vuosi1967julisteet
Vuoden 1967 kolme kotimaista elokuvaa.

Itsenäinen Suomi täyttää tänä vuonna pyöreät 100 vuotta, ja juhlaan ottaa osaa useampikin uusi kotimainen elokuva. Juhlavuoden viralliseen ohjelmistoon on valittu muun muassa AJ Annilan Ikitie, Aki Kaurismäen Toivon tuolla puolen, Dome Karukosken Tom of Finland ja Aku Louhimiehen Tuntematon sotilas. Toisin oli vuonna 1967, jolloin itsenäinen Suomi täytti 50 vuotta: koko vuoden aikana valmistui vain kolme pitkää kotimaista elokuvaa, kaikki mustavalkoisia, osa ankeita, osa iloisia, mutta jokainen muistamisen arvoisia.

Suomalaisen elokuvan studiojärjestelmän kaaduttua vuonna 1963 pitkien elokuvien tuotanto oli tyrehtynyt: vuonna 1964 valmistui kahdeksan elokuvaa ja vuonna 1965 vain kolme, mutta vuonna 1966 kuitenkin peräti kaksitoista. Vuonna 1968 ensi-iltaan tuli niin ikään kaksitoista pitkää elokuvaa. Vuoden 1967 masentavan matalaan lukuun ajauduttiin seuraavan (ja toistaiseksi viimeisen kerran) vasta vuonna 1974, jolloin asialla olivat pääasiassa samat tuottajat kuin vuonna 1967.

jarvaspedeniskanen
Ohjaaja Jarva, tuottaja Pasanen ja ohjaaja Niskanen. Kuvat: KAVI

Piiri pieni pyörii...

Vuoden 1967 kolme pitkää elokuvaa – Mikko Niskasen Lapualaismorsian, Risto Jarvan Työmiehen päiväkirja ja Jukka Virtasen Pähkähullu Suomi – ovat kaikki eri tuottajien ja tuotantoyhtiöitten teoksia, mutta tekijöillä oli kuitenkin yhteinen historia ja tulevaisuuskin. Pähkähullun Suomen tuottaneen Filmituotanto Spede Pasanen Ky:n tuottaja Pertti ”Spede” Pasanen oli mukana rahoittamassa Lapualaismorsiamen tuottaneen FJ-Filmi Oy:n vuoden 1968 elokuvia. Pasanen ja FJ-Filmin Arno Carlstedt olivat vuonna 1967 mukana perustamassa Finnkino Oy:tä elokuviensa levitysyhtiöksi. Työmiehen päiväkirjan tuotannosta vastasi Filminor Oy, mutta ohjaaja Jarvan ja käsikirjoittaja Jaakko Pakkasvirran Pasanen tunsi paremminkin: kolmikko ohjasi ja tuotti yhdessä X-Paronin (1964), ensimmäisen varsinaisen Spede-elokuvan, jonka tuotoilla Filminorin toiminta saattoi jatkua.

Lapualaismorsianta ja Pähkähullua Suomea yhdisti levitysyhtiön lisäksi myös useat samat työryhmäläiset, muun muassa leikkaaja Juho Gartz ja äänittäjä Paul Jyrälä.

lapualaismorsian19671
Aulikki Oksanen, Kirsti Wallasvaara ja Kristiina Halkola, Mikko Niskasen Lapualaismorsiamen naistähdet. Kuva: KAVI / FJ-Filmi

Vasemmistolaisdraama vastaan koko kansan komedia

Huomattavimmat erot näiden kolmen elokuvan välillä olivat kulttuurieliitin, elokuvakriitikoiden ja palkintolautakuntien osoittama arvostus sekä yleisönsuosio. Vasemmalle kallistuneet Lapualaismorsian ja Työmiehen päiväkirja saivat hyvät arvostelut ja jälkimaineen, epäpoliittinen ja harmiton Pähkähullu Suomi keräsi korkeintaan keskinkertaiset arviot, mutta se on saavuttanut tärkeän paikan Suomen kansan sydämessä.

Lapualaismorsian sai 100 000:n markan (165 000 nykyeuron) arvoisen valtion elokuvapalkinnon ja Jussi-palkinnot Niskasen ohjauksesta ja Kristiina Halkolan naispääosasta. Työmiehen päiväkirja sai 200 000:n markan (330 000 euron) valtionpalkinnon, Jarva valtion elokuvataiteilijapalkinnon sekä parhaan ohjauksen että leikkauksen Jussi-palkinnot. Pähkähullu Suomi ei saanut minkäänlaista valtionpalkintoa eikä yhtäkään Jussia. Kahdesta ”kilpailijastaan” poiketen se sai kuitenkin jotakin muuta: katsojia, joiden ansiosta se näistä kolmesta filmistä ainoana tuotti mainittavaa voittoa, 155 000:ta markkaa (255 000 euroa) 302 000:n markan (500 000 euroa) budjetilla. Työmiehen päiväkirja pääsi voitolle vasta valtionpalkinnon myötä, kun taas Lapualaismorsiamen esitystuotot olivat 55 000:n markan (90 000 euron) verran tuotantokustannuksia suuremmat. Valtionpalkinnon ansiosta Lapulaismorsin tuotti voittoa Pähkähullua Suomeakin enemmän; tilanne tosin lienee kääntynyt päinvastaiseksi televisioesitysten ja tallennejulkaisujen myötä.

Lapualaismorsian on Niskasen ja Marja-Leena Mikkolan yhdessä käsikirjoittama tarina helsinkiläisistä vasemmistonuorista, jotka osallistuvat Arvo Salon Lapualaisoopperan tuotantoon. Jarvan ja Pakkasvirran käsikirjoittama Työmiehen päiväkirja on kahden työväenluokan ihmisen rakkaustarina, joka kuvattiin Tampereella ja Helsingissä. Pasasen kirjoittama Pähkähullu Suomi puolestaan on nopeatempoinen komedia amerikansuomalaisesta hiusöljymiljonääri William Njurmesta, joka päätyy elämänsä seikkailuun Suomen kesässä.

tyomiehenpaivakirja19671
Paul Osipow ja Elina Salo, Työmiehen päiväkirjan pääpari. Kuva: VLMedia / Filminor

Poliittinen ajankohtaisuus vastaan ajaton koko kansan komedia

Lapualaismorsian ja Työmiehen päiväkirja käsittelivät oman aikansa realismia ja varsinkin Lapualaismorsian oli varsinainen ajankuva. Pähkähullu Suomi ei ollut sidottu aikaan eikä paikkaan, vaikka koko idea oli lähtöisin Suomen itsenäisyyden 50-vuotisjuhlavuodesta. Pasanen teki Pähkähullusta Suomesta epävirallisen itsenäisyyden juhlaelokuvan koko kansalle, kun taas Niskanen ja Jarva eivät elokuvillaan yrittäneetkään kunnioittaa kotimaansa merkkivuotta saati antaa arvoa maalle ja kansalle. Se ei tee niistä vähäisempiä elokuvia, mutta mitään yhteisöllisyyden ja yhteenkuuluvuuden nostattajia ne eivät olleet, pikemminkin päinvastoin.

Lapualaismorsian, Työmiehen päiväkirja ja Pähkähullu Suomi ovat kaikki laadukkaita elokuvia, mutta ainoastaan Pähkähullu Suomi on ohjaajansa kaikkein vahvin elokuva. Elokuvan, television ja viihteen monitoimimies Jukka Virtanen on ohjannut elokuvia vain Pasasen tuotantoyhtiöille. Debyyttinsä hän teki kehnolla Millipillerillä (1966), joka oli hänen, Pasasen ja Ere Kokkosen yhteisohjaus. Pähkähullua Suomea seurasi toinen hyvin onnistunut komediafilmi, Noin 7 veljestä (1968), jonka jälkeen Virtanen siirtyi muihin tehtäviin ja Kokkosesta tuli Pasasen luotto-ohjaaja. Virtanen palasi elokuvaohjaajaksi vielä kerran erittäin kehnolla Fakta hommalla (1987). Samannimiseen televisiosarjaan pohjautuvaa tekelettä on vaikea uskoa Pähkähullun Suomen ohjaajan teokseksi.

Niskasen elokuvaura oli alkanut näyttelijänä jo 1950-luvun puolivälissä, mutta ohjaajaksi hän yleni vasta vuonna 1962 valmistuneella sota-ajan draamalla Pojat. Niskasen vuosina 1962–1966 valmistuneet neljä ensimmäistä elokuvaa toivat ohjaajalleen kolme parhaan ohjauksen Jussi-palkintoa. Neljästä elokuvasta kolme sai myös valtion elokuvapalkinnon. Sissit (1963) ja Hopeaa rajan takaa (1963) olivat Fennada-Filmin tuotantoa ja studiojärjestelmän viimeisiä saavutuksia. Suuren yleisömenestyksen ja kaikkiaan kuusi Jussi-palkintoa saanut Käpy selän alla (1966) puolestaan oli FJ-Filmin tuotantoa, kuten Niskasen kaksi seuraavaakin elokuvaa.

Risto Jarvan ohjaajaura alkoi yhdessä Jaakko Pakkasvirran kanssa ohjatulla Yö vai päivä -värielokuvalla (1962), joka jäi raskaasti tappiolle, mutta sai sentään valtion elokuvapalkinnon. Tuotantoyhtiön kassaa elvytettiin jo mainitulla X-Paronilla (1964), Filminorin ja Elokuvatuotanto Spede Pasanen Oy:n yhteistuotannolla. Jarvan ensimmäinen soolo-ohjaus oli Onnenpeli (1965), josta hän voitti parhaan ohjauksen Jussi-palkinnon ja tuotantoyhtiö valtion elokuvapalkinnon.

pahkahullusuomi19671
Pähkähullu Suomi: kulkuri (Simo Salminen) ja hiusöljymiljonääri Willim Njurmi (Spede Pasanen) lounastavat ulkona.
Kuva: VLMedia / Filmituotanto Spede Pasanen

Vuoden 1967 jälkeen

Niskasen, Jarvan ja Pasasen elokuvaurat olivat vuonna 1967 vasta alussa. Seuraavan parinkymmenen vuoden aikana Niskanen ohjasi vielä yhdeksän pitkää elokuvaa ja useita merkittäviä televisiotöitä, saavutti suurta yleisönsuosiota nuorisokuvauksillaan ja Kalle Päätalon romaanien filmatisoinneillaan. Koko uransa aikana hän voitti kaikkiaan kahdeksan Jussi-palkintoa. Jarvan elämä päättyi auto-onnettomuuteen jo vuonna 1977. Vajaassa kymmenessä vuodessa hän ehti ohjata vielä seitsemän pitkää elokuvaa. Jarvan tyylilaji vaihtui 1970-luvun alkupuolella vakavista yhteiskuntakuvauksista terävään komiikkaan, ja tämän kaupallistumisen myötä myös maksavat katsojat kiinnostuivat ohjaajan teoksista. Kaiken kruunasi yli puoli miljoonaa katsojaa kerännyt Loma (1976). Jarva voitti kaikkiaan yhdeksän Jussi-palkintoa, joista kaksi lyhytelokuvistaan.

Pasasen seuraavat reilut kolmekymmentä vuotta olivat yltäkylläisyyden vuosia. Vuosikymmenten ajan Spede-elokuvat jäivät ilman Elokuvasäätiön tukia, johon oli varsin ilmeiset syytkin: säätiön päätöselimissä istuneet kilpailevat elokuvantekijät eivät antaneet arvoa komedioille ja vielä vähemmän pitivät siitä, että Pasanen teki ilman säätiön tukiakin itselleen miljoonaomaisuuden. Pasasen 1970–1990-lukujen elokuvat ovat kaikkien tiedossa: lähes parikymmentä Uuno Turhapuroa ja monet muut hittikomediat tekivät Pasasesta studioaikakauden jälkeisen suomalaisen elokuvan ehdottoman kuninkaan, mitä katsojalukuihin tulee.

taallapohjantahdenalla68akselielina
Titta Karakorpi ja Aarno Sulkanen, Elina ja Akseli. Kuva: Fennada-Filmi / VLMedia

Kohti valoisampaa tulevaisuutta

Vuoden 1967 aikana kuvattiin neljä seuraavan vuoden puolella valmistunutta elokuvaa: Jaakko Pakkasvirran Vihreä leski, Matti Kassilan Äl' yli päästä perhanaa, Erkko Kivikosken Kuuma kissa? ja Jörn Donnerin Mustaa valkoisella. Vuonna 1968 valmistuneista elokuvista Maunu Kurkvaaran Rottasodan ja Edvin Laineen Täällä Pohjantähden alla -suurvärielokuvan kuvaukset aloitettiin vuonna 1967, mutta saatiin päätökseen vasta seuraavan vuoden puolella.

Vuonna 1968 oli sisällissodasta ehtinyt kulua tasan 50 vuotta, mutta aika oli kypsä Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -romaanitrilogian kahden ensimmäisen osan filmatisoinnille. Laineen suurelokuva herätteli henkiin vanhan studioelokuvan aikakautta, vanhoja filmitähtiä ja tuttuja kasvoja marssitettiin jälleen kameroiden eteen ja kokeneet filmimiehet ja -naiset tekivät, minkä parhaiten osasivat. Lopputuloksena oli valtava yleisömenestys, hieman yli miljoona katsojaa saanut todellinen suurfilmi. Kotimainen elokuva, sekä tuotantojen suhteen että yleisön mielessä, oli pelastunut.

 

Pähkähullu Suomi, Työmiehen päiväkirja ja Lapualaismorsian on julkaistu DVD:llä, mutta Lapualaismorsiamen painos on loppunut eikä uutta ole tiedossa.
Pähkähullun Suomen ja Lapualaismorsiamen digikopiot teatteriesityksiä varten ovat vuokrattavissa KAVI:lta (Tommi Partanen).