4K UHD -arvostelussa Superman (2025), joka näyttää paikoin upealta mutta jää pinnalliseksi

Teräsmies saattaa hyvinkin olla sarjakuvahistorian tunnetuin luomus, mutta toisin kuin vaikkapa Lepakkomiehen, on Teräsmiehen näytteleminen valkokankaalla yleensä merkinnyt uran sakkaamista.

Christopher Reeve nähtiin Clark Kentin alias Teräsmiehen roolissa neljässä Superman-elokuvassa vuosina 1978–1987. Hänellä oli rooleja muissakin elokuvissa ja melko maineikkaissakin, esimerkiksi toinen miespääosa Sidney Lumet'n Murhapelissä (1982), mutta suurta läpimurtoa Teräsmiehen roolin ulkopuolella ei tapahtunut.

Bryan Singerin Superman Returnsin (2006) nimiroolia näytelleestä Brandon Routhista ei ole sittemmin pahemmin kuultu. Henry Cavill, joka näytteli Teräsmiestä kahdessa hahmon "omassa" elokuvassa ja useissa muissa DC Comics -sarjakuvien filmatisoinneissa 2010-luvulla, on sen jälkeen näytellyt pääosan kahdessa isossa elokuvassa. 

Tänä vuonna oli kolmikymppisen David Corenswetin vuoro astua Clark Kentin kävelykenkiin Supermanissa (2025), eikä hän ole lainkaan hassumpi Teräsmies.

James Gunnin ohjaama, käsikirjoittama ja tuottama Superman aloittaa elokuvasarjan uudelleen, taas kerran. Erona aikaisempiin yrityksiin on se, että lopputulos on varsin onnistunut ja aikuismainen. Harmaahapsinen ja 60-vuotispäiväänsä lähestyvä Gunn on DC Studios -yhtiön toisena johtajana saanut varmasti aika pitkälle oman tahtonsa läpi elokuvan teossa ja se näkyy.

Gunn välttelee onnistuneesti useimmat vastaavien supersankaritarinoiden uudelleenlämmittelyjen helmasynnit. Elokuvan alussa Clark Kent on jo Daily Planetin tähtitoimittaja ja hänellä on työpaikkaromanssi Loisin (Rachel Brosnahan) kanssa.

Lehden toimitusta kuvataan varsin niukasti, Clarkin ottovanhempia vielä vähemmän eikä Loisin ja Clarkin suhteen kuvauksessa ole paljoakaan siirappia. Keskiössä ovat suuret, tietokonegrafiikkaan luottavat toimintakohtaukset, joissa on Gunnille ominaisesti runsaasti huumoria.

Temaattisesti elokuvan johtoajatus on minuus. Nimittäin Clark Kentin ainoa muisto vanhemmistaan on näiden jättämä videotervehdys, josta vain alku on enää toistettavissa. Bisneksiensä takia Supermanin päiviltä haluava teknologiamiljardööri Lex Luthor (Nicholas Hoult) saa käsiinsä tuon videotervehdyksen ja kaivaa esiin sen puuttuvan osan, joka muuttaa maailman käsityksen Supermanista ja Clark Kentin käsityksen itsestään.

Vaikka Supermanissa on huumoria, ei se ole likimainkaan niin hauska tai värikäs kuin Gunnin The Suicide Squad: Suicide Mission (2021) tai edes 1980-luvun alun Superman II- ja Superman III -elokuvat. Viimeksi mainituissa Richard Lesterin ohjaustöissä tosin mentiin reilusti campin puolelle, eivätkä hauskat hetket auttaneet pelastamaan muuten puolitiehen jäänyttä elokuvaa. Uutta Supermania katsellessaan kaipaa silti niitä taitavia, ikimuistoisia näyttelijöitä, jotka ottivat sarjakuvahahmojenkin näyttelemisestä kaiken irti; kuinka paljon Nicholas Houltia parempi Lex Luthor Gene Hackman olikaan.

Uudesta Teräsmies-seikkailun tematiikan inhimillisyyttä ei ole oikein riittänyt näyttelijöihin ja roolihahmoihin, jotka jäävät yksiulotteisiksi ja sitä myöten elokuvan tunnepuoli hyvin pinnalliseksi.

Visuaalisesti Supermanin ilme vaihtelee. Esimerkiksi laajojen kaupunkikuvien taustoissa on hyvin vähän mitään aitoa, kameran edessä näkyvää. Sisäkuvat puolestaan on valaistu niin kuin elokuvaa kuuluu valaista, eikä vain otettu kaikkea näkyviin tai pantu kaikkea pimentoon, kuten supersankarielokuvissa nykyään usein tehdään. Poissa on tyystin Zack Snyderin Superman-elokuvien lapsellinen synkistely ja tilalla ovat yhtä lailla aurinkoiset kuin auringonlaskun sävyt.

Kuvan ilme itsessään on poikkeuksellisen komea ainakin 4K-tallenteena ja Dolby Visionin kera, sillä kuvan olemus on kuin erittäin tarkasta filmistä, rakeineen kaikkineen. RED-kameravalmistajan huippuluokan raudalla kuvatun elokuvan rae näyttää itse asiassa paremmalta kuin monien filmille kuvattujen elokuvien (myös 4K-tasoisena).