Ensimmäinen pitkä eli koko illan kotimainen näytelmäelokuva valmistui 115 vuotta sitten. Kuluneen yli sadan vuoden aikana vain kolmetoista suomalaista elokuvantekijää on ohjannut vähintään kaksikymmentä pitkää elokuvaa. Seuraavassa esittelemme lyhyesti yhdeksäntoista tuotteliainta suomalaisohjaajaa.

 tjsarkka

1. Toivo "T. J." Särkkä (1890–1975) – 51 ohjaustyötä

Pitkät elokuvat: Kaikenlaisia vieraita (1936) | Pohjalaisia (1936) | Asessorin naishuolet (1937) | Kuin uni ja varjo (1937) | Lapatossu (1937) | Tulitikkuja lainaamassa (1938) | Olenko minä tullut haaremiin (1938) | Rykmentin murheenkryyni (1938) | Eteenpäin –  elämään (1939) | Helmikuun manifesti (1939) | Jumalan tuomio (1939) | Pikku pelimanni (1939) | Serenaadi sotatorvella (1939) | Suotorpan tyttö (1940) | Runon kuningas ja muuttolintu (1940) | Tavaratalo Lapatossu & Vinski (1940) | Kulkurin valssi (1941) | Suomisen perhe (1941) | Kaivopuiston kaunis Regina (1941) | Onnellinen ministeri (1941) | Onni pyörii (1942) | Uuteen elämään (1942) | August järjestää kaiken (1942) | Nuoria ihmisiä (1943) | Vaivaisukon morsian (1944) | Ballaadi (1944) | Sylvi (1944) | Anja tule kotiin (1944) | Anna Liisa (1945) | Nuoruus sumussa (1946) | Naiskohtaloita (1947) | Suomen suurkisat 1947 (1947, dokumentti) | Suopursu kukkii (1947) | Neljästoista vieras (1948) | Pikku pelimannista viulun kuninkaaksi (1949) | Katupeilin takana (1949) | Tanssi yli hautojen (1950) | Katarina kaunis leski (1950) | Hilja – maitotyttö (1953) | Rakas lurjus (1955) | Viisi vekkulia (1956) | Juha (1956) | 1918 (1957) | Pieni luutatyttö (1958) | Kovaa peliä Pohjolassa (1959) | Taas tapaamme Suomisen perheen (1959) | Kankkulan kaivolla (1960) | Miljoonavaillinki (1961) | Kuu on vaarallinen (1961) | Me (1961) | Ihana seikkailu (1962)
Värielokuvat: Juha (1956), Ihana seikkailu (1962)
Parhaan ohjauksen Jussi-palkinnot: 1 (Katupeilin takana, 1949)
Henkilökohtaiset Jussi-palkinnot: 4
Pitkien elokuvien Jussi-palkinnot: 14

Toivo Jalmari "T. J." Särkkä tuli elokuva-alalle vasta 46-vuotiaana vailla aiempaa kokemusta taidealalla työskentelystä. Pankinjohtajana itsensä elättänyt filosofian maisteri Mikkelistä nousi nopeasti Suomen elokuvahistorian tärkeimmäksi tuottajaksi ja tuotteliaimmakis ohjaajaksi. Vuoden 1935 lopusta lähtien Suomen Filmiteollisuus Oy:tä johtanut Särkkä ohjasi ensimmäiset yksitoista elokuvaa huomattavasti kokeneemman Yrjö Nortan kanssa. Teknisesti taitava Norta vastasi elokuvien visuaalisesta toteutuksesta, ja Särkkä oli aluksi vain "kuunteluoppilaana". Nämä yksitoista elokuvaa tehtiin kolmessa vuodessa, ja jo kolmannen vuoden lopulla Särkkä ohjasi yksinään.

Yli 200 pitkää näytelmäelokuvaa alle 30:ssä vuodessa tuottanut Särkkä ohjasi 26:ssa vuodessa 51 pitkää elokuvaa, mukaan lukien yhden pitkän dokumenttielokuvan. Tyylilajit vaihtelivat radikaalistikin, mutta ihmisenä ja ohjaajana Särkän sydäntä lähellä oli viattomampi 1800-luku, jota hän kuvasi muun muassa Kulkurin valsissa ja Kaivopuiston kauniissa Reginassa, vuoden 1941 jättihiteissään. Kulkurin valssi keräsi yli 1,2 miljoonaa katsojaa ja on historian toiseksi katsotuin kotimainen elokuva. Tuottajana ja ohjaajana Särkkä suosi kaupallisia aiheita, mutta hän näki kaupallisuuden myös suurissa romaaneissa ja vaikeissakin aiheissa.

Hieman ennen kuolemaansa katkeroitunut Särkkä totesi, että elämä on muuttunut sellaiseksi, ettei se enää ole muistelemisen arvoista. Suomen kansa kuitenkin muistaa: Särkän meriittilistalla on Suomen Filmiteollisuuden menestystarina ja henkilökohtaisina krediitteinä yli 200 pitkää elokuvaa tuottajana, 51 pitkää elokuvaa ohjaajana ja 43 käsikirjoittajana. Hän ohjasi osan Suomen historian suurimmista hittielokuvista sekä ensimmäisen pitkän väreissä kuvatun kotimaisen näytelmäelokuvan, Juhan (1956).

51:stä ohjaustyöstä 15 oli yhteisohjauksia: Nortan kanssa tehtyjen kahdentoista elokuvan lisäksi Nuoria ihmisiä (1943) oli yhteinen Ossi Elstelän kanssa, Anna Liisa (1945) Orvo Saarikiven ja Kankkulan kaivolla (1960) Aarne Tarkaksen kanssa.

Ensimmäisen elokuvansa 46-vuotiaana ohjannut Särkkä ohjasi viimeisen elokuvansa 72-vuotiaana. Hän sai Venetsian filmifestivaalien Mussolini Cup -ehdokkuuden Kaivopuiston kauniista Reginasta (1941) ja Berliinissä Kultainen karhu -ehdokkuuden elokuvasta 1918 (1957).

2. Valentin Vaala (1909–1976) – 44 ohjaustyötä

Pitkät elokuvat: Mustat silmät (1929) | Mustalaishurmaaja (1929) | Laveata tietä (1931) | Sininen varjo (1933) | Helsingin kuuluisin liikemies (1934) | Kun isä tahtoo... (1935) | Kaikki rakastavat (1935) | Vaimoke (1936) | Mieheke (1936) | Koskenlaskijan morsian (1937) | Juurakon Hulda (1937) | Niskavuoren naiset (1938) | Sysmäläinen (1938) | Rikas tyttö (1938) | Vihreä kulta (1939) | Jumalan myrsky (1940) | Antreas ja syntinen Jolanda (1941) | Morsian yllättää (1941) | Varaventtiili (1942) | Keinumorsian (1943) | Neiti Tuittupää (1943) | Tositarkoituksella (1943) | Dynamiittityttö (1944) | Linnaisten vihreä kamari (1945) | Vuokrasulhanen (1945) | Viikon tyttö (1946) | Loviisa – Niskavuoren nuori emäntä (1946) | Maaret, tunturien tyttö (1947) | Ihmiset suviyössä (1948) | Sinut minä tahdon (1949) | Jossain on railo (1949) | Gabriel, tule takaisin (1951) | Kulkurin tyttö (1952) | Omena putoaa (1952) | Huhtikuu tulee (1953) | Siltalan pehtoori (1953) | Minäkö isä! (1954) | Minä ja mieheni morsian (1955) | Yhteinen vaimomme (1956) | Nummisuutarit (1957) | Nuori mylläri (1958) | Niskavuoren naiset (1958)  | Nuoruus vauhdissa (1961)  | Totuus on armoton (1963)
Värielokuvat: Nummisuutarit (1957)  | Nuori mylläri (1958) | Niskavuoren naiset (1958)  | Nuoruus vauhdissa (1961)
Mykkäelokuvat: Mustat silmät (1929) | Mustalaishurmaaja (1929) | Laveata tietä (1931, osittain äänielokuva)
Parhaan ohjauksen Jussi-palkinnot: 3 (Dynamiittityttö ja Linnaisten vihreä kamari, Loviiisa – Niskavuoren nuori emäntä, Omena putoaa)
Henkilökohtaiset Jussi-palkinnot: 4
Pitkien elokuvien Jussi-palkinnot: 24

Venäläistaustaisen kauppiasperheen pojasta ei tullut kauppamiestä, vaan Suomen elokuvahistorian kenties menestynein elokuvaohjaaja -- kun menestyksen mittarina käytetään sekä yleisönsuosiota, arvostelijoiden vastaanottoa, Jussi-palkintoja että yleistä arvostusta.

Valentin Vaalan (oikeasti Ivanoff) elokuvaura alkoi jo 19-vuotiaana 1920-luvun lopulla, kun Vaala ja hänen kaverinsa Theodor Tugai, myöhempi Teuvo Tulio, pääsivät Tugain varakkaiden vanhempien ja hyvien suhteiden ansiosta kokeilemaan siipiään elokuvantekijänä. Heti ensimmäisenä vuonna valmistui kaksi pitkää elokuvaa ja muutaman seuraavan vuoden aikana vielä kaksi lisää. 1930-luvun puolivälissä Vaala siirtyi Suomi-Filmi Oy:n kuukausipalkkaiseksi ohjaajaksi, missä pestissä hän jatkoi aina eläkepäiviinsä saakka 1960-luvun lopulle.

Vaala oli elokuvaohjaaja henkeen ja vereen: innokas näyttelijäohjaaja, joka kuitenkin samanaikaisesti hallitsi suvereenisti myös varsinaisen elokuvaohjauksen. Vaalalla oli omat vahvat mielipiteensä siitä, miten kohtaus kuvataan ja miten se leikataan. Hän oli aina mukana leikkaamassa elokuviaan ja leikkasi niistä huomattavan osan yksin. Lisäksi Vaala oli alusta alkaen mukana laatimassa käsikirjoituksia ja viimeistään kuvauskäsikirjoitusta tehtäessä Vaala oli läsnä tekemässä tarkkoja kuvaussuunnitelmia. Vaalan pitkäaikainen kuvaaja oli Eino Heino, joka kuvasi peräti 24 Vaalan 44:stä pitkästä elokuvasta.

Pitkien näytelmäelokuviensa lisäksi Vaala oli mukana kokoamassa sotavuosien pitkiä dokumenttielokuvia, käytännössä ohjaajan tehtävissä, mutta ohjauskrediittiä näistä ei jaettu. Toisekseen Vaala ei myöhemmin itsekään laskenut näitä omiksi ohjaustöikseen, vaan Anssi Mänttärin vuonna 1969 tekemässä radiohaastattelussa mainitsi tehneensä 44 elokuvaa.

Vaalan sydäntä lähellä olivat nopeat urbaanit kaupunkilaiskomediat ja toisaalta suomalaiskansalliset maalaismaisemat, voimakkaat naishahmot ja ylipäätään suuret naisroolit sekä kauniit naiset ja komeat miehet. Usein amatöörejä filmeihinsä valinnut Vaala etsi aina elokuvallisinta lopputulosta ja pyrki erottautumaan kokonaan teatterin rasitteista, vaikka käyttikin paljon teatterissakin työskenteleviä näyttelijöitä. Aihevalintojensa puolesta Vaalaa voidaan pitää suomalaisen elokuvan ensimmäisenä ja suurimpana feministinä, aidosti tasa-arvoisena ohjaajana ainakin mitä pääroolihahmojen sukupuoleen tuli. 

3. Edvin Laine (1905–1989) – 39 ohjaustyötä

Pitkät elokuvat: Yrjänän emännän synti (1943) | Ristikon varjossa (1945) | Nokea ja kultaa (1945) | Kultainen kynttilänjalka (1946) | Kirkastuva sävel (1946) | Kultamitalivaimo (1947) | Pikku-Matti maailmalla (1947) | Laitakaupungin laulu (1948) | Laulava sydän (1948) | Onnen-Pekka (1948) | Ruma Elsa (1949) | Prinsessa Ruusunen (1949) | Aaltoska orkaniseeraa (1949) | Isäpappa ja keltanokka (1950) | Tapahtui kaukana (1950) | Vihaan sinua – rakas (1951) | Yhden yön hinta (1952) | Niskavuoren Heta (1952) | Jälkeen syntiinlankeemuksen (1953) | Kunnioittaen (1954) | Niskavuoren Aarne (1954) | Opri (1954) | Veteraanin voitto (1955) | Tuntematon sotilas (1955) | Musta rakkaus (1957) | Niskavuori taistelee (1957) | Sven Tuuva (1958) | Skandaali tyttökoulussa (1960) | Myöhästynyt hääyö (1960) | Pikku suorasuu (1962) | Pinsiön parooni (1962) | Täällä Pohjantähden alla (1968) | Akseli ja Elina (1970) | Pohjantähti (1973) | Luottamus (1976) | Viimeinen savotta (1977) | Ruskan jälkeen (1979) | Akaton mies (1983) | Akallinen mies (1986)
Värielokuvat: Täällä Pohjantähden alla (1968) | Akseli ja Elina (1970) | Pohjantähti (1973) | Luottamus (1976) | Viimeinen savotta (1977) | Ruskan jälkeen (1979) | Akaton mies (1983) | Akallinen mies (1986)
Parhaan ohjauksen Jussi-palkinnot: 3 (Niskavuoren Heta, Tuntematon sotilas, Täällä Pohjantähden alla)
Henkilökohtaiset Jussi-palkinnot: 3
Pitkien elokuvien Jussi-palkinnot: 31

Toisin kuin Särkällä ja Vaalalla, Edvin Laineella oli vahva teatteritausta ja sen lisäksi Laine olikin sydämeltään ensisijaisesti teatterintekijä, ei elokuvantekijä. Se tuli myös näkymään hänen 39 elokuvaohjauksessaan, joista varsinkin komediat olivat hyvin suurieleisiä ja -äänisiä, mutta parhaimmillaan Laineen filmit olivat silkkaa klassikkoainesta, jopa mestariteoksia.

Elokuvaan näyttelijänä tullut Laine debytoi elokuvaohjaajana Yrjänän emännän synnillä (1943), jonka onnistuminen oli pitkälti kuvaaja Armas Hirvosen ansiota, minkä Laine itsekin myöhemmin myönsi. Esikoisohjauksensa lisäksi Laine näytteli pääosan myös viidessä muussa ohjaustyössään. 

Laineen 39:stä elokuvasta neljätoista pohjautuu romaaniin ja kahdeksan näytelmään. Suurimpiin saavutuksiinsa hän ylsi Väinö Linnan menestysromaaneihin perustuneilla elokuvilla Tuntematon sotilas (1955), Täällä Pohjantähden alla (1968) ja Akseli ja Elina (1970), osittain Linnan käsikirjoittamalla Sven Tuuvalla (1958) sekä Hella Wuolijoen näytelmiin pohjautuvalla Niskavuori-trilogialla: Niskavuoren Heta (1952), Niskavuoren Aarne (1954) ja Niskavuori taistelee (1957). Uran ehtoopuolen suuria töitä olivat Kalle Päätalo -filmatisoinnit Viimeinen savotta (1977) ja Ruskan jälkeen (1979) sekä ajankohtainen maaseutukomedia Akaton mies (1983).

Neljän oleellisesti sotaan liittyvän filmin lisäksi Laine "erikoistui" maaseudusta kertovien filmien, kepeiden kaupunkilaiskomedioiden ja lastenelokuvien tekijäksi. Suuret sotafilmit, Niskavuoret ja Päätalo-filmatisoinnit pitivät huolen siitä, että Laineen elokuvat tunsi koko kansa. Tuntemattomasta sotilaasta tuli kaikkien aikojen ylivoimaisesti katsotuin kotimainen elokuva arviolta liki kolmella miljoonalla katsojallaan.

Laineen elokuvista neljä oli yhteisohjauksia: Aaltoska orkaniseeraa -komedian toisena ohjaajana oli vain apulaisohjaajana kreditoitu Matti Kassila, Tapahtui kaukana -elokuvan ulkokuvat filmattiin Topo Leistelän johdolla, Veteraanin voiton kreditoimaton toinen ohjaaja oli Laineen veli Aarne ja Luottamuksen toinen ohjaaja Viktor Tregubovich.

Ulkomailta Laine sai muutamia palkintoehdokkuuksia ja palkintojakin. Tuntematon sotilas (1955) ja Sven Tuuva (1958) kilpailivat Berliinin filmifestivaaleilla Kultaisesta karhusta, Skandaali tyttökoulussa (1960) ja Akseli ja Elina (1970) puolestaan Moskovan filmifestivaalien pääpalkinnosta.

 kassilamv2

4. Matti Kassila (s. 1924) – 34 ohjaustyötä

Pitkät elokuvat: Aaltoska orkaniseeraa (1949, kreditoimaton) |  Isäntä soittaa hanuria (1949) |  Professori Masa (1949) |  Maija löytää sävelen (1950) |  Lakeuksien lukko (1951) |  Radio tekee murron (1951) |  Radio tulee hulluksi (1952) |  Varsovan laulu (1953) |  Tyttö kuunsillalta (1953) |  Sininen viikko (1954) |  Hilmanpäivät (1954) |  Isän vanha ja uusi (1955) |  Pastori Jussilainen (1955) |  Elokuu (1956) |  Kuriton sukupolvi (1957) |  Syntipukki (1957) |  Punainen viiva (1959) |  Lasisydän (1959) |  Komisario Palmun erehdys (1960) |  Tulipunainen kyyhkynen (1961) |  Kaasua, komisario Palmu! (1961) |  Tähdet kertovat, komisario Palmu (1962) |  Kolmen kaupungin kasvot (1962, dokumentti) |  Äl' yli päästä perhanaa (1968) |  Vodkaa, komisario Palmu (1969) |  Päämaja (1970) |  Aatamin puvussa... ja vähän Eevankin (1971) |  Haluan rakastaa Peter (1972) |  Meiltähän tämä käy (1973) |  Natalia (1979) | Niskavuori (1984) |  Jäähyväiset presidentille (1987) |  Ihmiselon ihanuus ja kurjuus (1988) |  Kaikki pelissä (1994)
Värielokuvat: Vodkaa, komisario Palmu (1969)  |  Aatamin puvussa... ja vähän Eevankin (1971) |  Haluan rakastaa Peter (1972) |  Meiltähän tämä käy (1973) |  Natalia (1979) |  Niskavuori (1984) |  Jäähyväiset presidentille (1987) |  Ihmiselon ihanuus ja kurjuus (1988) |  Kaikki pelissä (1994)
Parhaan ohjauksen Jussi-palkinnot: 4 (Radio tekee murron, Tyttö kuunsillalta ja Sininen viikko, Hilmanpäivät ja Isän vanha ja uusi, Elokuu)
Henkilökohtaiset Jussi-palkinnot: 7 (lisäksi Betoni-Jussi vuonna 2011)
Pitkien elokuvien Jussi-palkinnot: 39

Aloittelevasta teatterinäyttelijästä Suomen Filmiteollisuuden lyhytkuvaosastolle leikkaajaksi siirtynyt Matti Kassila eteni hyvin nopeasti ohjaajaksi saakka. Samana vuonna, kun hän täytti 25 vuotta, Kassila oli ensin apulaisohjaajana Edvin Laineen Aaltoska orkaniseeraa -komediassa, jonka ohjaaminen jäi pitkälti Kassilan vastuulle Laineen viihdyttyä paremmin huvilallaan kuin elokuvan kuvauspaikalla. Saman vuoden aikana hän ohjasi sitten ensimmäiset omat elokuvansa, hyvin nopeasti tehdyn Isäntä soittaa hanuria -farssin ja Ansa & Tauno -elokuvan Professori Masa. Myöhemmin Kassila teki vielä toisenkin Ansa & Tauno -elokuvan, Isän vanhan ja uuden (1955). Lisäksi hän ohjasi molempia erikseen: Ikosta Tyttö kuunsillalta -elokuvassa (1953) ja Paloa elokuvissa Hilmanpäivät (1954), Kuriton sukupolvi (1957) ja Tulipunainen kyyhkynen (1961).

Suuren läpimurtonsa Kassila teki Radio tekee murron -rikoskomedialla (1951), minkä jälkeen Kassila teki tasaiseen tahtiin tasokkaita merkkiteoksia aina studioelokuvan kuolemaan saakka. Kassila osaa kaiken mahdollisen: maalaiskomedian, kaupunkilaiskomedian, nykyaikaisen, epookin, intohimodraaman, kansankomedian, satiirin, jännitystarinat, dekkarit ja niin edelleen. Vaalan kanssa suomalaisen elokuvan suurimpiin elokuvaohjaajiin lukeutuvan Kassilan tunnetuimmat teokset ovat myös hänen parhaimpiaan: Radio tekee murron ja Hilmanpäivien lisäksi muun muassa ensimmäiset kolme Komisario Palmu -elokuvaa vuosilta 1960–1962, F. E. Sillanpää -sovitus Elokuu, Ilmari Kianto -filmatisointi Punainen viiva (1959) sekä Jarl Hemmer -filmatisointi Sininen viikko (1954).

Kassilan 33 pitkästä fiktioelokuvasta 12 pohjautui kaunokirjallisuuteen, seitsemän näytelmiin ja yksi radiokuunnelmaan. Jatko-osia hän ohjasi kaikkiaan neljä: kolme Palmua ja Meiltähän tämä käy -komedian (1973) jatkoksi aiemmille Severi Suhonen -tarinoille. Uusia filmatisointeja jo aiemmin filmatisoiduista aiheista kertyi viisi: Pastori Jussilainen (filmattu Ruotsissa), Kuriton sukupolvi, Syntipukki, Aatamin puvussa... ja vähän Eevankin sekä Niskavuori.

Kassila oli Kultainen palmu -ehdokkaana Cannesissa Elokuusta (1956), Moskovan festivaalien pääpalkintoehdokkaana Punaisesta viivasta (1959) ja Berliinin Kultainen karhu -ehdokkaana Tulipunaisesta kyyhkysestä (1961).

aarnetarkas

5. Aarne Tarkas (1923–1976) – 33 ohjausta

Pitkät elokuvat: Yö on pitkä (1952) |  Kovanaama (1954) |  Olemme kaikki syyllisiä (1954) |  Sankarialokas (1955) |  Villi Pohjola (1955) |  Jokin ihmisessä (1956) |  Tyttö lähtee kasarmiin (1956) |  Rintamalotta (1956) |  Herra Sotaministeri (1957) |  Vihdoinkin hääyö... (1957) |  Kulkurin masurkka (1958) |  Paksunahka (1958) |  Sotapojan heilat (1958) |  Ei ruumiita makuuhuoneeseen (1959) |  Vatsa sisään -- rinta ulos! (1959) |  Nina ja Erik (1960) |  Isaskar Keturin ihmeelliset seikkailut (1960) |  Pekka ja Pätkä neekereinä (1960) |  Kankkulan kaivolla (1960) |  Opettajatar seikkailee (1960) |  Tähtisumua (1961) |  Minkkiturkki (1961) |  Olin nahjuksen vaimo (1961) |  Tyttö ja hattu (1961) |  Oksat pois...! (1961) |  Älä nuolase... (1962) |  Hän varasti elämän (1962) |  Naiset, jotka minulle annoit (1962) |  Villin Pohjolan kulta (1963) |  Turkasen tenava! (1963) |  Teerenpeliä (1963) |  Villin Pohjolan salattu laakso (1963) |  Johan nyt on markkinat! (1966)
Värielokuvat: Kulkurin masurkka (1958)
Parhaan ohjauksen Jussi-palkinnot: 0
Henkilökohtaiset Jussi-palkinnot: 1
Pitkien elokuvien Jussi-palkinnot: 1

Vain 52-vuotiaaksi elänyt Aarne Tarkas ehti tehdä suomalaisen elokuvan palveluksessa poikkeuksellisen laajan uran käsikirjoittajana ja ohjaajana. Kaikille kolmelle suurimmalle studiolle (SF, Suomi-Filmi, Fennada-Filmi) elokuvia ohjannut Tarkas tuli elokuva-alalle Matti Kassilan Radio tekee murron -elokuvan (1951) toisena käsikirjoittajana – ja voitti työstään uransa ainoan Jussin. Seuraavaksi hän, Kassila ja muutama muu olivat perustamassa omaa tuotantoyhtiötä, jonka nimiin Tarkas ohjasi Yö on pitkä -nimisen rikostarinan (1952) ja oli myös ohjata Valkoisen peuran (1952), kunnes kuvaaja Erik Blomberg otti projektin hoidettavakseen. Fennada-Filmin palkkalistoille siirryttyään Tarkas käsikirjoitti Roland af Hällströmin ohjaaman Kuningas kulkureitten -filmin (1953), jossa hän työskenteli myös apulaisohjaajana. Sen jälkeen alkoi Tarkaksen ohjaajakausi Fennadalla; aluksi tarjolla oli komedioiden lisäksi draamaakin, Mika Waltari -filmatisointi Jokin ihmisessä (1956), mustasukkaisuusdraama Olemme kaikki syyllisiä (1954) ja sotafilmi Rintamalotta (1956), mutta pääasiassa Tarkas ohjasi yksistään komedioita.

Vuosina 1952–1966, vain neljässätoista vuodessa, Tarkas ohjasi peräti 33 elokuvaa, joista 32 olivat hänen itsensä myös käsikirjoittamiaan. Työtahti yltyi ohjaajan siirryttyä Särkän Suomen Filmiteollisuuden palvelukseen. SF:n halleilla Tarkas teki vuosina 1960–1961, siis vain kahdessa vuodessa, kymmenen pitkää elokuvaa. Taso vaihteli radikaalistikin, mutta useimmiten Tarkaksen filmit olivat sellaisia, joista näki tekijän idearikkauden ja käsikirjoituksen mahdollisuudet, mutta myöskin hutiloinnin ohjauksessa. Parhaimpiin tuloksiinsa Tarkas ylsi romanttisilla komedioilla Olin nahjuksen vaimo (1961) ja Opettajatar seikkailee (1960) sekä episodimaisella Minkkiturkilla (1961). 

Tarkas ei ohjannut varsinaisia uudelleenfilmatisointeja, mutta esimerkiksi hänen Kulkurin masurkkansa (1958) on melko samanlainen hänen itsensä käsikirjoittaman Kuningas kulkureitten -filmin kanssa, joka puolestaan oli Kulkurin valssin innoittama. Kulkurin masurkka oli myöskin Fennada-Filmin ensimmäinen värielokuva.

Tarkas ohjasi myös Villi Pohjola -trilogian, ensimmäiset suomalaiset "lännenelokuvat", joiden viitoittamalla tiellä Spede Pasasen tuottamat Speedy Gonzales – noin 7 veljeksen poika (1970) ja Hirttämättömät (1971) jatkoivat. Ohjaajan ansioluetteloon mahtuu myös Pekka ja Pätkä neekeinä (1960), kolmetoista elokuvaa kattaneen Puupää-sarjan viimeinen osa.

Yhteisohjauksia Tarkaksen uralle mahtui vain yksi kappale, radion suosittuun kuunnelmasarjaan pohjautuva Kankkulan kaivolla (1960), jonka toinen ohjaaja oli tuottaja Särkkä.

erekokkonen1kavi

6. Ere Kokkonen (1938–2008) – 33 ohjausta

Pitkät elokuvat: Millipilleri (1966) | Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut (1969) |  Leikkikalugangsteri (1969) |  Pohjan tähteet (1969) |  Jussi Pussi (1970) |  Speedy Gonzales noin 7 veljeksen poika (1970) |  Uuno Turhapuro (1973) |  Viu-hah hah-taja (1974) |  Professori Uuno D.G. Turhapuro (1975) |  Lottovoittaja UKK Turhapuro (1976) |  Häpy Endkö? Eli kuinka Uuno Turhapuro sai niin kauniin ja rikkaan vaimon (1977) |  Rautakauppias Uuno Turhapuro, presidentin vävy (1978) |  Uuno Turhapuron aviokriisi (1981) |  Uuno Turhapuro menettää muistinsa (1982) |  Uuno Turhapuron muisti palailee pätkittäin (1983) |  Uuno Turhapuro armeijan leivissä (1984) |  Hei kliffaa hei! (1985) |  Uuno Epsanjassa (1985) |  Uuno Turhapuro muuttaa maalle (1986) |  Liian iso keikka (1986) |  Pikkupojat (1986) |  Vääpeli Körmy ja marsalkan sauva (1990) |  Uuno Turhapuro, herra Helsingin herra (1991) |  Vääpeli Körmy ja vetenalaiset vehkeet (1991) |  Uuno Turhapuro, Suomen tasavallan herra presidentti (1992) |  Vääpeli Körmy ja etelän hetelmät (1992) |  Vääpeli Körmy taisteluni (1994) |  Elämä lyhyt, Rytkönen pitkä (1996) |  Vääpeli Körmy ja kahtesti laukeava (1997) |  Johtaja Uuno Turhapuro pisnismies (1998) |  Hurmaava joukkoitsemurha (2000) |  Kymmenen riivinrautaa (2002) |  Uuno Turhapuro This is My Life (2004)
Värielokuvat: Pohjan tähteet (1969) | Uuno Turhapuron aviokriisi (1981) – tästä eteenpäin kaikki Kokkosen elokuvat kuvattiin väreissä
Parhaan ohjauksen Jussi-palkinnot: 0
Henkilökohtaiset Jussi-palkinnot: 0
Pitkien elokuvien Jussi-palkinnot: 2

Ere Kokkosesta tuli modernin, studioaikakauden jälkeisen suomalaisen elokuvan suosituin ohjaaja: virallisen katsojatilastoinnin historian aikana ohjatut kolmekymmentä pitkää elokuvaa keräsivät yhteensä lähes 8,5 miljoonaa katsojaa. Uuno Turhapuro armeijan leivissä (1984) ehti olla yli 30:n vuoden ajan tilastoidun historian katsotuin kotimainen elokuva, ennen kuin Aku Louhimiehen ohjaama Tuntematon sotilas (2017) meni vielä senkin ohi.

Kokkonen tuli elokuva-alalle television kautta, jossa hän myöskin työskenteli aina uransa loppupuolelle saakka. Suurimmat saavutuksensa hän teki kuitenkin pitkän elokuvan puolella Spede Pasasen tuotantoyhtiön ykkösohjaajana. Uuno Turhapuro -elokuvasarja alkoi Kokkosen ohjauksessa, ja hän itse ohjasi peräti viisitoista Turhapuro-elokuvaa. Turhapuron ajanjakson alettua 1970-luvun puolivälissä Kokkosen aika ei vuosiin riittänyt muiden pitkien elokuvien tekemiseen, kunnes hän 1980-luvun loppupuolella alkoi ohjata myös Pasasen yhtiön "B-tuotantoja". Spede-yhteistyön mentyä vaihteeksi tauolle, Kokkonen ohjasi ensin National-Filmi Oy:lle ja sen jälkeen omalle yhtiölleen neljä Vääpeli Körmy -sotilasfarssia 1990-luvun aikana. Uran loppupuolella Kokkonen palasi Turhapurojen pariin, mutta ohjasi myös kolme Arto Paasilinnan teosten filmatisointia.

Taiteellisilta ansioiltaan ja ylipäätään tasokkuudeltaan Kokkosen parhaimmat ohjaustyöt ajoittuvat 1960- ja 1970-lukujen vaihteeseen. Ensimmäisen elokuvansa, Millipillerin (1966), hän ohjasi yhdessä Pasasen ja Jukka Virtasen kanssa, mutta vuonna 1969 alkoi Kokkosen aikakausi: yhden vuoden aikana hän teki Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut, Leikkikalugangsterin ja Pohjan tähteet

Pasasen pienen budjetin tuotantoyhtiön elokuvat tehtiin mahdollisimman pitkään mustavalkoisena ja useimmiten vieläpä TV-tekniikalla, jottei Pasasen tarvinnut maksaa edes raakafilmistä. Kokkonen pääsi kuitenkin jo vuonna 1969 kuvaamaan Pohjan tähteet kokonaan väreissä ja osa Leikkikalugangsteristakin kuvattiin värifilmille. Seuraavan kerran värifilmiä käytettiin Pasasen firmassa vasta vuonna 1979.

6. Ville Salminen (1908–1992) – 30 ohjausta

Pitkät elokuvat: Viimeinen vieras (1941) |  Mikä yö! (1945) |  Menneisyyden varjo (1946) |  Haaviston Leeni (1948) |  Toukokuun taika (1948) |  Irmeli, seitsentoistavuotias (1948) | Pontevat pommaripojat (1948) |  Orpopojan valssi (1949) |  Köyhä laulaja (1950) |  Kaunis Veera eli ballaadi Saimaalta (1950) |  Kenraalin morsian (1951) |  Rion yö (1951) |  Tytön huivi (1951) |  Mitäs me taiteilijat (1952) |  Kipparikvartetti (1952) |  Lentävä kalakukko (1953) |  Pekka Puupää (1953) |  Lumikki ja 7 jätkää (1953) |  Alaston malli karkuteillä (1953) |  Laivaston monnit maissa (1954) |  Laivan kannella (1954) |  Säkkijärven polkka (1955) |  Evakko (1956) |  Anu ja Mikko (1956) |  Taas tyttö kadoksissa! (1957) |  Yks' tavallinen Virtanen (1959) |  Oho, sanoi Eemeli (1960) |  Kaks' tavallista Lahtista (1960) |  Molskis, sanoi Eemeli, molskis! (1960) |  Toivelauluja (1961) |
Värielokuvat: Toivelauluja (1961
Parhaan ohjauksen Jussi-palkinnot: 0
Henkilökohtaiset Jussi-palkinnot: 0
Pitkien elokuvien Jussi-palkinnot: 7

Teatterin kautta elokuvaan tullut Ville Salminen ehti olla näyttelijän ja lavastajan ominaisuudessa mukana muun muassa Risto Orkon Jääkärin morsiamen (1938) kaltaisissa merkkifilmeissä, ennen kuin pääsi aloittamaan ohjaajauransa vuonna 1941 Suomi-Filmin tuottamalla Viimeisellä vieraalla. Sen toisena ohjaajana oli teatterimies Arvi Tuomi, jonka tehtäväksi jäi lähinnä henkilöohjaus. Filmistä ei tullut niin suurta menestystä, että Salmisen ohjaajaura olisi lähtenyt välittömään nousuun. Seuraavan ohjaustyönsä Salminen sai vasta nelisen vuotta myöhemmin, Karhu-Filmin tuottaman Mikä yö! -komedian (1945), jonka jälkeen Salminen ohjasi Valio-Filmille rikostarinan Menneisyydeen varjo (1946) tähtinään Tauno Palo ja Ritva Arvelo.

Vuonna 1947 Särkkä kiinnitti Salmisen ohjaajaksi Suomen Filmiteollisuudelle, jonka suojissa ahvenanmaalaissyntyinen Salminen ohjasi neljätoista elokuvaa viidessä vuodessa. Ensimmäisinä vuosina Salminen sai ohjata niin draamaa kuin komediaakin, mutta hänen oma menestyksensä koitui hänen kohtalokseen. Orpopojan valssi (1949) pohjautui kuplettilaulaja J. Alfred Tannerin elämään ja sai sen verran erinomaisen vastaanoton maksavalta yleisöltä, että Salminen pantiin ohjaamaan myös kaksi muuta Tanner-elokuvaa, Tytön huivin (1951) ja Mitäs me taiteilijat (1952). Orpopojan valssin jälkeen Särkkä antoi Salmisen ohjattavaksi myös viisi muutakin lauluelokuvaa: Köyhän laulajan (1950) pääosassa nähtiin kyseisen laulun esittäjä Henry Theel, Kenraalin morsian -sotilasfarssissa (1951) lauleli Tanneriakin näytellyt Sakari Halonen ja Rion yössä (1951) Tapio Rautavaara ja Leif Wager. Kaunis Veera eli ballaadi Saimaalta (1950) oli fantastinen menestys lähes miljoonan katsojan yleisöllään. Salmisen jättihitistä alkoi elokuvan ääniraidalla kuulluun Kipparikvartetin taival, johon kuului myös Salmisen ohjaamaan Kipparikvartetti-elokuvan (1952).

Vuonna 1953 ensi-iltaan tuli kaksi Salmisen ohjaamaa rillumarei-henkistä, Reino Helismaan käsikirjoittamaa komediaa: Lentävä kalakukko ja Pekka Puupää olivat molemmat yleisömenestyksiä ja kriitikoiden inhokkeja. Molemmat jäivät myös elämään, mutta vain Pekka Puupäälle tehtiin varsinaisia jatko-osia, peräti kaksitoista kappaletta. Niistä ensimmäinen ehti ensi-iltaan jo samana vuonna, mutta Armand Lohikosken ohjaamana. Salminen oli jo paennut huonoja käsikirjoituksia Fennada-Filmin palkkalistoille, vaikka saikin siellä aluksi hyvin samanlaisia käsikirjoituksia ohjattavakseen.

Neljän Fennada-Filmille ohjatun komedian jälkeen Salminen sai ohjattavakseen hanuristi Vili Vesterisen elämään pohjautuvan Säkkijärven polkan (1955), josta alkoi hänen Karjala-trilogiansa, joka jatkui Anulla ja Mikolla (1956) ja ennen kaikkea Evakolla (1956). Nimensä mukaisesti talvisotaa pakoon lähtevistä karjalalaisista kertova Evakko oli Salmisen uran suuri mestariteos, mutta heti seuraavana vuonna hän joutui palaamaan takaisin komedioiden pariin. Taas tyttö kadoksissa! (1957) oli epätahdikkuuden huippu, Kyllikki Saaren murhalla rahastava satiiri, jossa Annikki Mäntylä -niminen tyttö katoaa ja hänen uskotaan joutuneen henkirikoksen uhriksi. Tämän filmin jälkeen Salminen sai potkut Fennada-Filmiltä, joten hän palasi muutamaksi vuodeksi Suomen Filmiteollisuuden palkkalistoille. Tarjolla oli enää musiikkikomedioita, muun muassa Yks' tavallinen Virtanen (1959) ja Kaks' tavallista Lahtista (1960) sekä Eemelin tähdittämät Oho, sanoi Eemeli (1960) ja Molskis, sanoi Eemeli, molskis! (1960).

Salmisen tuottelias ura filmiohjaajana päättyi Toivelauluihin (1961), joka oli melko suorasukainen musikaali – ja vieläpä väreissä kuvattu. Ennen Toivelaulujen ensi-iltaa Salminen oli jo siirtynyt MTV:n tuotantopäälliköksi, eikä hän enää palannut pitkien elokuvien pariin muussa kuin näyttelijän roolissa. Jussi-palkintoa hän ei milloinkaan saanut, mutta Kaks' tavallista Lahtista sentään kilpaili Berliinin elokuvajuhlien pääpalkinnosta, tosin erittäin huonolla menestyksellä.

Salmisen uralle mahtui neljä uudelleenfilmatisointia: Laivan kannella (1954) ja Anu ja Mikko (1956) olivat uusia elokuvasovituksia jo kertaalleen aiemmin filmatuista näytelmistä, Paavo Kostioja ohjasi Laivan kannella -laulunäytelmän jo vuonna 1938 ja Orvo Saarikivi Anun ja Mikon vuonna 1940. Mikä yö! (1945) ja Haaviston Leeni (1948) puolestaan pohjautuivat ruotsalaisiin elokuviin: Mikä yö! -filmin pohjana oli Sigurd Wallénin Smygeholman kummitus (1933), joka puolestaan oli Ben Traversin Thark-näytelmän filmatisointi, ja Haaviston Leenin aihe tuli Rune Carlstenin elokuvasta Anna Lans (1943).

Ulkomailla Salmisen töistä "menestyi" vain Kaks' tavallista Lahtista (1960), joka kilpaili Berliinin filmifestivaalien Kultaisesta karhusta Suomen edustajana. Kriitikoiden antama vastaanotto tälle kepeälle ajanviete-elokuvalle oli tyrmäävä.

7. Hannu Leminen (1910–1997) – 30 ohjausta

Pitkät elokuvat: Täysosuma (1941) |  Avioliittoyhtiö (1942) |  Puck (1942) |  Tuomari Martta (1943) |  Valkoiset ruusut (1943) |  Synnitön lankeemuksen (1943)  |  Suurin voitto (1944) |  Vain sinulle (1945) |  En ole kreivitär (1945) |  Synnin jäljet (1946) | Synd (1946) | Hedelmätön puu (1947) |  Tuhottu nuoruus (1947) | Sankari kuin sankari (1948) |  Soita minulle, Helena (1948) | Rosvo Roope (1949)  |  Amor hoi! (1950)  |  Ratavartijan kaunis Inkeri (1950) | Kesäillan valssi (1951) | Hän tuli ikkunasta (1952) | XV Olympic Games in Helsinki (1952, dokumentti) |  Maailmat kohtaavat (1952, dokumentti) |  Kultaa ja kunniaa (1953, dokumentti) |  Morsiusseppele (1954) | Onnelliset (1954) | Lähellä syntiä (1955) | Riihalan valtias (1956) | Ratkaisun päivät (1956) | Muuan sulhasmies (1956) | Vieras mies (1957)
Parhaan ohjauksen Jussi-palkinnot: 2 (Valkoiset ruusut, Maailmat kohtaavat)
Henkilökohtaiset Jussi-palkinnot: 4
Pitkien elokuvien Jussi-palkinnot: 9

Ville Salmisen tapaan myös Hannu Leminen ehti tehdä uraa lavastajana, ennen kuin pääsi myös ohjaamaan. Molemmat työskentelivät aluksi Suomi-Filmillä, jossa Salminen myös debytoi ohjaajana, mutta Lemisen ohjaajaura pääsi alkamaan vasta hänen siirryttyään Suomen Filmiteollisuuteen vuonna 1940. Toimittuaan ensin parin elokuvan lavastajana, Leminen pääsi ohjaamaan Täysosuma-nimisen komedian (1941), jonka pääosissa nähtiin aikansa supersuosikit Ansa Ikonen ja Aku Korhonen. Ohjausdebyytti oli mitä onnistunein, ja Lemisen ohjaajaura lähti vauhdilla liikkeelle.

Leminen opittiin tuntemaan romanttisten draamojen ja komedioiden taitavana tekijänä. Uransa alkuvaiheessa hänen suurimpia tähtinäyttelijöitään olivat Tauno Palo ja aviopuolisonsa Helena Kara. Leminen ja Kara ehtivät avioitua jonkin aikaa ennen Lemisen ohjaajauran alkua. Sen lisäksi, että Kara ja Palo nähtiin kumpikin tahoillaan useissa Lemisen filmeissä, näyttelivät he myös yhdessä tämän ohjauksessa menestyselokuvissa Puck (1942), Valkoiset ruusut (1943), Rosvo Roope (1949) ja Hän tuli ikkunasta (1952). Valkoiset ruusut pohjautui Stefan Zweigin tarinaan, josta Max Ophüls ohjasi Kirjeen tuntemattomalta naiselta vuonna 1948. Lemisen elokuva toi hänelle historian ensimmäisessä Jussi-palkintojenjaossa parhaan ohjauksen pystin ja Felix Forsmanille palkinnon parhaasta kuvauksesta.

Kara näytteli miehensä ohjauksessa myös elokuvissa Tuomari Martta (1943), Suurin voitto (1944), Vain sinulle (1945), En ole kreivitär (1945), Hedelmätön puu (1947), Tuhottu nuoruus (1947), Soita minulle, Helena! (1948) ja Ratavartijan kaunis Inkeri (1950). Palo puolestaan nähtiin myös Lemisen filmeissä Avioliittoyhtiö (1942) ja Amor, hoi! (1950), molemmissa vastanäyttelijänään Birgit Kronström, sekä sotafilmissä Ratkaisun päivät (1956), joka jäi viimeiseksi Ansa & Tauno -elokuvaksi.

Lemisen saamaa arvostusta kuvaa hyvin myös asemansa elokuvateattereita omistaneessa ja levittäneessä Adams Filmissä, jonka tuotanto-osastoa Leminen johti 1940-luvun loppupuolella aina siihen asti, kunnes Adams Filmin ja Fenno-Filmin tuotanto-osastot yhdistettiin uudeksi Fennada-Filmiksi. Adams Filmillä Leminen oli omien elokuviensa ohjaaja ja tuottaja (tuotantopäällikkö sen aikaisella termillä), ja tulosta syntyi. Aino Räsäsen menestysromaaniin pohjautunut Soita minulle, Helena! (1948) sai peräti kolme jatko-osaa Fennada-Filmin tuottamana. Adams Filmin tuotanto-osaston loputtua Leminen meni takaisin Suomi-Filmille, jossa hän ohjasi romanttisia, usein musiikkipainotteisia filmejä kuten Kesäillan valssi (1951), Morsiusseppele (1954) ja Onnelliset (1954), mutta myös sota-ajan draamaa ja maalaisdraamaa. Lemisen uran ehtoopuolen kohokohta oli Muuan sulhasmies (1956), Agapetuksen romaanin hauska filmatisointi.

Eräs etappi Lemisen uralla oli Helsingin olympialaisten aika. Suomi-Filmi ja Suomen Filmiteollisuus löivät yhden ainoan kerran hynttyy yhteen vastatakseen yhteisen firman kautta olympialaisten filmaamisesta. Lemisestä tehtiin olympiaelokuvien ohjaaja, ja niinpä hän valmisti aiheesta pitkät dokumenttielokuvat niin kotimaan kuin kansainvälisiäkin markkinoita varten.

Lemisen uran ainoa jatko-osa oli erittäin hyvin menestyneen Kesäillan valssin jatkeeksi tehty Onnelliset. Uudelleenfilmatisointejakin hän teki vain yhden, Vieraan miehen (1957), joka pohjautui Mika Waltarin kahteen teokseen ja niistä Wilho Ilmarin vuonna 1938 ohjaamaan elokuvaan.

Suomi-Filmin kanssa solmitun työssuhteen tultua päätökseensä Leminen siirtyi TV2:n palvelukseen ja sieltä edelleen 1960-luvun alkupuolella elokuva-alalle myyntitöihin.

 ilmariunho

8. Ilmari Unho (1906–1961) – 26 ohjausta

Pitkät elokuvat: Punahousut (1939) | Kersantilleko Emma nauroi? (1940) | Poikani pääkonsuli (1940) | Poretta eli Keisarin uudet pisteet (1941) | Neljä naista (1942) | Kuollut mies rakastuu (1942) | Syntynyt terve tyttö (1943) | Miehen kunnia (1943) | Kirkastettu sydän (1943) | Kuollut mies vihastuu (1944) | Kartanon naiset (1944) | Kolmastoista koputus (1945) | Valkoisen neilikan velho (1945) | Minä elän (1946) | Pimeänpirtin hävitys (1947) | Koskenkylän laulu (1947) | Kilroy sen teki (1948) | Ruusu ja kulkuri (1948) | Kalle Kustaa Korkin seikkailut (1949) | Kanavan laidalla (1949)  | Härmästä poikia kymmenen (1950) | Sadan miekan mies (1951) | Kuisma ja Helinä (1951) | Jees, olympialaiset, sanoi Ryhmy (1952) | Rengasmatka eli Peräkylän pikajuna (1952) | Sillankorvan emäntä (1953) 
Parhaan ohjauksen Jussi-palkinnot: 0
Henkilökohtaiset Jussi-palkinnot: 0
Pitkien elokuvien Jussi-palkinnot: 6

Suomen Kansallisteatterinkin lavalla uraa näyttelijänä luonut Ilmari Unho alkoi Viipurin kaupunginteatterissa näytellessään työskennellä paikallisen oikeistolaislehden toimittajana ja otti osaa Isänmaallisen kansanliikkeen toimintaan. Näissä merkeissä hän tutustui Suomi-Filmin uuteen tuotantopäällikkö-ohjaaja Risto Orkoon, joka palkkasi Unhon yhtiöön käsikirjoittajaksi Jääkärin morsiamen (1938) ja Aktivistien (1939) kaltaisiin isänmaallisiin filmeihin kuin myöskin aivan toisentyyppisiin teoksiin.

Unholla oli jo aiempaakin kokemusta elokuvatyöstä, olihan hän mykkäelokuvan aikaan näytellyt muun muassa Jalmari Lahdensuon Pohjalaisissa (1925) sekä Teuvo Puron elokuvissa Meren kasvojen edessä (1926) ja Vaihdokas (1927). Vuonna 1939 Unhosta leivottiin Suomi-Filmin uusin ohjaaja, jonka kaksi ensimmäistä filmiä, Punahousut (1939) ja Kersantilleko Emma nauroi (1940), ovat molemmat sotilasfarsseja. Sen jälkeen Unho sai kokeilla kykyjään myös muidenlaisten komedioiden ja draamojen tekijänä.

Oman lukunsa Unhon uralla muodostavat Joel Rinteen tähdittämät Simo Penttilä -filmatisoinnit Kuollut mies rakastuu (1942), Kuollut mies vihastuu (1944), Kolmastoista koputus (1945) ja Valkoisen neilikan velho (1945). Lisäksi Rinne näytteli pääosat Unhon elokuvissa Syntynyt terve tyttö (1942), Kartanon naiset (1944), Kilroy sen teki (1948) ja Kalle Kustaa Korkin seikkailut (1949).

Penttilä-filmatisointien lisäksi Unho kunnostautui seikkailullisten filmien ohjaajana eritoten Sadan miekan miehellä (1951), elämäkerturina Aleksis Kivestä kertovalla draamalla Minä elän (1946) ja Isontalon Antin edesottamuksia kuvanneella Härmästä poikia kymmenellä (1950). Unhon uran viimeisten ohjaustöiden joukossa on kaksi elokuvaa, Kuisma ja Helinä (1951) ja Sillankorvan emäntä (1953), joiden naispääosat tuleva suursuosikki Elina Pohjanpää näytteli. Sillankorvan emäntä sai Neuvostoliiton elokuvateattereissa yli 20 miljoonaa katsojaa.

Oman ohjaajauransa päätyttyä Unho oli vielä mukana käsikirjoittamassa Vaalan Nummisuutareita (1957), Lemisen Vierasta miestä (1957) ja Särkän sisällissotadraamaa 1918 – mies ja hänen omatuntonsa (1957).

Vaalan ja Lemisen tapaan myös Unho joutui 1950-luvulla ohjaamaan uudelleenfilmatisointeja: Härmästä poikia kymmenen -filmi pohjautui tositapahtumiin, joista Suomi-Filmi oli tuottanut Suursalon häät -nimisen filmin jo vuonna 1924 ja Larin-Kyöstin runo Kuismasta ja Helinästä oli filmattu Kalle Kaarnan ohjauksessa jo vuonna 1932. Jatko-osia Unho teki sekä omalle Kuollut mies -filmilleen että Risto Orkon aloittamalle Ryhmy ja Romppainen -sarjalle.

 

mikakaurismaki1

9. Mika Kaurismäki (s. 1955) – 26 ohjausta

Pitkät elokuvat: Saimaa-ilmiö (1981, dok) | Arvottomat (1982) | Klaani (1984) | Rosso (1985) | Helsinki-Napoli All Night Long (1987) | Cha Cha Cha (1989) | Paperitähti (1989) | Amazon (1990) | Zombie ja Kummitusjuna (1991) | The Last Border – viimeisellä rajalla (1993) | Tigrero: A Film That Was Never Made (1994, dok) | Condition Red – hälytystila (1995) | L.A. Without a Map (1998) | Highway Society (2000) | Moro no Brasil (2002, dok) | Honey Baby (2004) | Brasileirinho (2005, dok) | Sonic Mirror (2008, dok) | Kolme viisasta miestä (2008) | Haarautuvan rakkauden talo (2009) | Vesku (2010, dok) | Mama Africa (2011, dok) | Veljekset (2011) | Tie pohjoiseen (2012) | Elämältä kaiken sain (2015) | Tyttökuningas (2015) 
Puolipitkät elokuvat: Valehtelija (1981, 50 min)
Mustavalkoelokuvat: Zombie ja Kummitusjuna (1991)
Parhaan ohjauksen Jussi-palkinnot: 2 (Arvottomat, Zombie ja Kummitusjuna)
Henkilökohtaiset Jussi-palkinnot: 4
Pitkien elokuvien Jussi-palkinnot: 11

Kaurismäen veljeksistä vanhempi ja tuotteliaampi Mika Kaurismäki kävi elokuvakoulun Saksassa ja palasi Suomeen uudistamaan kotimaista elokuvaa. Orimattilalaisveljekset nousivatkin nopeasti 1980-luvun suomalaisen elokuvan keskeisimmille paikoille eritoten Villealfa Filmproductions Oy -tuotantoyhtiönsä ansiosta. Ensimmäisten vuosikymmenten aikana Mika Kaurismäki ohjasi toinen toistaan suurempia kotimaisia ja kansainvälisiä yhteistuotantoja, suomalaisittain poikkeuksellisen kalliita suurelokuvia ja kävi Yhdysvalloissakin ohjaamassa pari elokuvaa. Kaurismäen elokuvista kaksi, Amazon (1990) ja Tyttökuningas (2015), lukeutuvat Suomen kalleimpiin. 

Molempien Kaurismäkien ensimmäiset elokuvat olivat kohtalaisen hyviä yleisömenestyksiä, mutta suurimmat katsojamäärät he ovat saaneet vasta kypsemmällä iällä; Mikan tapauksessa hittejä olivat Haarautuvan rakkauden talo (2009) ja Tie pohjoiseen (2012). 

yrjonorta

10. Yrjö Norta (1904–1988) – 25 ohjausta

Pitkät elokuvat: Kihlauskylpylä (1924) | Sano se suomeksi (1931) | Kaikenlaisia vieraita (1936) | Pohjalaisia (1936) | Asessorin naishuolet (1937) | Kuin uni ja varjo (1937) | Lapatossu (1937) | Tulitikkuja lainaamassa (1938) | Olenko minä tullut haaremiin (1938) | Rykmentin murheenkryyni (1938) | Eteenpäin – elämään (1939) | Helmikuun manifesti (1939) | Jumalan tuomio (1939) | Lapatossu ja Vinski olympia-kuumeessa (1939) | SF-Paraati (1940)  | Runon kuningas ja muuttolintu (1940, kreditoimaton) | Yövartija vain... (1940)  | Jos oisi valtaa... (1941) | Maskotti (1943) | Hiipivä vaara (1944) | Sinä olet kohtaloni (1945, kreditoimaton) | Matkalla seikkailuun (1945) | Sisulla ja sydämellä (1947) | Keittiökavaljeerit (1948) | Kolmas laukaus (1959)
Mykkäelokuvat: Kihlauskylpylä (1924)
Parhaan ohjauksen Jussi-palkinnot: 0
Henkilökohtaiset Jussi-palkinnot: 0
Pitkien elokuvien Jussi-palkinnot: 0

Turkulainen Yrjö Norta (alun perin Nyberg) perusti yhdessä Hambergin veljesten kanssa Lahyn-Filmi-nimisen elokuvayhtiön, joka ryhtyi ensimmäisenä Suomessa tekemään äänifilmejä itse rakennetuilla laitteillaan. Yhtiön esikoisfilmi Kihlauskylpylä (1924) oli vielä mykkä, mutta Sano se suomeksi -revyyfilmi (1931) sai ensimmäisen kokonaan äänitetyn kotimaisen elokuvan tittelin. Pian tämän jälkeen Norta lähti Ruotsiin äänittäjäksi, josta hän palasi Suomeen vastaperustetun Suomen Filmiteollisuuden äänittäjäksi. Yhtiön perustaneen Erkki Karun kuoltua firman puikkoihin astui T. J. Särkkä, joka otti elokuvanteon erilaiset tekniset osa-alueet hallitsevan Nortan ohjaajakumppanikseen kahteentoista elokuvaan.

Särkkä & Norta -kaksikko ohjasi yhdessä komediaa, dramaa, sotilasfarsseja ja suuria kansallisia aiheita. Aiheet olivat peräisin tuoreista näytelmistä ja sekä teatterin ja kirjallisuuden klassikoista; alkuperäiskäsikirjoituksia käytettiin hyvin harvoin, niidenkin aiheena oli aina joku historiallinen henkilö. Särkkä kehittyi Nortan toverina sen verran, että uskalsi jo muutaman vuoden päästä ryhtyä ohjaamaan myös omia elokuviaan. Kaksikon viimeinen yhteisohjaus, Runon kuningas ja muuttolintu (1940), kreditoitiin vain Särkän nimiin.

Vuodesta 1939 lähtien Särkkä ja Norta ohjasivat omat elokuvansa tahoillaan, Särkän viedessä tietysti kaikki kiitollisimmat aiheet. Nortan tehtäväksi jäi tehdä komedioita: Lapatossu ja Vinski olympia-kuumeessa (1939) ja SF-Paraati (1940) mainostivat tulevia Helsingin olympialaisia, joita sitten 2. maailmansodan sytyttyä saatiinkin odotella vielä toistakymmentä vuotta. Lapatossu ja Vinski olympia-kuumeessa oli jatkoa Särkän ja Nortan ohjaamalle Lapatossulle (1937), jolle Särkkä ohjasi yksinään vielä yhden jatko-osan. Norta puolestaan teki SF:lle vielä kaksi elokuvaa Aku Korhonen tähtenään: Yövartija vain... (1940) oli pieni draama vanhasta isästä ja aikuisesta tyttärestä, Jos oisi valtaa... (1941) komedia rikkauksista unelmoivasta köyhästä miehestä. Näiden filmien jälkeen Norta sai luvan lähteä; Särkkä oli ostanut uudet äänityslaitteet Ruotsista, joten Nortan äänityslaitteiden vuokrasopimus ja samalla Nortan työsuhde päättyivät.

Seuraavaksi Norta oli mukana perustamassa Fenno-Filmi-nimistä tuotantoyhtiötä, joka alun hyvin pienistä resursseista huolimatta toi markkinoille useamman elokuvan vuodessa. Norta itse ohjasi jälleen lähinnä komediaa, poikkeuksena vain sota-ajan vakoilujännäri Hiipivä vaara (1944) ja melodraama Sinä olet kohtaloni (1945), joista jälkimmäisen Norta teki ilman ohjauskrediittiä. Lähdettyään Fenno-Filmin palveluksesta kuuden ohjaustyön jälkeen vuonna 1949, Norta ryhtyi tekemään lyhyitä tilauselokuvia. Pitkien elokuvien pariin hän päätyi enää kahdesti. Kolmas laukaus (1959) oli ensimmäinen Mauri Sariolan Susikoski-teoksista tehty filmatisointi, jonka resurssien määrää kuvastaa Nortan työtehtävien määrä: hän oli sekä elokuvan ohjaaja että käsikirjoittaja, tuottaja, kuvaaja, leikkaaja, äänittäjä, lavastaja ja musiikin sovittaja. Epäonnistuneen Kolmannen laukauksen jälkeen Norta hoiti vielä erilaisia tehtäviä Teuvo Tulion vieläkin pahemmin epäonnistuneessa Sensuelassa (1973).

55-minuuttinen Lapatossu & Vinski Olympia-kuumeessaon laskettu pitkäksi elokuvaksi, koska sitä alusta alkaen esitettiin yksittäisenä pääohjelmana. 

 

teuvotulio197312iso

11. Teuvo Tulio (1912–2000) – 22 ohjausta

Pitkät elokuvat: Taistelu Heikkilän talosta (1936) | Nuorena nukkunut (1937) | Kiusaus (1938) | Laulu tulipunaisesta kukasta (1938) | Vihtori ja Klaara (1939) | Unelma karjamajalla (1940) | Sellaisena kuin sinä minut halusit (1944) | Sådan du ville ha mig (1944) | Rakkauden risti (1946) | Kärlekens kors (1946) | Levoton veri (1946) | Oroligt blod (1946) | Intohimon vallassa (1947) | Olof – forsfararen (1947) | Hornankoski (1949) | Forsfararna (1949) | Rikollinen nainen (1952) | Kvinnon på forsgården (1952) | Mustasukkaisuus (1953) | Två kvinnor (1953) | Olet mennyt minun vereeni (1956) | Sensuela (1973)
Puolipitkät elokuvat: Se alkoi omenasta (1962)
Värielokuvat: Sensuela (1972)
Parhaan ohjauksen Jussi-palkinnot: 0
Henkilökohtaiset Jussi-palkinnot: 0 (Veteraani-Jussi v. 1983)
Pitkien elokuvien Jussi-palkinnot: 3

Suomalaisen melodraaman mestari Teuvo Tulio (alun perin Theodor Thugai) aloitti elokuvauransa yhdessä ystävänsä Valentin Vaalan kanssa. Kaksikon ensimmäisen pitkän elokuvan, Mustan silmien (1929), valmistuessa ohjaaja Vaala oli vasta 19-vuotias ja pääosaa näytellyt Tulio vain 16-vuotias. Kaksikko teki yhdessä neljä elokuvaa, ennen kuin kummatkin lähtivät luomaan uraa omille tahoilleen, Vaala ohjaajana Fennica-Filmin ja Bio-Kuvan kautta Suomi-Filmille ja Tulio vapaana näyttelijänä ja pian ohjaajanakin.

Ohjausdebyyttinsä Tulio teki 24-vuotiaana Johannes Linnankosken romaaniin pohjautuneella Taistelulla Heikkilän talosta (1936), jonka elokuvateattereita omistanut ja elokuvia levittänyt Adams Filmi tuotti. Samalle yhtiölle Tulio ohjasi myös F. E. Sillanpään tunnetuimman romaanin ensimmäisen filmatisoinnin, Nuorena nukkuneen (1937), Teuvo Mannilan romaaniin pohjautuneen Kiusauksen (1938) ja Linnankosken tunnetuimman romaanin ensimmäisen suomalaisen filmatisoinnin, Laulun tulipunaisesta kukasta (1938), josta tuli aikansa jättihitti.

Talvisodan aikaan Tulio, Vaala ja monet muut palvelivat tiedotuskomppaniassa. Sodan päättymisen jälkeen Tulio ehti viimeistellä Unelma karjamajalla -nimisen draaman (1940), mutta jatkosodan alettua hän palasi Puolustusvoimain uutiskatsausten kuvaajaksi. Sodan vihdoin päätyttyä Tulio alkoi tehdä entistä melodramaattisempia elokuvia. Niistä ensimmäisenä valmistunut ja tunnetuin Sellaisena kuin sinä minut halusit (1944) oli myöskin Tulion ensimmäinen filmi, jonka hän kuvasi samanaikaisesti myös ruotsinkielisenä. Saman hän toisti kaikkien muiden elokuviensa kohdalla aina 1950-luvun puoliväliin saakka.

Heti esikoisohjauksestaan lähtien Tulion suurena tähtenä nähtiin Regina Linnanheimo, joka myös osallistui monien Tulion filmien käsikirjoitustyöhön. Yksityiselämässäkin ainakin jossain määrin yhtä pitäneet Tulio ja Linnanheimo tekivät yhdessä kuusitoista elokuvaa, niistä tosin kuusi oli ruotsinkielisiä rinnakkaisversioita. Rakkauden rististä (1946) lähtien Linnanheimo näytteli pääosat kaikissa Tulion elokuvissa alkoholistidraamaan Olet mennyt minun vereeni (1956) saakka.

Siinä missä Tulion neljäs elokuva Laulu tulipunaisesta kukasta sai arviolta yli 700 000 katsojaa, loppui maestron ohjaaja todelliseen mahalaskuun: Sensuela (1973) sai täystyrmäyksen kriitikoilta ja katsojilta, joita kertyi alle tuhat.

orvosaarikivi1

12. Orvo Saarikivi (1905–1970) – 20 ohjausta

Pitkät elokuvat: Miehen kylkiluu (1937) | Poikamiesten holhokki (1938 | Hätävara (1939) | Avoveteen (1939) | Tottisalmen perillinen (1940) | Anu ja Mikko (1940) | Totinen torvensoittaja (1941) | Poikamies-pappa (1941) | Oi, aika vanha, kultainen! (1942) | Suomisen Ollin tempaus (1942) | Rantasuon raatajat (1942) | Tyttö astuu elämään (1943) | Suomisen taiteilijat (1943) | Suomisen Olli rakastuu (1944) | Anna Liisa (1945) | Suomisen Olli yllättää (1945) | Naimisiin päiväksi (1946) | Kuudes käsky (1947) | Särkelä itte (1947) | Hormoonit valloillaan (1948) 
Parhaan ohjauksen Jussi-palkinnot: 0
Henkilökohtaiset Jussi-palkinnot: 0
Pitkien elokuvien Jussi-palkinnot: 1

Muutaman teatterissa vietetyn vuoden jälkeen Orvo Saarikivi pääsi töihin Suomi-Filmille, jossa hän työskenteli järjestäjänä neljässä pitkässä elokuvassa, ennen kuin debytoi ohjaajana Maria Jotunin näytelmään pohjautuneella Miehen kylkiluulla (1937). Vielä ensimmäisessä ohjauksessaan Saarikivellä oli ohjaajapari, Hugo Hytönen, jonka tehtäväksi jäi näyttelijöiden ohjaaminen. Omien ohjaustöidensä ohessa myös kollegoidensa filmien käsikirjoittamiseen osallistuneesta Saarikivestä tuli nopeasti osaava tekijä; kahta filmiä lukuun ottamatta hän leikkasi kaikki omat ohjaustyönsä.

Suomi-Filmillä työskennellessään Saarikivi ohjasi komedioiden ohella pari vakavampaakin filmiä, muun muassa Urho Karhumäen romaanista tehdyn urheiluelokuvan Avoveteen (1939), Anni Swanin romaaniin pohjautuneen Tottisalmen perillisen (1940) ja Kersti Bergrothin Anu ja Mikko -näytelmän ensimmäisen filmatisoinnin (1940). Suomen Filmiteollisuuden palkkalistoille siirryttyään hän aloitti pohjalta: Totinen torvensoittaja (1941) sai vain 160 000 katsojaa ja oli tuotantoyhtiön siihenastisen historian ylivoimaisesti vähiten katsojia saanut filmi. Vielä samana vuonna hän sai valmiiksi Joel Rinteen tähdittämän Poikamies-papan, joka menikin 400 000:lle katsojalle.

Jatkosodan ensimmäisinä vuosina Saarikiven sai ohjata niin komediaa, nostalgiaa (Oi, aika vanha, kultainen...!), maalaisdraamaa (Rantasuon raatajat) kuin ajankohtaisiakin aiheita (Tyttö astuu elämään). Mika Waltarin käsikirjoittama, lotaksi ryhtyvästä nuoresta naisesta (Ansa Ikonen) kertova Tyttö astuu elämään joutui myöhemmin SF:n itsesensuurin kohteeksi, kun siitä poistettiin sellaisia repliikkejä, joista ulkopuolinen olisi voinut saada väärän kuvan Suomen motiiveista jatkosodassa. Lopulta elokuva onkin säilynyt vain puutteellisena versiona.

Saarikiven työ jatko-osien parissa alkoi, kun Särkkä antoi Suomisen perheen Saarikiven hoidettavaksi. Vuosina 1942–1945 hän ohjasikin sarjaan neljää osaa.

maunukurkvaara1

13. Maunu Kurkvaara (s. 1926) – 20 ohjausta

Pitkät elokuvat: Onnen saari (1955) | Ei enää eilispäivää (1956) | Tirlittan (1958) | Patarouva (1959) | Autotytöt (1960) | Rakas... (1961) | Yksityisalue (1962) | Meren juhlat (1963) | Lauantaileikit (1963) | Naiset (1964) | Raportti eli balladi laivatytöistä (1964) | 4 x 4 (1965, episodielokuva) | Kielletty kirja (1965) | Tänään olet täällä (1966) | Rottasota (1968) | Miljoonaliiga (1968) | Punatukka (1969) | Kujanjuoksu (1971) | Menestyksen maku (1983) | Perhosen uni (1986)
Värielokuvat: Meren juhlat (1963), Lauantaileikit (1963), Tänään olet täällä (1966), Punatukka (1969), Kujanjuoksu (1971), Menestyksen maku (1983), Perhosen uni (1986)
Parhaan ohjauksen Jussi-palkinnot: 1 (Rakas...)
Henkilökohtaiset Jussi-palkinnot: 3 (lisäksi Betoni-Jussi vuonna 2018)
Pitkien elokuvien Jussi-palkinnot: 6

Viipurilaisesta Mauno Kurkvaarasta tuli Helsingissä Maunu Kurkvaara, kuvataiteilija ja elokuvantekijä. Kurkvaara ohjasi kaksikymmentä pitkää elokuvaa, jotka kaikki hän itse tuotti, kuvasi, lavasti, leikkasi, käsikirjoitti ja leikkasi. Tähän olivat syynä sekä vähäiset resurssit että halu tehdä omannäköisiään elokuvia.

Valtaosa Kurkvaaran elokuvista jäi ilman suuren yleisön suosiota, siitä huolimatta (tai juuri siksi), että ne edustivat 1950- ja 1960-lukujen taitteessa suomalaisen elokuvan uutta aaltoa, nuorten itsenäisten tekijöiden esiinmarssia ja erilaista tapaa tehdä. Kurkvaaran elokuville tuli kuitenkin jonkin verran suosiota siitä syystä, että hän teki monet 1960-luvun filmeistään väreissä, eikä hänen elokuvistaan puuttunut alastomia naisia. Kurkvaaran ainoa melkeinpä hittielokuva olikin Raportti eli balladi laivatytöistä (1964), jonka julisteessa Anneli Sauli nähtiin rinnat paljaana. Elokuva meni kymmenen viikkoa yhtä mittaa helsinkiläisessä ensi-iltateatterissaan.

Omien elokuviensa lisäksi Kurkvaara osallistui laboratorioyrittäjänä myös monien muiden elokuvantekijöiden teosten syntyyn.

Kurkvaaran Yksityisalue (1962) kilpaili Berliinin filmifestivaaleilla Kultaisesta karhusta.

58-minuuttinen Perhosen uni (1986) on laskettu pitkäksi elokuvaksi.

 

rolandafhallstrom

14. Roland af Hällström (1905–1956) – 19 ohjausta

Pitkät elokuvat: Paimen, piika ja emäntä (1938) | Simo Hurtta (1940) | Houkutuslintu (1946) | Pikajuna pohjoiseen (1947) | Läpi usvan (1948) | Vain kaksi tuntia (1949) | Hallin Janne (1950) | Ylijäämänainen (1951) | Tukkijoella (1951) | Suomalaistyttöjä Tukholmassa (1952) | Noita palaa elämään (1952) | Saariston tyttö (1953) | Kolmiapila (1953) | Miljonäärimonni (1953) | Kuningas kulkureitten (1953) | Putkinotko (1954) | Ryysyrannan Jooseppi (1955) | Poika eli kesäänsä (1955) | Lain mukaan (1956)
Parhaan ohjauksen Jussi-palkinnot: 1 (Pikajuna pohjoiseen)
Henkilökohtaiset Jussi-palkinnot: 3
Pitkien elokuvien Jussi-palkinnot: 14

Ensimmäisen suomenkielisen elokuvakirjan kirjoittanut ja arvostelijana tunnetuksi tullut Roland af Hällström sai nimenomaan arvostelujensa ansiosta yllättävän työtarjouksen Väinän-Filmi Oy:n, joka tarjosi hänelle mahdollisuutta ohjata yhtiön ensimmäisen elokuvan, maalaisdraaman Paimen, piika ja emäntä (1938). Elokuva menestyi yhtä heikosti kuin onnistuikin, eikä yhtiön toiminta jatkunut. Af Hällström sai ohjata toiselle firmalle suomeksi jälkiäänitetyn version ruotsalaisen John W. Bruniuksen ohjaamasta mykkäelokuvasta Vänrikki Stoolin tarinat (1926), joka on yhä J. L. Runebergin teoksen ainoa filmatisointi. Elokuvan suomenkieliseen versioon ei kuvattu metriäkään uutta materiaalia, eikä sitä siksi tässä lasketa omaksi ohjaustyökseen.

Vänrikki Stoolin tarinoiden suomenkielisen version tuottanut Jäger-Filmi palkkasi af Hällströmin ohjaamaan myös yhtiön täysin alusta alkaen itse luoman filmin, Simo Hurtan (1940). Sen valmistumisen jälkeen ohjaajan uralle tuli yli viiden vuoden tauko. Siinä välissä af Hällström ehti toimia Teuvo Tulion apulaisohjaajana elokuvassa Sellaisena kuin sinä minut halusit (1944), minkä jälkeen hänet palkattiin Fenno-Filmin ohjaajaksi. Uuden työnantajansa palveluksessa af Hällström aloitti tuliomaisilla melodraamoilla Houkutuslintu (1946) ja Läpi usvan (1948) sekä rikostarinalla Pikajuna pohjoiseen (1947), joka toi af Hällströmille sekä parhaan ohjauksen että käsikirjoituksen Jussi-palkinnot. 1940-luvun lopulla af Hällström oli nimellisenä ohjaajana Tulion ja Fenno-Filmin yhteisessä Hornankoski-filmissä (1949), jonka Tulio käytännössä ohjasi, mutta otti krediitin vain ruotsinkielisestä versiota – af Hällström kreditoitiin suomenkielisen version ohjaajana, vaikka filmi on ilmiselvästi Tulion käsialaa. Tästä syystä sitä ei ole laskettu mukaan tähän artikkeliin.

Vuonna 1950 Fenno-Filmin ja Adams Filmin tuotanto-osastot yhdistyivät ja muodostivat uuden Fennada-Filmi-tuotantoyhtiön, jonka pääohjaajaksi af Hällström palkattiin. Elinaikaa miehellä oli enää kuutisen vuotta, mutta niiden aikana hän ohjasi kolmetoista elokuvaa.  Melodraaman af Hällström kuitenkin jätti 1950-luvun alussa, palaten sen pariin vielä kerran Minna Canth -filmatisoinnissaan Lain mukaan (1956), jonka viimeisiä kuvia ottaessaan af Hällström sai sydänkohtauksen ja kuoli 51-vuotiaana.

Af Hällströmin uran tärkeimmät työt valmistuivat 1950-luvulla ja olivat kaikki klassikkokirjailijoiden teosten filmatisointeja: Putkinotko Joel Lehtosen romaanista, Ryysyrannan Jooseppi (1955) Ilmari Kiannon klassikkoteoksesta, Poika eli kesäänsä (1955) F. E. Sillanpään romaanista Elämä ja aurinko sekä jo mainittu Lain mukaan Canthin novellista. Noita palaa elämään -filmissään (1952) af Hällström käväisi kauhun puolella, Miljonäärimonni (1953) oli yksi Fennadan monista sotilasfarsseista ja Kuningas kulkureitten (1953) taasen Fennadan yritys rahastaa Kulkurin valssilla (1941).

Uransa aikana af Hällström ei ohjannut ensimmäistäkään jatko-osaa ja uudelleenfilmatisointejakin osui kohdalle vain yksi, Teuvo Pakkalan Tukkijoella-näytelmä, jonka Wilho Ilmari ja Axel Slangus ohjasivat mykkänä vuonna 1927 ja Kalle Kaarna äänielokuvana vuonna 1938.

Af Hällström sai kuolemansa jälkeen Karlovy Varyn erikoispalkinnon Ryysyrannan Joosepista (1955), kun festivaalin järjestäjät olivat kuulleet ohjaajan yllättävästä kuolemasta. Kielimuurin takia järjestäjille jäi se kuva, että ohjaaja oli ollut kuollessaan poikkeuksellisen nuori, mikä ilmeisesti vaikutti erikoispalkinnon myöntämiseen.

 

anssimanttari1

15. Anssi Mänttäri (s. 1941) –  19 ohjausta

Pitkät elokuvat: Pyhä perhe (1976) | Toto (1982) | Regina ja miehet (1983) | Huhtikuu on kuukausista julmin (1983) | Kello (1984) | Rakkauselokuva (1984) | Viimeiset rotannahat (1985) | Ylösnousemus (1985) | Morena (1986) | Kuningas lähtee Ranskaan (1986) | Näkemiin, hyvästi (1986) | Anni tahtoo äidin (1989) | Muuttolinnun aika (1991) | Mestari (1992) | Marraskuun harmaa valo (1993) | Palkkasoturi (1997)   | Joensuun Elli (2004) | Saunavieras (2012) | Romanssi (2013)
Puolipitkät elokuvat: Salama (1986, dok, 50 min)
Mustavalkoelokuvat: Kuningas lähtee Ranskaan (1985), Palkkasoturi (1997)
Parhaan ohjauksen Jussi-palkinnot: 0
Henkilökohtaiset Jussi-palkinnot: 1
Pitkien elokuvien Jussi-palkinnot: 5

Anssi Mänttäri ehti työskennellä elokuvateollisuudessa yli kymmenen vuotta, ennen kuin hän pääsi ohjaamaan ensimmäisen pitkän elokuvansa, Claes Anderssonin näytelmään pohjautuneen Pynä perheen (1976). Jörn Donnerin tuottamasta elokuvasovituksesta ei tullut hittiä, mutta se sai palkintoja ja avasi Mänttärille tien. Seuraava ohjaustyö valmistui kuitenkin vasta kuusi vuotta myöhemmin, mutta sen jälkeen tahti oli kova: Mänttäri ohjasi 1980-luvulla yksitoista pitkää elokuvaa. Tahti oli kovimmillaan vuonna 1986, jolloin Mänttäri sai valmiiksi kolme pitkää elokuvaa ja yhden puolipitkän dokumentin.

Viimeiset kaksi elokuvaansa, Saunavieraan (2012) ja Romanssin (2013), Mänttäri on tuottanut ilman Elokuvasäätiön tuotantotukea. 

 

akikaurismaki1

16. Aki Kaurismäki (s. 1957) – 19 ohjausta

Pitkät elokuvat: Saimaa-ilmiö (1981, dok) | Rikos ja rangaistus (1983) | Calamari Union (1985) | Varjoja paratiisissa (1986) | Hamlet liikemaailmassa (1987) | Ariel (1988) | Leningrad Cowboys Go America (1989) | Tulitikkutehtaan tyttö (1990) | I Hired a Contract Killer (1990) | Boheemielämää (1992) | Pidä huivista kiinni, Tatjana (1994) | Leningrad Cowboys Meet Moses (1994) | Total Balalaika Show (1994, dok) | Kauas pilvet karkaavat (1996) | Juha (1999) | Mies vailla menneisyyttä (2002) | Laitakaupungin valot (2006) | Le Havre (2011) | Toivon tuolla puolen (2017)

Mustavalkoelokuvat: Calamari Union (1985) | Hamlet liikemaailmassa (1987) | Boheemielämää (1992) | Juha (1999)
Parhaan ohjauksen Jussi-palkinnot: 5
Henkilökohtaiset Jussi-palkinnot: 17
Pitkien elokuvien Jussi-palkinnot: 32

Kaurismäen veljeksistä nuorempi tuli mukaan elokuvantekoon näyttelijänä veljensä puolipitkässä Valehtelijassa (1981). Samana vuonna kaksikko sai valmiiksi yhdessä ohjatun Saimaa-ilmiö-dokumenttielokuvan, jota parin vuoden päästä seurasi jo nuoremmankin Kaurismäen ensimmäinen soolo-ohjaustyö ja pitkä näytelmäelokuva. Omalle tyylilleen uskollisena vuodesta toiseen pysynyt ja harvoin muuhun kuin omiin alkuperäisaiheisiinsa turvautunut Kaurismäki on kansainvälisesti tunnetuin ja arvostetuin suomalaisohjaaja. 

Kaurismäki on ollut neljästi Cannesin Kultainen palmu -ehdokkaana ja voittanut kerran tuomariston pääpalkinnon. Berliinin filmifestivaaleilta pääpalkintoehdokkuuksia on yksi ja lisäksi parhaan ohjauksen Hopeinen karhu. Mies vailla menneisyyttä -elokuvansa sai parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-ehdokkuuden.

57-minuuttinen Total Balalaika Show (1994) on laskettu pitkäksi elokuvaksi.

 

rennyharlin

17. Renny Harlin (s. 1959) – 19 ohjausta

Pitkät elokuvat: Jäätävä polte (1986) | Vankila (1988) | Painajainen Elm Streetillä 4: Unien valtias (1988) | Die Hard 2 – Vain kuolleen ruumiini yli 2 (1990) | Cliffhanger – kuilun partaalla (1993) | Kurkunleikkaajien saari (1995) | The Long Kiss Goodnight (1996) | Deep Blue Sea (1999) | Driven (2001) | Mindhunters (2004) | Manaaja: Alku (2004) | The Covenant (2006) | Cleaner (2007) | 12 Rounds (2009) | Viiden päivän sota (2011) | Devil's Pass (2013) | The Legend of Hercules (2014) | Skiptrace (2016) | Bodies at Rest (2018)
Parhaan ohjauksen Jussi-palkinnot: 0
Henkilökohtaiset Jussi-palkinnot: 1 (Betoni-Jussi vuonna 1991)
Pitkien elokuvien Jussi-palkinnot: 0

Riihimäellä syntyneestä Lauri Harjolasta kuoriutui Renny Harlin, 1990-luvun alun suurin suomalainen julkisuuden henkilö ja ensimmäinen pesunkestävä suomalainen Hollywood-ohjaaja. Harlinin ura pitkien elokuvien parissa lähti käyntiin suomalais-yhdysvaltalaisella yhteistuotantoelokuvalla Jäätävällä poltteella (1986), joka on yhä kalleimpia suomalaiselokuvia ja Yhdysvaltain elokuvateattereissa menestynein suomalaiselokuva. Sen jälkeen Harlin ja tuottajapartneri Markus Selin lähtivät Yhdysvaltoihin ja Hollywoodiin, mihin Harlin jäikin. Muutaman vuoden rämpimisen jälkeen Harlinista tuli kaupungin kysytyin toimintaspektaakkelien ohjaaja. Muutamaa jättihittiä seurasi muutama taloudellinen epäonnistuminen. Uudella vuosituhannella Harlinin ura on ollut epätasainen, mutta värikäs. Parhaillaan Harlin asustelee Kiinassa, missä hänestä on tullut maan kysytyin ulkomaalainen ohjaaja. 

Harlinin elokuvat eivät ole saaneet merkittäviä kansainvälisiä palkintoja, mutta Cliffhanger – kuilun partaalla huomioitiin kolmella Oscar-ehdokkuudella. 

Harlinin kahdeksantoista elokuvaa ovat keränneet yhteenlaskettuna maailmanlaajuisesti reilusti yli miljardin euron lipputulot. Hänen yhdeksästoista pitkä elokuvansa, kiinalaistuotanto Bodies at Rest, saa maailmanensi-iltansa elokuussa. 

 

armandlohikoski1

18. Armand Lohikoski (1912–2005) – 18 ohjausta

Pitkät elokuvat: Me tulemme taas (1953) | Pekka Puupää kesälaitumilla (1953) | Hei, rillumarei! (1954) | Minä soitan sinulle illalla (1954) | Pekka ja Pätkä lumimiehen jäljillä (1954) | Pekka ja Pätkä puistotäteinä (1955) | Kiinni on ja pysyy (1955) | Pekka ja Pätkä pahassa pulassa (1955) | Risti ja liekki (1957) | Pekka ja Pätkä ketjukolarissa (1957) | Pekka ja Pätkä salapoliiseina (1957) | Pekka ja Pätkä sammakkomiehinä (1957) | Kahden ladun poikki (1958) | Pekka ja Pätkä Suezilla (1958) | Pekka ja Pätkä miljonääreinä (1958) |Pekka ja Pätkä mestarimaalareina (1959) | Kohtalo tekee siirron (1959) | Taape tähtenä (1962)
Parhaan ohjauksen Jussi-palkinnot: 0
Henkilökohtaiset Jussi-palkinnot: 0
Pitkien elokuvien Jussi-palkinnot: 1

Yhdysvalloissa suomalaissiirtolaisten perheeseen syntynyt Armand Lohikoski tuli Suomeen pikkupoikana perheensä mukana. Kaikin puolin pesunkestävä suomalaispoika luki itsensä maisteriksi ja hakeutui lopulta elokuva-alalle levitys- eli maahantuontipuolelle. Sitä kautta hän päätyi Suomen Filmiteollisuuteen lyhytelokuvapuolelle ja sieltä nopeasti pitkien elokuvien ohjaajaksi. Lohikoski debytoi Me tulemme taas -tukkilaiskomedialla (1953), mutta sai jo heti samana vuonna kuvata jatko-osan Ville Salmisen Pekka Puupäälle (1953). Lohikoski onnistui sen verran hyvin, että hän sai ohjata vielä peräti kymmenen muutakin Pekka ja Pätkä -elokuvaa. Tästä taakasta Lohikoski oli loppuun asti katkera, vaikka pääsikin välillä kokeilemaan siipiään vakavampien tarinoiden parissa – laihoin tuloksin. Komediaohjaajana Lohikoski oli kuitenkin poikkeuksellisen lahjakas.

Lohikosken työtahti oli hirmuinen: vuonna 1958 hän ohjasi peräti neljä elokuvaa, vuosina 1955 ja 1957 kumpanakin kolme. Suomen Filmiteollisuudesta lähdettyään Lohikoski palasi vielä kerran pitkän elokuvan pariin, kun Teuvo Tulion ohjaama Se alkoi omenasta (1962) jäi kesken päänäyttelijä Tabe Slioorin oikutteluiden vuoksi. Lohikoski hälytettiin hätiin ohjaamaan tämän puolituntisen torson kaveriksi reilun tunnin mittainen farssi kyseisen elokuvan tuotantovaiheista. 

 

jorndonnermustaavalkoisella1 

19. Jörn Donner (s. 1933) – 18 ohjausta

Pitkät elokuvat: Syyskuinen sunnuntai (1963) | Rakastaa (1964) | Täällä alkaa seikkailu (1965) | Poikkiparru (1967) | Mustaa valkoisella (1968) | Sixtynine 69 (1969) | Naisenkuvia (1970) | Anna (1970) | Perkele! Kuvia Suomesta (1971) | Hellyys (1972) | Krapula (1973) | Ingmar Bergmanin maailma (1975, dok) | Miestä ei voi raiskata (1978) | Yhdeksän tapaa lähestyä Helsinkiä (1982, dok) | Dirty Story – Likainen tarina (1984) | Kirjeitä Ruotsista (1988, dok) | Kuulustelu (2009) | Armi elää! (2015)
Parhaan ohjauksen Jussi-palkinnot: 1 (Mustaa valkoisella)
Henkilökohtaiset Jussi-palkinnot: 3 (lisäksi Betoni-Jussi v. 2014)
Pitkien elokuvien Jussi-palkinnot: 11

Saksalaissukuiseen kulttuuri- ja tehtailijasukuun syntyneestä Jörn Donnerista tuli ensin elokuva-arvostelija ja kirjailija, pian sen jälkeen elokuvaohjaaja ja Suomeen palattuaan vielä elokuvatuottajakin. Lisäksi Donner on luonut uraa politiikan parissa.

Donnerin elokuvaohjaajan ura alkoi Ruotsissa Harriet Anderssonin tähdittämällä Syyskuisella sunnuntailla (1963), josta Donner voitti parhaan esikoistyön palkinnon Venetsian filmifestivaaleilla. Andersson nähtiin pääosassa myös Rakastaa-elokuvassa (1964), josta hänet palkittiin parhaana naisnäyttelijänä ja Donner puolestaan sai ohjaajana pääpalkintoehdokkuuden. Donnerin kolmas elokuva Täällä alkaa seikkailu (1965) oli ruotsalais-suomalainen yhteistuotantoelokuva, pääosassa jälleen Andersson ja suomalaisena vetonaulana Matti Oravisto. Andersson nähtiin vielä Donnerin Ruotsissa tekemässä Poikkiparrussa (1967) ja Suomessa tehdyssä Annassa (1970).

Donnerin ensimmäinen suomenkielinen elokuva Mustaa valkoisella (1968) oli nimestään huolimatta värielokuva, ajankohtainen, mediaseksikäs ja hyvin myyty teos, joka sai noin 400 000 katsojaa. Samanlaisella linjalla jatkoivat hittifilmit Sixtynine 69 (1969) ja Naisenkuvia (1970) sekä täysin alta odotusten menestynyt Hellyys (1972) ja sen paranneltu versio Krapula (1973). Saksalainen levittäjä teki näistä kahdesta elokuvasta vielä oman versionsa, pehmopornofilmin, mutta sen tekoon Donner ei mitenkään osallistunut, eikä sitä siksi ole laskettu tähän mukaan.

Hittielokuvien pariin Donner palasi Märta Tikkasen romaaniin pohjautuneella Miestä ei voi raiskata -rikostarinalla (1978), jonka jälkeen Donner on ohjannut 40:ssä vuodessa vain viisi pitkää elokuvaa. Sen sijaan hän on kirjoittanut liudan kirjoja, tehnyt useita tv-dokumentteja, tv-sarjoja ja toiminut politiikassa.

Ruotsin elokuvainstituuttiakin johtanut Donner tuotti Ingmar Bergmanin Fannyn ja Alexanderin (1982) ja kävi pokkaamassa siitä parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarin.

 

...sekä muun muassa

Erkki Karu (1887–1935) 15 elokuvaa
Jorma Nortimo (1906–1958) 15 elokuvaa
Risto Orko (1899–2001) 15 elokuvaa
Timo Koivusalo (s. 1963) 15 elokuvaa

Ensi-illat

Perjantai 21.9.

missaonemilyjuliste peppermintjuliste

crazyrichasiansjuliste

Lisää ensi-iltoja

Seuraavat kotimaiset:

 tyhjiojuliste olavivirtajuliste valmentajajuliste holmonuorisydanjuliste

Lisää kotimaisia ensi-iltoja

Katsotuimmat kotimaiset 1970–

Katsotuimmat kotimaiset 1970–

1. Tuntematon sotilas (2017) 1 017 201
2. Uuno Turhapuro armeijan leivissä (1984) 750 965
3. Maa on syntinen laulu (1973)
711 909

Katsotuimmat ensi-illat 2018

Päivitetty 25.6.

1. Avengers: Infinity War 224 805
2. Deadpool 2 169 220
3. Black Panther
148 523
4. Supermarsu suomi
140 697
5. Coco  132 936

Katsotuimmat kotimaiset 2018

Päivitetty 25.6.

1. Supermarsu
140 697
2. Veljeni vartija 121 199
3. Varasto 2 94 031
4. Kaikki oikein 74 596
5. Suomen hauskin mies 55 755

ranin

PCA FI 220x150

Nyt elokuvateattereissa

ilosiaaikojamielensapahoittajuliste
Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja

Tiina Lymi
4. viikko

207 456
katsojaa 20.9. mennessä

mm2juliste
Mamma Mia! Here We Go Again
O. Parker
9. viikko

343 289
katsojaa 20.9. mennessä

Kotimaiset elokuvat TV:ssä

Ilmoituksia

Go to top