lahyn1k925
Suomalaisen äänielokuvan isät, Alvar Hamberg, Yrjö Nyberg (Norta) ja Lennart Hamberg. KAVI

Ensimmäisen äänielokuvansa nähtyään Aamulehden elokuvakriitikko Roland af Hällström oli vakuuttunut keksinnön tulevaisuudesta.

”Ennen kaikkea täytyy tunnustaa, että äänielokuvalla taiteellisessa mielessä on suuret mahdollisuudet kehittyä omaksi taidelajikseen, vississä määrin eroavaksi sekä teatterista että mykästä filmistä”, hän kirjoitti laajassa analyysissään.

Myöhemmin itsekin elokuvaohjaajaksi ryhtynyt af Hällström ei kuitenkaan uskonut äänielokuvan kokonaan syrjäyttävän mykkää elokuvaa. Siinä hän ja monet aikalaiset olivat kuitenkin pahemman kerran väärässä: mykkäelokuvista tuli hetkessä vanhanaikaisia ja ääneen siirtymisestä koko taiteenlajin historian suurin ja merkittävin muutos.


Capitol vs. Kino-Palatsi

Kaikkien aikojen ensimmäinen koko illan äänielokuva, Warner Bros. -studion tuottama ja Alan Croslandin ohjaama Jazzilaulaja (1927) oli riemastuttanut elokuvayleisöä Yhdysvalloissa ja Euroopassa jo toista vuotta, kun Suomessa vielä odoteltiin äänielokuvien esittämiseen vaadittavaa tekniikkaa.

Kilpailu Suomen ensimmäisen äänielokuvateatterin tittelistä käytiin kahden helsinkiläisteatterin, Gustaf Molinin omistaman Capitolin ja Erkki Karun hallitseman Suomi-Filmi Oy:n kanssa samaan konserniin kuuluneen Kino-Palatsin välillä. Teatterit olivat Suomen hienoimpia ja parhaimmilla paikoilla, kivenheiton päässä rakenteilla olleesta Stockmannin uudesta tavaratalosta.

Molin teki kesällä 1929 sopimuksen Warner Bros.:n kanssa The Singing Fool -nimisen äänielokuvan maahantuonnista ja Warnerin Vitaphone-levyäänijärjestelmän ostamisesta Capitoliin. Lloyd Baconin ohjaama elokuva oli hyvin samanlainen teos kuin Jazzilaulaja, siis vielä osittain mykkänä kuvattu, lauluvoittoinen melodraama tähtenään laulaja Al Jolson.

Vitaphone oli alkujaan Western Electronics -yhtiön kehittämä levyäänijärjestelmä, jossa elokuvan äänet tallennettiin suurille, 40 senttimetrin läpimittaisille äänilevyille ja niitä soitettiin elokuvateatterin konehuoneessa samanaikaisesti filmiprojektorin kanssa. Äänen ja kuvan synkronisoiminen oli vaikeaa, ja siksikin Vitaphone ja levyääni olivat vain yksi askel matkalla kohti fyysisesti kestävämpää, helpommin kuljetettavaa ja käsiteltävää sekä teknisesti parempaa ratkaisua. Sellainen oli jo keksittykin: Theodore Casen kehittämä Movietone eli valoääni, jossa ääniraita kulki kuvan vieressä – tai itse asiassa alkuvuosina osittain sen päällä – esityskopion reunassa.

Valoääni oli päivän sana, mutta Warnerin kanssa tehtyjen kauppojen ansiosta Molin ja Capitol kuitenkin voittivat kilvan koko illan äänielokuvan kantaesityksestä tässä maassa. The Singing Foolista sai Suomessa uuden nimen Sonny Boy, joka napattiin elokuvassa kahteen kertaan kuullusta laulusta, jonka Matti Jurva oli levyttänyt suomeksi jo ennen filmin täkäläistä ensi-iltaa. Sonny Boyn ensi-iltaa vietettiin Capitolissa 19. syyskuuta 1929.

laulavanarri19929hs
Suuri lehti-ilmoitus Helsingin Sanomissa 19.9.1929

Sonny Boyn ja muiden alkuaikojen äänielokuvien tarkka seuraaminen oli melko mahdotonta valtaosalle suomalaisista, sillä elokuvissa ei ollut suomenkielistä tekstitystä. Capitolissa Sonny Boyn katsojien saatavilla oli vihkosia, joissa elokuvan repliikit ja laulujen sanat oli käännetty sekä suomeksi että ruotsiksi.

Kieliongelmat eivät menestystä haitanneet, sillä ensimmäisen viiden päivän aikana Sonny Boyn näki 12 000 katsojaa ja syyskuun loppuun mennessä katsojia oli 20 000. Capitoliin mahtui noin 900 katsojaa ja kun elokuvasta järjestettiin keskimäärin kolme näytöstä päivässä, niin syyskuun aikana elokuvan joka näytökseen myytiin keskimäärin 475 lippua. Vuoden loppuun mennessä Sonny Boyn oli saanut Helsingin Capitolissa ja Arenassa yhteensä 38 000 katsojaa.

capitol1927hkm
Capitol-teatteri talvisessa iltavalaistuksessaan vuonna 1927. Helsingin kaupunginmuseo

Iltapäivällä syyskuun 19. päivänä, ennen varsinaista ensi-iltanäytöstä, Sonny Boy esitettiin lehdistön edustajille. Vaikka paikalla oli vain helsinkiläisiä toimittajia, jutut levisivät syndikoidun sisällön ansiosta pohjoisille rajaseuduille saakka.

”Nyt ymmärtää jokainen, miksi äänielokuva esim. Amerikassa on tullut niin tavattoman suosituksi”, Uuden Suomen nimetön toimittaja julisti seuraavan päivän lehden jutussaan. Sama toimittaja arveli, ettei jatkossa enää kiinnitettäisi niin paljon huomiota näyttelijöiden ulkonäköön, kun jatkossa näiden pitäisi osata puhuakin. Totta toinen puoli, sillä sönköttävät, kimeä-ääniset tai vahvalla aksentilla puhuvat mykkäfilmitähdet jäivät nopeasti työttömiksi, mutta ulkonäkö edellähän elokuvia roolitetaan tänäkin päivänä.

”On kuitenkin varmaa, että äänielokuva tuskin koskaan tulee kokonaan syrjäyttämään [mykkää elokuvaa], mutta varmasti se tulee esiintymään sen rinnalla, tasa-arvoisena, kenties arvokkaampanakin”, Rauman Lehteen kirjoittanut toinen nimetön toimittaja uskoi ja juhlallisesti vakuutti, että ”[k]en tämän elokuvan näki, hän eli suurimman teatterielämyksensä, jota hän ei koskaan tule unohtamaan.”

Suomen Sosialidemokraatin toimittajassa ”syttyi vahva usko äänifilmin tulevaisuuteen ja harras toivo myöskin suomalaisen äänifilmin pikaisesta toteutumisesta.” Elokuvataiteellisilta arvoiltaan hän ei pitänyt Sonny Boyta kovinkaan erikoisena, mutta kuriositeettina ensiluokkaisena.


Kädet ristissä emme istu

Erkki Karu kierteli Eurooppaa kesällä ja alkusyksystä 1929 tutustuen äänielokuvatekniikkaan ja etsien parasta ratkaisua Suomeen ja Kino-Palatsiin tuotavaksi. Suomi-Filmin omistama Suomen Biografi Oy pyöritti useita teattereita, joten ratkaisulla oli merkitystä.

– Äänifilmi laitteineen on nimittäin siksi kallis juttu, ettei suinkaan ole yhdentekevää, minkälaiset kojeet valitaan, Karu huomautti Sonny Boyn ensi-illan jälkeen annetussa lehtihaastattelussa.

Karu oli päätynyt reissunsa tuloksena tilaamaan yhdysvaltalaisen Cinephone-äänentoistojärjestelmän yhdysvaltalaiselta Powers Cinephone Equipment Corporationilta. Harry Beaumontin ohjaama MGM-musikaali Broadwayn sävel (1929) aloitti Kino-Palatsin äänielokuvaohjelmiston lokakuun 7. päivänä 1929. Siitä tuli huhtikuussa 1930 ensimmäinen parhaan elokuvan Oscarin voittanut äänielokuva.

– Cinephonen ilmeiset edut ovat mielestäni äänen puhtaus, koneiston varma työskentely ja mutkaton hoito, sitä paitsi se on sovellettu sekä Vitaphone- että Movietone-systeemille, joten siinä voi käyttää sekä levylle että nauhalle otettua ääntä, Karu selvitti.

Toimittaja kysyi Karulta myös, onko äänielokuvan nykyinen taso jo huipussaan.

– Sitä en usko, sillä kehitys kulkee edelleen hyvin nopeasti eteenpäin. Niinpä tuntuvat viime kevään ensimmäiset äänifilmit jo miltei vanhentuneilta; ne eivät enää missään suhteessa kestä kilpailua vereksimpien tuotteiden kanssa. Mutta jo nyt voi pitää äänen synkronisoinnin problemia täydellisesti ratkaistuna, ja muutkin teknilliset edellytykset yhä täydellistyvämpää äänielokuvaa varten ovat tosiasioina olemassa.

Äänielokuvan leviämistä Helsingin ulkopuolelle ei Karun mielestä kannattanut ihan heti odottaa.

– Toistaiseksi vielä lienee koneitten kalleus siihen esteenä, mutta hintojen alentumisesta näkyy jo oireita, ja silloin tietysti hankitaan koneita myöskin suurimpiin maaseutukaupunkeihimme. Ovathan sitä paitsi filmit vielä puheosiltaan vieraskielisiä, mikä tietysti myöskin on niiden levenemisen esteenä.

Kokonaan kotimaista tuotantoa olevan äänielokuvan tekokin oli jo käynyt Karun mielessä, mutta Berliinin-matkalla todettu hintataso sai hänet odottavalle kannalle.

– Kädet ristissä emme kuitenkaan istu, vaan olen jo tehnyt aloitteen mahdollisen yhteistyön aikaansaamiseksi Pohjoismaissa. Vakaumukseni mukaan suomalainen äänielokuva joka tapauksessa tulee, mutta tällä hetkellä olisi minusta väärin viskata [ulkomaille] kymmeniä miljoonia sen hankkimiseksi. Suomalaisen äänielokuvan mahdollisuutta pidämme kuitenkin kaiken aikaa päämääränämme jo siitäkin syystä, että sillä historiallisten tapahtumien, merkkihenkilöiden ym. säilyttäjänä on laajakantoinen kulttuurimerkitys, Karu vakuutti.

Ratkaisu kotimaisen äänielokuvan kysymykseen löytyi lopulta yllättävän läheltä, Turusta.

lahynfilmiahyn2398
Alvar Hamberg ja Yrjö Nyberg Lahyn-Filmin äänityskaluston kimpussa. KAVI

Lahyn-Filmi Turusta

Epäonninen suomalainen keksijänero Eric Tigerstedt kokeili äänivärähtelyiden valokuvaamista Helsingissä jo vuonna 1912, mutta ongelmat äänenvahvistimen kanssa ja kaupallisen kiinnostuksen puute saivat hänet siirtymään muiden keksintöjen pariin. Tigerstedt kuoli tuberkuloosiin New Yorkissa vuonna 1925 vain 37-vuotiaana.

Varakkaan turkulaisen liikemiehen poika Yrjö Nyberg ja tämän kaksi kaveria, veljekset Alvar ja Lennart Hamberg, jakoivat yhteisen mielenkiinnon valokuvaukseen. 1920-luvun alkupuolella kolmikko saattoi Nybergin isän varojen ansiosta perustaa oman valokuvalaboratorionsa ja pian kokeilla myös elokuvantekoa. Firma nimettiin Lahyn-Filmiksi perustajiensa nimikirjainten mukaan. Ensimmäisen pitkän näytelmäelokuvan Kihlauskylpylän (1924) valmistuessa Nyberg oli 20-vuotias, Alvar vuotta vanhempi ja Lennart 23-vuotias.

– Olin itse erittäin kiinnostunut äänitekniikasta. Tiedot oli suhteellisen helppo saada, sillä mm. amerikkalaiset alan erikoisjulkaisut toivat tietonsa erittäin nopeasti lehtien palstoille, Yrjö Nyberg muisteli eläkeläisenä 1970-luvun lopulla.

Lahyn-Filmi toimi Nybergin isän omistamassa liike- ja asuintalossa Turussa. Vuonna 1928 kolmikko sai käyttöönsä talon koko ullakkokerroksen, minkä ansiosta Nyberg pääsi kunnolla aloittamaan kokeilunsa äänielokuvan parissa. Nämä kokeilut eivät olleet Nybergin omien sanojen mukaan enää arvailujen ja tuumailujen varassa, sillä tietoa ja taitoa oli jo hankittu.

Vuonna 1929 Nyberg tilasi Yhdysvalloista The International Photographer -lehdessä olleen ilmoituksen perusteella Fearless Camera Companylta äänikameran sekä 300 metrin filmikasetin, Samson Electric Co:n vahvistimen ja Jenkins & Adairin kondensaattorimikrofonin. Näitä käyttäen Nyberg ja Hambergin veljekset kuvasivat ensimmäisen viisiminuuttisen äänielokuvansa, jossa Theodor Weissman lauloi ja paikalliset tanssijat panivat jalalla koreasti.

Turkulaisessa Kinola-elokuvateatterissa osakas Yrjö Rannikko oli Nybergin ystävä ja kehotti tätä järjestämään näytöksen äänifilmistään. Ensi-ilta oli 9. syyskuuta 1929, kokonaista kymmenen päivää ennen Sonny Boyn ensi-iltaa Capitolissa. Suomen ensimmäinen äänielokuvanäytös oli siis täysin suomalaista alkuperää, olkoonkin, että se oli vain viisiminuuttinen ja lisäkuva saksalaiselle Ostajan oikeudella -elokuvalle.

casinoua6 10 29
Lehti-ilmoitus Uudessa Aurassa 8.9.1929

Weissman-elokuvan esitykset päättyivät nopeasti seuraavana maanantaina, kun höyrylaiva Kurun uppoamisesta kertova uutiskatsaus korvasi sen pääohjelman lisäkuvana. Lahyn-Filmin uusi lyhyt äänielokuva sisälsi jo useamman Rafael Ramstedtin esittämän laulun, ja tämä filmi nähtiin lokakuun 7. päivänä turkulaisessa Casino-teatterissa. Esitykset Kinolassa ja Casinossa olivat mahdollisia, koska Lahyn-Filmillä toi paikalle tarvittavat äänentoistolaitteet.

Turun ensimmäinen koko illan äänielokuvan näytös Broadwayn sävelestä järjestettiin Casinossa vasta marraskuun 14. päivänä samaa vuotta. Tampereella katseltiin ja kuunneltiin äänifilmiä ensimmäisen kerran 11. marraskuuta, kun Lahyn-Filmi esitti Maximissa Ramstedt-elokuvaansa. Koko illan äänielokuva tuli Tampereelle vasta 22. joulukuuta Tuuleensuu-teatterihin ja Broadwayn sävelen tahdissa.

Toisin kuin Erkki Karu alkusyksystä uskoi, niin äänielokuva ei jäänyt vain suurten kaupunkien herkuksi. Oulun Kinossa siirryttiin Sonny Boyn myötä äänielokuva-aikaan jo marraskuun 25. päivänä, liki kuukausi ennen Tamperetta. Suomen toiseksi suurimmassa kaupungissa Viipurissa elokuva puhui ensimmäisen kerran vasta tammikuun 13. päivänä 1930. Paikkana oli Kinolinna ja ohjelmana Sonny Boy. Jo viikkoa aiemmin sama teatteri oli esittänyt Gary Cooperin tähdittämän Syreenien kukkiessa -elokuvan, mutta siinä ääntä oli vain musiikin ja tehosteiden verran.

casinoua6 10 29
Lehti-ilmoitus Uudessa Aurassa 6.10.1929

Sano se suomeksi

– Vuoden 1930 puolivälissä otimme rohkean askeleen ja aloimme valmistaa ensimmäistä suomalaista äänielokuvaa, Yrjö Nyberg muisteli 1970-luvulla.

Lahyn-Filmillä oli keksitty kasata koko illan elokuva kuvaamalla yksittäisiä ohjelmanumeroita revyytyyliin. Eino ja Emmi Jurkka tulivat näyttelemään Anton Tšehovin yksinäytöksisen Kosinnan, Paavo Nurmi astui mikrofonin ääreen Markus Raution haastateltavaksi ja Ture Ara lauloi kansanlaulun Tuoll’ on mun kultani ja niin edelleen. Nimekseen elokuva sai osuvasti ja ytimekkäästi Sano se suomeksi.

Nybergin mukaan kuvan ja äänen synkronisoinnin aiheuttamat ongelmat saivat Lahyn-Filmin luopumaan levyäänestä ja siirtymään valoääneen, jonka toimintaperiaatteita hän kernaasti selvitti sanomalehtimiehille. Nyberg kertoi, että valoäänessä äänivärähtelyt muuttuvat mikrofonissa heikoiksi sähkövärähtelyiksi, jotka moninkertaisesti vahvistettuina johdetaan välkelamppuun, jonka valo välähtelee samanaikaisesti siihen johdetun sähkövirran kanssa ja sähkövärähtelyt muuttuvat vastaaviksi valovärähtelyiksi. Valovärähtelyt puolestaan valottavat kapean raon (n. 2 x 0,01 mm) ohitse nopeasti kulkevaan valonarkaan filmiin alkuperäistä ääntä vastaavat juovat. Esitettäessä nämä juovat muutetaan takaisin sähkövärähtelyiksi ja sitä kautta ääneksi.

Äänen muokkaaminen jälkikäteen oli silloisella tekniikalla vaikeaa, mutta repliikkien poistaminen kävi päinsä ja siihen Nybergin oli heti ryhdyttävä.

– Sattuipa Sano se suomeksi -filmin Tshehovin Kosintaa filmattaessa Eino Jurkka sanomaan toisen kosijan pyörtyessä [että] ”Perhana, nyt se kuoli”. Sensuurin mielestä kirosana oli sopimaton, varsinkin, kun samalla puhuttiin kuolemasta. Täällä meillä vedettiin [ääninegatiiviin] hiukan mustaa maalia ”perhanan” päälle, Nyberg kertoi.

Elokuviakin tärkeämpi tuote Lahyn-Filmille olivat äänielokuvien esittämiseen tarkoitetut Syncrophon-levyäänijärjestelmä ja Filmophon-valoäänijärjestelmä, joita yhtiö myi teattereille pitkin Suomea ja Ruotsiinkin saakka. Alkuvuodesta 1931 Suomen elokuvateattereista peräti noin kuusikymmentä omisti Filmophon-laitteet ja kolmisenkymmentä teatteria Syncrophonin. Silti, vielä syyskuussa 1931 äänielokuvan tulevaisuudesta kysyttäessä Nyberg sanoi, että äänielokuvan tulevaisuus on ”tietysti” osittain mykissä elokuvissa.

broadwaynsavelssd6 10 29
Lehti-ilmoitus Uudessa Suomessa 29.3.1931

Uusia askelia

Sano se suomeksi oli vielä kesken, kun Erkki Karu otti yhteyttä Lahyn-Filmiin ja sopi Suomi-Filmi Oy:n tuottaman Aatamin puvussa ja vähän Eevankin -elokuvan jälkiäänittämisestä. Elokuva oli jo ehditty kokonaan kuvaamaan näyttelijä Jaakko Korhosen ohjauksessa, mutta Karu halusi mykkään filmiin valoäänimuodossa musiikkiraidan, äänitehosteita, muutamia repliikkejä ja lauluja. Moinen toimeksianto oli Lahyn-Filmin ensimmäinen.

Työt aloitettiin Turussa 26. marraskuuta 1930, ja touhuun oli varattu viikon päivät. Karu saapui itse Turkuun mukanaan elokuvaaja Eino Kari, joka tiesi kaiken elokuvaan liittyvästä tekniikasta ja oli epäilemättä Aatamin puvussa -elokuvan todellinen ohjaaja teatteriorientoituneen Korhosen sijasta. Musiikin monitoimimies Martti Similä ja Karu olivat Lahyn-Filmin studiolla valvomassa musiikkipuolta, kun taas Yrjö Nyberg ja Eino Kari huolehtivat äänittämisestä.

– Filmistä tulee siis synkronisoitu, ei 100-prosenttinen puhe-elokuva, mutta näinkin on mielestäni uusi askel otettu suomalaisen elokuvan historiassa, Erkki Karu lausui paikallislehden toimittajalle.

aataminpuvussahs1 2 31
Lehti-ilmoitus Helsingin Sanomissa 1.2.1931

Aatamin puvussa ja vähän Eevankin sai ensi-iltansa 2. helmikuuta 1931 samanaikaisesti kuudessa kaupungissa. Suomi-Filmi mainosti teosta surutta ensimmäisenä suomalaisena äänielokuvana ja esityskertojen perusteella siitä tulikin paras kotimainen yleisömenestys sitten Koskenlaskijan morsiamen (1923).

Runsas kuukausi myöhemmin, maaliskuun 11. päivänä, Turun Casinossa näytettiin otteita Lahyn-Filmin Sano se suomeksi -elokuvasta. Valmis elokuva sai ensi-iltansa saman kuukauden 30. päivänä samanaikaisesti Turun Casinossa ja Scalassa sekä Helsingin Kino-Palatsissa, Astrassa ja Pallaksessa. Yleisönsuosiossa se jäi kauas Suomi-Filmin elokuvasta.

Turkulaisten nuorten miesten omatekoinen äänikamera pantiin merkille myös Ruotsissa, jossa hiljattain perustettu uusi tuotantoyhtiö Europa Film kaipasi äänikameraa halpojen komedioittensa tekoon. Yhteydenotto Lahyn-Filmiin poiki sopimuksen, jonka mukaisesti ruotsalainen kuvaus- ja näyttelijäryhmä saapui Turkuun kesällä 1931. Kuvaukset onnistuivat, mutta ääninegatiivi tuhoutui ruotsalaisessa laboratoriossa ja kaikki oli aloitettava alusta. Uusintakuvaukset jouduttiin näyttelijöiden muiden kiinnitysten takia suorittamaan Ruotsissa, joten Lahyn-Filmin Nyberg ja Hambergit lähtivät laitteineen länsinaapuriin.

– Tarkoituksenamme oli viipyä muutaman kuukauden verran lahden toisella puolella, mutta saimme tultuamme pian lisäsopimuksia niin, että itse asiassa työskentelimme Ruotsissa yhtäjaksoisesti pari vuotta, Nyberg muisteli myöhemmin.

tukkipojanmorsian31still1
Äänittäjä Kurt Jäger äänikameran ääressä Tukkipojan morsiamen ulkokuvauksissa. KAVI

Lähtö Ruotsiin saattoi tulla kreivin aikaan, sillä työtilaisuudet Suomessa olivat nopeasti vähentyneet uuden kilpailijan ilmestyttyä kuvioihin. Saksalaissyntyinen Kurt Jäger oli insinööri R. Branderin ja elokuvakoneenhoitaja Hugo Rannan kanssa rakentanut oman äänikameransa ja hankkinut tarvittavia lisälaitteita ulkomailta. Vanhoja suhteitaan hyödyntäen Jäger teki Erkki Karun kanssa sopimuksen Suomi-Filmin seuraavan elokuvan, Tukkipojan morsiamen (1931), äänittämisestä.

Äänielokuvana Tukkipojan morsian oli aimo harppaus verrattuna Aatamin puvussa ja vähän Eevankin -elokuvaan: koko elokuvassa oli ääni, ulkokuvissa osittain jälkiäänitettynä, mutta studiossa otetuissa sisäkuvissa oli kuvauspaikalla otettu ääni. Samaa Jägerton-äänityslaitteistoa käyttäen elokuvasta jälkiäänitettiin ruotsinkielinen versio, kun filmi saatiin myytyä länsinaapuriin.

tukkipojanmorsian31still2
Kuvaaja Eino Kari ja assistentti Kullervo Kari kuvaavat Tukkipojan morsianta studioon rakennetusta kopista, joka esti kameran surinaa pilaamasta äänitystä. KAVI

Yrjö Nyberg ja Alvar Hamberg palasivat Suomeen vuonna 1933 Lennart Hambergin jäädessä pysyvästi Ruotsiin. Lahyn-Filmin toiminnan loputtua samana vuonna sen äänielokuvakalusto jäi Nybergille, joka paranteli laitteitaan ja nimesi äänitysjärjestelmänsä YN-menetelmäksi.

Rahavaikeuksiin ja suoranaisiin riitoihin yhtiökumppaneidensa kanssa joutunut Erkki Karu lähti Suomi-Filmistä vuonna 1933 ja perusti heti uuden tuotantoyhtiön, Suomen Filmiteollisuus Oy:n. Heti ensimmäiseen tuotantoon Karu palkkasi äänittäjäksi Yrjö Nybergin, joka vuonna 1935 suomensi nimensä muotoon Yrjö Norta. Saman vuoden joulukuussa Karu kuoli yllättäen ja Suomen Filmiteollisuuden ohjat siirtyivät liikemies T. J. Särkälle.

Samalla Norta yleni elokuvaohjaajaksi, mutta ei kuitenkaan saanut yksin pitää krediittiä työstään, sillä Särkkä änkesi mukaan toiseksi ohjaajaksi. Keski-ikään ehtinyt ja koko ikänsä liike-elämän parissa viettänyt Särkkä ei ymmärtänyt mitään elokuvan tekniikasta eikä ilmeisesti sen taiteellisestakaan puolesta, mutta yhden asian hän osasi paremmin kuin yksikään toinen suomalainen elokuvantekijä: tunnistaa myyvän elokuva-aiheen.

Vuosien 1936–1941 aikana Särkkä ”ohjasi” Nortan parina yksitoista elokuvaa, joiden työjako käy ilmi jo kuvauksissa otetuista valokuvistakin, joissa Norta keskustelee kuvaajan kanssa ja Särkkä istuu kiltisti omissa oloissaan. Suomen Filmiteollisuuden tuotannon laajetessa Norta ei millään voinut olla äänittämässä jokaista elokuvaa.

Kun Särkkä sitten 1940-luvun alussa hankki yhtiöön uuden äänityskaluston ruotsalaiselta Aga Balticilta, Norta sai luvan lähteä vempaimineen. Norta oli alle nelikymppinen eikä häntä lannistettu: mies lähti mukaan uuteen Fenno-Filmi Oy:öön, joka aloitti omien elokuviensa tuotannon kovalla vauhdilla. Yrjö Nortaa ja hänen äänityskalustoaan tarvittiin taas.

ynsinaoletkohtaloni162
Yrjö Norta (1904–1988), Sinä olet kohtaloni -elokuvan (1945) kuvauksissa. KAVI

 

 Lähteinä on käytetty aikalaislehtijuttujen lisäksi mm. Esko Töyrin kirjaa Me mainiot löträäjät ja Pertti A. M. Kuuselan kirjaa Puoli vuosisataa filmiäänitekniikkaa Suomessa.

 

infokuvakeLahyn-Filmin varhaisia äänielokuvakokeita on säilynyt, mutta niitä ei ole internetissä katsottavissa. Sano se suomeksi -elokuvasta on säilynyt muutamia pätkiä, joista Ture Aran laulunumeron työkopio tms. keskeneräinen versio on nähtävillä Elonetissä ja Väinö Siikaniemen runonlausuntaosuus Elävässä muistissa.

 

Vitaphonen esittelyelokuva vuodelta 1926 kahdessa osassa:


Poikki! – toteutumattomat kotimaiset elokuvat

Ensi-illat

Keskiviikko 28.7.

petterikaniinijulisteuusi

Perjantai 30.7.

petterikaniinijulisteuusi petterikaniinijulisteuusi

petterikaniinijulisteuusi

Lisää ensi-iltoja

Seuraavat kotimaiset:

luokkakokous3jul perunajuliste2 sihjajuliste lapinlahtijul

Lisää kotimaisia ensi-iltoja