitenkin kylmemmäksi elokuvaksi kuin Apulanta-yhtyeen tarina, vaikka Nousiainen tekeekin yhden uransa parhaimmista filmirooleista. Tietysti Temonen itse Apulanta-yhtyeen yhtenä alkuperäisenä jäsenenä tunsi sen tarinan paremmin kuin tämän.

Jari Sarasvuo (Mikko Nousiainen) etsii merkitystä pintaa syvemmältä.

Musiikiivideoilla ohjaajan uransa aloittaneen Temosen kuvakerronta on elävää ja nopeatempoista, yhden kuvan parissa ei kauan viihdytä. Tämä tuo tarinaan levottomuutta, joka on suuressa määrin välttämätöntä, kun kerrotaan tällaisesta ”amerikkalaisen unelman” metsästyksestä ihmissuhteiden ja oman ihmisyyden kustannuksella. Ajoittain aivan liian nopeakin kerronta rauhoittuu puolivälin jälkeen, samaan aikaan kuin päähenkilön elämä rauhoittuu. Ensimmäisen tunnin ajan Valmentaja on huumehöyryisin huumeeton elokuva, mitä hetkeen aikaan on nähty.

On vaikea kuvitella, että Sarasvuon suomalaisittain epätyypillisestä mentaliteetista ja persoonasta voitaisiin kertoa näytelmäelokuvan keinoin eurooppalaiselle elokuvalle ominaisella hitaammalla kerronnalla. Tällöin katsojalle jäisi enemmän aikaa samastua päähenkilöön ja pohtia tämän valintoja, aivan kuten myös päähenkilölle itselleenkin pitäisi jäädä. Silloin Sarasvuon hahmon riskinottoalttiutta ja vauhtisokeutta olisi ehkä vaikeampi kuvata, vaikka tietysti katsojasta riippuen harkitsevampaan ja hidasliikkeisempään ihmiseen voisi olla helpompi samastua.

Elokuvan sanoma on ohjaajalleen ilmeisen tärkeä ja läheinen – ja miksei olisi. Siihen on helppo samastua, vaikka päähenkilö jäisikin etäiseksi.

Jarkko Lahti nähdään hienossa vedossa Simo Rantalaisena.

Monet Valmentajan päätekijöistä ovat samoja kuin Temosen edellisessä elokuvassa. Kuvaajat Jan-Niclas Jansson ja Arttu Peltomaa ovat tehneet jälleen teknisesti korkeatasoista työtä, Juha Kärkkäisen leikkaus on taatusti Jussi-ehdokkuuden arvoista ja lavastaja Einari Saarinen on saanut vähintään yhtä paljon irti persoonattomasta liikemaailmasta kuin edellisessä filmissä rosoisemmasta Heinolasta.

Mainituista ongelmakohdistaan huolimatta Valmentaja on Temoselta huomattavasti varmempi teos kuin esikoiselokuva, jonka loppupuolen tarinankerronnallisia ongelmia Valmentajassa ei nähdä. Teit meistä kauniin loppui monta kertaa, mutta Valmentajassa loppu tulee vain kerran.

Elokuvateattereissa 17.10.2018 alkaen.