sarkka751
Särkän vuoden 1941 ohjaustyöt.

Erkki Karun vuonna 1934 perustamasta ja T. J. Särkän vuodesta 1936 lähtien johtamasta Suomen Filmiteollisuudesta, tutummin SF:stä, tuli Suomen elokuvahistorian suurin valmistamo. Alle kolmessakymmenessä vuodessa yhtiö tuotti noin 250 pitkää elokuvaa. Kuhunkin vuoteen mahtui hyviä teoksia, mutta laatu ja kysyntä kohtasivat toisensa kaikkein parhaiten vuonna 1941.

Nimenomaan Särkän ja SF:n ansiosta vuotta 1941 voi pitää suomalaisena vastineena Hollywoodin vuodelle 1939: se oli kaikkien aikojen elokuvavuosi. Kaikkein eniten tähän vaikuttivat Särkän tuottamat ja hänen myös itsensä ohjaamat elokuvat Kulkurin valssi, Kaivopuiston kaunis Regina, Suomisen perhe ja Onnellinen ministeri.

Särkkä ryhtyi elokuvaohjaajaksi vuonna 1936, mutta vuoden 1939 loppuun mennessä hän oli ohjannut jo kolmetoista elokuvaa. Samassa ajassa hän oli tuottanut kaikkiaan 22 filmiä. Suomen joutuminen mukaan toiseen maailmansotaan toi epätietouden myös elokuvatuotantoon, eikä talvisodan aikana tehty ensimmäistäkään filmiä. Särkkäkin vietti talvisodan ajan Ruotsissa, jossa hän oli liikematkalla sodan syttyessä. Kun välirauha koitti, Särkkä matkasi Suomeen ja pani SF:llä pystyyn ennennäkemättömän tuotantotahdin.

Vuonna 1940 ensi-iltansa sai kahdeksan SF:n elokuvaa, joista SF-Paraatin piti tulla ensi-iltaan jo vuoden 1939 puolella, mutta sota muutti suunnitelmat. Vuosina 1936–1939 SF:llä oli vain neljä ohjaajaa, työpari Särkkä ja Yrjö Norta sekä Wilho Ilmari ja Jorma Nortimo. Vuosina 1940–1941 mukaan tulivat Ossi Elstelä ja Hannu Leminen. Jo vuodesta 1937 lähtien SF:llä kuvattiin kesän aikana useita elokuvia useammalla eri kuvausryhmällä.

”Tällä hetkellä on minulla henkilökohtaisesti ohjattavana samanaikaisesti kolme elokuvaa”, Särkkä kertoi Elokuva-aitalle vuonna 1940. Hän oli ottanut omaan vuoden 1940 filmausohjelmaansa peräti kolme uutuutta, joskin hän vuoden 1940 aikana kuvasi vielä kahta muutakin elokuvaa. Filmejä valmistui, vaikka talvisodan seurauksena maassa kärsittiin akuutista materiaalipulasta.

sarkka75regina1
Regina Linnanheimo ja Tauno Palo elokuvassa Kaivopuiston kaunis Regina. Kuva: VLMedia

Kaivopuiston kaunis Regina

Särkän kuvauskesä 1940 alkoi Runon kuninkaalla ja muuttolinnulla, 1800-luvun epookilla, joka kertoi J. L. Runebergistä ja tämän salarakkaasta. Elokuvan piti valmistua jo vuoden 1939 puolella, mutta Särkkä otti viimeiset kuvat kuitenkin vasta kesällä 1940. Vuoden 1940 ohjelmistoon ehti myös Tavaratalo Lapatossu & Vinski, vuonna 1937 alkaneen Lapatossu-trilogian viimeinen osa, jonka Särkkä kuvasi niin ikään kesän 1940 aikana.

Niistä Särkän neljästä elokuvasta, jotka saivat ensi-iltansa vuoden 1941 aikana, ensimmäisenä kuvausvaiheeseen pääsi Kaivopuiston kaunis Regina. 1850-luvun Helsingissä tapahtuva suomalainen muunnelma Tuhkimosta oli juuri sellaista tsaarin ajan epookkia ja romantiikkaa, jollaista Särkkä rakasti. Hänen onnekseen sitä rakasti myös maksava yleisö.

Kaivopuiston kauniin Reginan pohjana oli Tuulikki Kallion romaani Kaivopuiston kaunis Elsa, jonka filmatisointioikeuksia kirjailija tarjosi ensin Suomi-Filmi Oy:n Risto Orkolle. Vaikka Orko olikin tuottanut myös epookkielokuvia, idea 1850-luvun Helsingin lavastamisesta ei häntä innostanut. ”Helsinki on noista päivistä jo niin perusteellisesti muuttunut, että tarvittaisiin erittäin suuria lavastus- ja ym. järjestelyjä, ennen kuin kuvauksia voitaisiin edes ajatella”, Orko kirjoitti vastauskirjeessään kirjailijalle.

Tuulikki Kallio -nimen takaa löytyi helsinkiläinen Kaarina Kaarna, elokuvaohjaaja ja -tuottaja Kalle Kaarnan puoliso. Kalle Kaarna oli tehnyt muutaman ison epookkielokuvan ja jopa myynyt Seitsemän veljeksen elokuvakäsikirjoituksen Särkälle, mutta syystä tai toisesta rouva Kaarna ei halunnut Särkän tietävän hänen todellista henkilöllisyyttään. Kaarna kävi kirjeenvaihtonsa Särkän kanssa Tornion postin kautta ja Tuulikki Kallion nimellä.

Kaarnaa ei käsikirjoitusvaiheessa tarvittu, vaan Särkkä laati itse elokuvakäsikirjoituksen. Tarinan päärooleihin köyhäksi kauniiksi tytöksi ja Chevalier-kaartin komeaksi upseeriksi Särkkä valitsi Regina Linnanheimon ja Tauno Palon. Kaksikko oli nähty yhdessä jo muutamissa filmeissä, mm. Särkän ja Nortan ohjaamassa suurmenestyksessä Helmikuun manifesti (1939). Kumpikin oli Suomen kansalle erittäin tuttu, niin yhdessä kuin erikseenkin.

sarkka75regina2
Tauno Palo ja Regina Linnanheimo elokuvassa Kaivopuiston kaunis Regina. Kuva: VLMedia

Tuotantovaiheessa Särkkä kuvaili Kaivopuiston kaunista Reginaa historialliseksi huvinäytelmäksi, jonka ”tapahtumat on sijoitettu iloiseen Helsinkiin, silloin kun Ullanlinnan kylpylä eli loistokauttaan”. Särkkä jatkoi toteamalla romanttisten ainesten olevan tämänkin filmin päätekijöinä: ”Sankaritar saa vilistellä paljain jaloin Kaivopuiston kallioita, uida Kruunuvuoren selän poikki ihailijaansa pakoon ja tanssia sirossa puvussaan Kaivohuoneen loistavan juhlayleisön mukana”, hän kuvaili. Elokuvassa oli jalkojen lisäksi muutakin paljasta, mutta alastonkohtauksessa Linnanheimolla oli sijaisnäyttelijänä Helen Mardi, pikkuroolien näyttelijä.

Orkon pelko lavastustyön vaikeudesta ei ollut suinkaan aiheeton. Särkkä otti elokuvan lavastajaksi täystyöllistetyn Hannu Lemisen, joka hänkin piti sitä erittäin vaikeana ja suuritöisenä. ”Siinä tarvitaan autenttisia sisäkuvia [1850-luvulta], joita tuskin Helsingin vanhimmissakaan kodeissa sellaisinaan on olemassa. Rakennelmien laatijan on pakko kaivautua kirjallisuuteen saadakseen sieltä osviittoja työlleen. Mutta sitten, kun tyyliseikat on selvitetty, alkavat tekniset pulmat. Vai mitä sanotte siitä, että Reginaan pitäisi sommitella esimerkiksi viime vuosisadalla käytössä olleen huvijahdin salonki”, Leminen kyseli tuotantoyhtiön omassa SF-Uutiset-mainoslehdessä.

Kaivopuiston kauniin Reginan lisäksi Leminen piirsi vuoden 1940 aikana lavasteet myös Kulkurin valssiin, johon tarvittiin 42 eri lavastenäkymää, sekä Suomisen perheeseen, Onnelliseen ministeriin ja omaan debyyttiohjaukseensa Täysosumaan. Kaivopuiston kauniissa Reginassa nähtävän kartanon sisätilat oli nekin lavastettava studioon, mutta ulkokuoresta kävi Pyhäniemen kartano Hollolassa.

Kun elokuvaa kuvattiin Ullanlinnassa, paikalle sattui aamukävelyllään ollut sotamarsalkka Mannerheim, joka katseli hetken tuttuun Chevalier-kaartin univormuun pukeutunutta Paloa ja jatkoi sitten matkaansa. Palo oli kuulemma niin järkyttynyt sotamarsalkan näkemisestä, ettei kyennyt jatkamaan kuvauksia enää sinä päivänä.

sarkka75suomisenperhe1
Suomisen perhe koolla: Yrjö Tuominen, Sirkka Sipilä, Elsa Turakainen, Maire Suvanto, Lasse Pöysti ja Siiri Angerkoski. Kuva: KAVI

Suomisen perhe

Kaivopuiston kauniin Reginan ulkokuvien valmistumisen jälkeen Särkkä ohjasi ulkokuvat Tavaratalo Lapatossu & Vinskiin (1940). Elokuun ensimmäisenä päivänä 1940 kuvausvuoroon tuli Suomisen perhe, jota filmattiin paljolti Särkän huvilalla Marjaniemessä. Sinne palattiin vielä useina kesinä kuvaamaan filmin jatko-osia.

Suomisen perhe oli innolla odotettu ja etukäteen hyvin markkinoitu filmatisointi radion suositusta kuunnelmasarjasta, joka oli alkanut vuonna 1938 ja jatkui peräti kahdentoista vuoden ajan. Kuten itse kuunnelmasarjakin, myös elokuvan käsikirjoitus oli Tuttu Paristo -kaksikon, eli Elsa Soinin ja Seere Salmisen, käsialaa.

Radionkuuntelijat olivat tottuneet kuulemaan Suomisen perheen Olli-poikana ja Pipsa-tyttönä Arvo ja Irja Kuuslaa, kolmikymppistä avioparia, jotka olivat tuntuvasti liian vanhoja näyttelemään ala-asteikäisiä lapsia myös valkokankaalla. Molemmat saivat kuitenkin elokuvasta töitä: Arvo Kuusla näytteli sivuroolin ja toimi elokuvan järjestäjänä, Irja Kuusla pääsi vain avustajaksi yhteen kohtaukseen.

sarkka75suomisenperhe2
Unto Salminen ja Sirkka Sipilä. Kuva: KAVI

Ollin ja Pipsan roolien esittäjiä haettiin lehti-ilmoituksilla, joihin tuli yli 250 vastausta. Lopulta tehtävät menivät 14-vuotiaalle Lasse Pöystille ja kymmenvuotiaalle Maire Suvannolle. Suvanto oli ennen Suomisen perhettä ehtinyt esiintyä radiossa Markus-sedän löytönä, kun taas Pöystillä oli vähemmän kokemusta. Pöysti lupasi ostaa filmistä saamillaan rahoilla uuden puvun ja postimerkkialbumin.

Kuvausten aikaan elokuvan nuoret tähdet kertoivat, ettei heitä filmaus pelota, vaan ensi-ilta. ”Lassekin sanoo, että hän ottaa sinne mukaan kahdet suojalaput, yhdet silmien ja toiset korvien eteen”, Suvanto kertoi lehtihaastattelijalle.

Ollin ja Pipsan isää näyttelevä Yrjö Tuominen kertoi nuorten näyttelijätovereiden kanssa näyttelemisen olevan suoranainen nautinto. ”[Suvanto] on suorastaan jo 'vanha tekijä'. Hän huomaa itse omat virheensä, katsoo aina replikointia, missä mikrofoni on ja hakee itselleen 'edullisia kulmia'”, Tuominen kuvaili.

Suomisen perheen äitinä nähtiin Elsa Turakainen, mummona Eine Laine, Elina-tyttärenä Sirkka Sipilä ja Hilda-kotiapulaisena Siiri Angerkoski. Elinan sulhasta näytteli Unto Salminen.

sarkka75kulkurinvalssi1
Helena (Ansa Ikonen), Helenan isä (Oscar Tengström) ja Arnold (Tauno Palo). Kuva: KAVI

Kulkurin valssi

Kulkurin valssi, Särkän ohjaajauran suurin saavutus, syntyi hänen omasta aloitteestaan. Särkkä tunsi vanhan kansansävelmän, josta hän halusi tehdä elokuvan ja ehdotti käsikirjoitustyötä Mika Waltarille. ”Minä tulin (junassa) Kouvolasta Helsinkiin. Samassa vaunussa oli jostakin Mikkelistä tulevana Mika Waltari”, Särkkä kertoi radiohaastattelussa vuosikymmeniä myöhemmin. ”Minä sanoin, kuulepas Mika, eikös tehdä tällainen elokuva, jonka nimi on Kulkurin valssi? Juu juu, kyllä minä teen sen, sanoi Mika”, Särkkä jatkoi. ”Siellä makuuvaunussa me loimme kättä päälle. Meillä taisi olla viiniäkin siellä.”

Ennen tätä kohtaamista Särkkä oli ajatellut julistaa aiheesta käsikirjoituskilpailun, mutta uskoi Waltarin kuitenkin voittavan sen, joten hän päätti ajan säästämiseksi tarjota tehtävää suoraan Waltarille. Waltari sai työstään 50 000 markan eli 15 000 nykyeuron korvauksen.

Särkkä oli Waltarin hyvä tuttu ja melkeinpä sukuakin: kirjailijan serkku Mikko Waltari meni vuonna 1940 naimisiin Särkän tyttären kanssa ja toimi SF:n lakimiehenä. Kirjailija Waltari oli ollut elokuva-alalla Särkkää pidempään. Heidän yhteistyönsä alkoi vuonna 1938 ja jatkui SF:n toiminnan viimeisiin vuosiin saakka.

Ohjaaja-tuottaja Särkkä oli tavattoman innostunut uudesta elokuvastaan. Elokuva-aitalle hän totesi ohjaavansa parhaillaan kolmea elokuvaa, joista ”välittömästi mielenkiintoisin, suuritöisin ja eniten yleisön mielikuvitusta kiihoittava on Mika Waltarin elokuvaromanssi Kulkurin valssi”. Särkän puheen- ja mainosmiehen lahjat tulevat hyvin esiin hänen kuvaillessaan tulevaa filmiään:

”Luulen, että meillä on harvoin tavattu kotimaista elokuvaa, jossa olisi tarjolla enemmän vaihtelua kuin tässä filmissä. Näemmä välähdyksiä pietarilaisesta musiikkiravintolasta uhkapeleineen, samppanjoineen ja mustalaisorkestereineen, saamme olla läsnä jännittävässä kaksintaistelussa sekä seikkailurikkaalla pakomatkalla venäläisessä junassa Suomeen. Sitten siirrymme sankarin mukana sirkukseen, jossa tutustumme mitä erilaisimpiin tyyppeihin, ja sieltä jatkamme kuutamoiselle maantielle tanssimaan Kulkurin valssin tahdissa joutuaksemme hetken perästä mustalaisleiriin ja kuumiin mustasukkaisuuskohtauksiin. Ja lopulta voittaa kulkuri ihanan linnanneidon rakkauden romanttisten lemmenseikkailujen jälkeen.”

 

sarkka75kulkurinvalssi2
Arnold (Tauno Palo) ja mustalaistyttö Rosinka (Regina Linnanheimo). Kuva: VLMedia

1870-luvun Suomeen ja osittain myös Pietariin sijoittuva romanttinen tarina seuraa äveriään vapaaherran, Arnoldin, seikkailuja pitkin kesäistä Suomenmaata. Arnoldin kortinpeluu Pietarissa päättyy kaksintaisteluun, jonka hän voittaa. Arnold pakenee virkavaltaa, muuntautuu kulkuriksi ja matkaa seikkailujen läpi kohti kotia. Reissullaan Arnold saa seuraa niin tummista kuin vaaleistakin kaunottarista, joista vaalea varastaa hänen sydämensä.

Kulkurin valssia laulavan Arnoldin rooliin Särkkä valitsi Tauno Palon. Tummana mustalaisviettelijättärenä nähtiin Regina Linnanheimo ja vaaleana hienostoneiti Helenana Ansa Ikonen. Kulkurin valssi oli Palon seitsemäs yhteinen elokuva niin Linnanheimon (Kaivopuiston kaunis Regina mukaan lukien) kuin Ikosenkin kanssa.

Uuden filminsä kuvaajaksi Särkkä otti 23-vuotiaan Felix Forsmanin, joka oli siihen mennessä kuvannut kaksi Teuvo Tulion elokuvaa. Lähes puoli vuosisataa myöhemmin Forsman muisteli Peter von Baghin SF:n tarina -dokumentissa Särkän työskentelytapaa, korostaen tämän tehtäviä yhtiön johtajana, jolloin Särkälle ei jäänyt liiemmin aikaa elokuvien ohjaamiseen. ”Hän tuli usein kuvauspaikalle ja sanoi, että mitäs herrat olette miettineet, mitä tehdään tänään”, Forsman kuvaili. Särkkäähän yleisesti pidetty enemmän näyttelijäohjaajana, mutta toisaalla on mainittu hänen ymmärtäneen myöskin elokuvan teknistä puolta ja elokuvaohjausta. Särkän kädenjälki oli joka tapauksessa tunnistettavissa, varsinkin näyttelijäohjauksen osalta: kaikki tehtiin suurella pensselillä.

Forsmanilla ja Ansa Ikosella syntyi erimielisyyksiä kuvausten aikaan, kun maailman elokuvasuuntauksista hyvin perillä ollut Forsman valaisi Ikosen eri tyyliin kuin tämän aiemmat kuvaajat. ”Olin Kulkurin valssin tanssikohtauksessa haksahtanut valaistuksessa. Ansa Ikonen, joka muutenkin oli kalpea, oli kuvassa valkea kuin lakana. Se oli minun virheeni. Kuvan pituus oli kolme sekuntia. Tästä hän kantoi minulle kaunaa kymmenen vuotta!”, Forsman kertoi yli puoli vuosisataa myöhemmin. Ikonen muisteli samaa tapausta jo aiemmin ilmestyneessä omaelämäkerrassaan.

”Felix Forsman oli sivistynyt ja miellyttävä poika, mutta hän halusi kuvata minut niin, että olin erinäköinen kuin aikaisemmissa filmeissäni... Kamera oli siihen asti aina nostanut minua. Nyt, kun kameran takana olivat toisenlaiset aivot, tulos oli aivan erinäköinen. Minä vierastin sitä... Hän järjesti valot ja valitsi kuvauskulmat niin, että minä olin aivan vieraan näköinen, kapeakasvoinen luiru. Vasta ihan viime vuosina, kun olen nähnyt Kulkurin valssin uudelleen, olen opinut katsomaan sitä rauhallisesti ja ymmärrän, mitä Forsman ajoi takaa”.

Helsingissä ja nykyisen Vantaan puolella kuvatun Kulkurin valssin ulkokuvausjakso alkoi 30. elokuuta 1940. Kesä oli jo lopussa, mutta kesäisen elokuvan kuvaamiseen sen ei annettu vaikuttaa. Kuvausten aikaan Ansa Ikonen kertoi lehtihaastattelussa ulkokuvausten vastoinkäymisistä: ”Aina, kun sitä yritetään kuvata, tulee sade tai kojeet menevät epäkuntoon tai joku unohtaa repliikkinsä, kun 'käyntiin!' kajahtaa.”

sarkka75kulkurinvalssi4
Kulkurin valssin kuvauksissa. Kuva: KAVI

Vuosia myöhemmin Ikonen muisteli jo klassikoksi muodostuneen elokuvan kuvauksia:

”Se oli kaikkein mahdottomin filmaus, mihin koskaan olen osallistunut. Kahden viikon aikana, syksyn synkimpinä viikkoina koko kuvausryhmä, noin 30 henkeä, heräsi klo 4 aamulla. Vettä tuli kuin saavista, kun kipaisimme studioon maskeerattavaksi ja klo 6 lähdettiin Vantaan rannalle, jossa sitten odotettiin sateen loppumista klo 11 saakka, jolloin Taunon ja minun piti olla teatterilla harjoituksissa. Koitti sitten aamu, jolloin pilvet hetkeksi väistyivät, kamerat oli jo kannettu esille ja kaikki oli valmiina, kun havaittiin, että tuo kovan onnen päivänvarjo, jota olisi niin kipeästi tarvittu, oli unohtunut studioon. Voitte uskoa, että silloin me pojat noiduimme oikein kolmenkymmenen hengen voimalla!”

Ulkokuvauksissa oli milloin liian tuulista äänittämistä varten ja milloin liian vähän tuulista kuvia varten, jolloin luudalla jouduttiin tekemään lainetta jatkuvuuden takaamiseksi. Äkillisten sadekuurojen takia saman kohtauksen kaksi peräkkäistä kuvaa saatettiin kuvata muutaman päivän erotuksella toisistaan. Niissä ulkokuvissa, joissa Ikosen näyttelemä Helena oli ratsun selässä, Ikosen sijaisnäyttelijänä oli nuori Hertta Upari, josta tuli Pohjoismaiden ensimmäinen naispuolinen ratsupoliisi.

Järjestäjä Olavi Saarinen kertoi myöhemmin Kulkurin valssin filmauksista ja pula-ajan aiheuttamista vaikeuksista. ”Kulkurin valssin filmaus alkoi vuonna 1940, siis niihin aikoihin, jolloin leipää ym. elintarvikkeita ryhdyttiin syöttämään paperinpalojen mukaan [kortilla]. Tavallinen maallikko ei varmasti voi aivan 'suoralta kädeltä' ymmärtää, miten paljon huolta tuottaa tällaisena aikana järjestää mustalaisten pitopöytä oikein vanhan ajan malliin”. Saarinen kuitenkin arvosti vaikeimpana pitämäänsä kokemusta: ”Kulkurin valssi oli elokuva, jossa jokainen mukana ollut tunsi todella työniloa ja innostusta. Niinpä siis työ vaikeuksista huolimatta sujui kuin valssi.”

sarkka75onnellinenministeri1
Mainospiirtäjä Kalevi Kari (Tauno Palo) ja mallinukke. Kuva: VLMedia

Onnellinen ministeri

Keväällä 1941 Särkkä aloitti ensimmäisen varsinaisen musikaalinsa, Onnellisen ministerin, kuvaukset. Laulut ja musiikki olivat aina tärkeässä osassa Särkän elokuvissa, mutta nyt hän sai ohjata useita laulu- ja tanssinumeroita. Vaikka Särkkä oli jo ohjannut suuria historiallisia elokuvia ja tuli jatkossa ohjaamaan vielä monta lisää, Onnellinen ministeri on hänen 44. elokuvaohjauksestaan ainoa yli kaksituntinen filmi.

Onnellinen ministeri pohjautuu saksalaiseen Ministeriöitä on loukattu -näytelmään, joka oli nähty Helsingin ruotsalaisessa teatterissa Birgit Kronströmin tähdittämänä. Kartto laati näytelmästä suomenkielisen käännösversion, jonka pohjalta hän sitten teki elokuvakäsikirjoituksen.

Särkkä otti näytelmäversiossa nähdyn Kronströmin myös elokuvaversion pääosaan, olihan hän laulutaitoinenkin. Ruotsinkielinen Kronström oli nähty jo kuudessa elokuvassa, mutta muutamista pääosarooleista huolimatta hänestä ei koskaan tullut suurta tähteä. Onnellisessa ministerissä Kronström sai rinnalleen Tauno Palon. Muissa osissa nähtiin mm. Suomisen perhe -elokuvan Sirkka Sipilän ja Lasse Pöysti.

Mainostoimistoon sijoittuvassa elokuvassa ministerin (Sven Relander) tyttären (Kronström) uskotaan olleen mainostoimiston piirtäjän (Palo) mallina alusvaatemainosta tehtäessä. Asiasta nousee skandaali, jota ministerin vihamiehet hyödyntävät. Kaiken kruunaa George de Godzinskyn säveltämä Katupoikien laulu, jonka Kronström esittää elokuvan aikana kahteen kertaan.

Onnellisen ministerin kuvauksesta vastasivat Kalle Peronkoski ja Armas Hirvonen. Peronkoski aloitti kuvauksen, mutta jatkosodan alettua hänet komennettiin tiedotuskomppaniaan, jolloin Hirvonen tuli elokuvan kuvaajaksi. Peronkoski oli jo kuvannut Särkän ohjaamat Tavaratalo Lapatossu & Vinskin, Kaivopuiston kauniin Reginan ja Suomisen perheen, kun taas Hirvonen oli Valentin Vaalan entinen vakiokuvaaja.

sarkka75onnellinenministeri3
Birgit Kronström ja Tauno Palo elokuvassa Onnellinen ministeri. Kuva: VLMedia

Elokuvat valmistuvat

Kesän ulkokuvausten päätyttyä alkoivat Kaivopuistoon kauniin Reginan, Kulkurin valssin ja Suomisen perheen studiokuvaukset. Ensimmäisenä valmiiksi saatiin Kulkurin valssi, jonka viimeinen kuvauspäivä oli 22. joulukuuta. Suomisen perheen studiokuvaukset saatiin päätökseen tammikuun 24. päivänä 1941, samoihin aikoihin Kaivopuiston kauniin Reginan kanssa. Onnellista ministeriä sen sijaan kuvattiin vielä syksylläkin 1941.

Kulkurin valssin ja Kaivopuiston kauniin Reginan ollessa vielä tekeillä, Särkkä kertoi lehtihaastattelussa uskovansa ”tällaisen historiallisen romantiikan saavan kannatusta nykyisenä karuna ja kauhuntäyteisenä aikana”. Siinä hän osui enemmän oikeaan kuin ehkä uskalsi toivoakaan.

Ensimmäisenä elokuvateatterilevitykseen lähti Kulkurin valssi, tammikuun 19. päivänä. Elokuvasta otettiin kaksitoista esityskopiota, melkoinen määrä omana aikanaan, vaikka Suomessa oli tuolloin peräti 359 elokuvateatteria. Talvisodan seurauksena oli rajan taakse jäänyt vielä neljäkymmentä teatteria.

Kulkurin valssilla oli monien muiden SF-filmien tapaan Helsingissä kaksoisensi-ilta Bio-Biossa ja Rexissä. Kolmen esityskuukauden jälkeen elokuvan oli pelkästään pääkaupungissa nähnyt yli 300 000 katsojaa. Ennätyksellisen hyvä yleisömenestys jatkui: vuoden 1945 loppuun mennessä Kulkurin valssi oli saanut kaikkiaan 1 230 993 katsojaa, joista 198 773 näki elokuvan alennuslipun hinnalla. Kaikkien aikojen katsotuimpien kotimaisten elokuvien listalla Kulkurin valssi on toisella sijalla, edellään vain Edvin Laineen ohjaama ja Särkän tuottama Tuntematon sotilas (1955).

Tuotannon lisäksi myös elokuvan levityksestä vastanneelle SF:lle tilitettiin Kulkurin valssista 6 522 156 markan lipputulot, jotka nykyrahassa vastaavat 1,65 miljoonaa euroa rahanarvokertoimella laskettuna. Nykypäivänä vastaavalla katsojamäärällä keräisi yli kymmenen miljoonan euron lipputulot.

sarkka75onnellinenministeri2
Onnellisen ministerin Birgit Kronström ja Tauno Palo. Kuva: VLMedia

Kulkurin valssi, kuten kaikki muutkin kotimaiset elokuvat ennen vuotta 1970, valmistui ilman valtion tukea. Menot oli pidettävä alhaalla tekemällä samanaikaisesti useita elokuvia ja lipputuloilla oli katettava menot. Näin tapahtui Kulkurin valssin kohdalla, sillä elokuvan tuotantokustannukset olivat vain 2 355 542 markkaa eli noin 600 000 nykyeuroa.

1940-luvun lopun Elokuva-aitassa Särkältä kysyttiin yhtiön parasta elokuvaa. ”Kriitiikin mielestä [Edvin Laineen] Ristikon varjossa, tappio 2 miljoonaa markkaa. Omasta mielestäni Kulkurin valssi: katsojamäärä tähän mennessä yli 2 miljoonaa henkeä”. Siinä missä sitaatti kuvaa Särkän tuottajapersoonaa, se on kuvaava myös katsojamäärän osalta, joka on toki saattanut vuoden 1945 jälkeen vielä kasvaa, mutta tuskin sentään yli 700 000 katsojalla.

Kulkurin valssi oli ehtinyt pyöriä teattereissa vain vajaat pari kuukautta, kun tuli Suomisen perheen ensi-illan aika maaliskuun 2. päivänä. Kulkurin valssin tavoin Suomisen perheestä otettiin kaksitoista esityskopiota, mutta Kulkurin valssin kaltaista menestystä siitä ei kuitenkaan tullut: vuoden 1945 loppuun mennessä se oli saanut vain 334 265 katsojaa, joista 81 777 näki elokuvan alennuslipun hinnalla. Katsojamäärä ei ollut huono, mutta se oli alle SF:n vuosien 1936–1941 elokuvien keskikatsojamäärän, joka oli peräti 445 000. Suomisen perheen tuotantokustannukset olivat tuntuvasti Kulkurin valssin omia pienemmät, 1 603 000 markkaa eli 400 000 nykyeuroa.

sarkka75kulkurinvalssi5
Ansa Ikonen ja Tauno Palo Kulkurin valssissa. Kuva: KAVI

Kulkurin valssi oli niin suuri menestys, että sen suosion syyksi katsottuja elementtejä hyödynnettiin kaikkien suurten suomalaisten filmiyhtiöiden elokuvissa seuraavien vuosikymmenien aikana. Särkkä itse ei kuitenkaan enää ohjannut vastaavanlaista kulkuritarinaa, vaikka 1800-luvun epookkien pariin vielä palasikin mm. elokuvilla Ballaadi (1944), Sylvi (1944), Katupeilin takana (1949) ja Waltari-filmatisoinnilla Tanssi yli hautojen (1950). Kulkurin valssi -laulun suomenkieliset sanat kirjoittanut J. Alfred Tanner oli sen verran Särkän mieleen, että hän tuotti 43-vuotiaana kuolleen kuplettilaulajan elämästä peräti kolme elokuvaa, Ville Salmisen ohjaamat Orpopojan valssi (1949), Tytön huivi (1951) ja Mitäs me taiteilijat (1953).

Kaivopuiston kauniin Reginan ensi-illan vuoro oli jo kuukauden päästä Suomisen perheestä, huhtikuun 6. päivänä noin kymmenellä esityskopiolla. Vuoden 1945 loppuun mennessä elokuva oli saanut komeat 683 315 katsojaa. Reginan tuotantoon upposi noin 1,65 miljoonaa markkaa eli 415 000 nykyeuroa. Kaivopuiston kauniin Reginan hyvä yleisömenestys johti siihen, että Särkkä osti Kaarina Kaarnalta myös Katariina ja Munkkiniemen kreivi -romaanin filmatisointioikeudet. Elokuva piti olla Yrjö Nortan ohjaama, mutta Norta sai lähtöpassit SF:ltä ja ohjaustyö siirtyi Ossi Elstelälle. Katariina ja Munkkiniemen kreivi oli sekin 1800-luvun Helsinkiin sijoittuva romanttinen tarina, pääosissa Regina Linnanheimo ja Leif Wager.

Onnellisen ministeri saatiin ensi-iltaan vasta 21. joulukuuta, jolloin Suomi oli jo mukana uudessa sodassa. Toisin kuin muista SF:n vuoden 1941 elokuvista, Onnellisesta ministeristä ei ole katsojalukuja saatavilla, mutta esityskertojen määrässä se oli vuoden parhaiden joukossa.

Onnellista ministeriä lukuun ottamatta kaikki Särkän vuoden 1941 ohjaustyöt lähtivät kiertämään maailmaa. Suomisen perhe nähtiin vain Yhdysvalloissa niillä alueilla, missä asusteli paljon suomalaisia, mutta Kulkurin valssi myytiin Ruotsiin, Tanskaan, Bulgariaan, Turkkiin ja Jugoslaviaan, Kaivopuiston kaunis Regina Bulgariaan, Ruotsiin ja Tanskaan. Kaivopuiston kaunis Regina nähtiin vuonna 1941 Venetsian filmifestivaaleilla, jossa se oli ehdolla parhaan ulkomaisen filmin palkinnon saajaksi. Suomeen tuo palkinto tuli vasta seuraavana vuonna Suomi-Filmin tuottamasta ja Wilho Ilmarin ohjaamasta Yli rajan -draamasta (1942); palkitsemista ohjaajakin piti myöhemmin vain ”aseveljeyden” osoituksena.

Kun Elokuva-aitta kysyi Särkältä 1940-luvun lopulla, mikä tekee mistäkin elokuvasta menestyksen, mestari vastasi: ”Se salaperäinen jokin, joka kulloinkin kykenee löytämään sytytyskohdan suuren yleisön 'elokuvahermoon'”. Tarkoittipa hän sitä tai ei, Särkkä tuli kuvailleeksi itseään.

pikkuilonamairesuvanto
Maire Suvanto Ilonanan toteutumatta jääneessä Pikku Ilona ja hänen karitsansa -filmatisoinnissa. Kuva: KAVI

Vuoden 1942 suunnitelmat

Särkän vuoden 1941 neljä elokuvaa eivät olleet vielä ehtineet ensi-iltaankaan, kun hän jo työsti seuraavan vuoden filmejään. Vuonna 1942 vuorossa oli yhdeksän filmiä, joista Särkkä itse ohjasi kolme. Kun Särkältä kysyttiin 1940-luvun lopulla hänen toistaiseksi toteutumattomasta toivestaan, hän vastasi: ”Että minäkin löytäisin taidon tulla toimeen vuosittain kahdella uudella elokuvalla! Nyt on pakko tehdä vähintään kahdeksan.”

Kaikki vuosien 1941–1942 suunnitelmat eivät kuitenkaan toteutuneet. Ensinnäkin Särkkä oli päättänyt tehdä jatkoa Suomisen perheelle ja ohjata itse Suomisen Ollin tempauksen, mutta tehtävä meni lopulta Orvo Saarikivelle, joka sitten ohjasi kolme seuraavaakin osaa. Särkän piti ohjata myös Urho Karhumäen Rantasuon sankarit -romaanin filmatisointi Rantasuon raatajat, mutta senkin hän antoi Saarikivelle. Särkkä itse palasi Suomisen perheen pariin vuonna 1959 Taas tapaamme Suomisen perheen -filmillä, joka jäi sarjan viimeiseksi osaksi.

Pitkälle olivat edenneet myös Mika Waltarin käsikirjoittaman Pikku Ilonan ja hänen karitsansa filmausaikeet. Särkkä oli päättänyt ohjata, pääosaan sotaorvoksi oli valittu Maire Suvanto ja mainoskuviakin otettiin. Syystä tai toisesta hanke kuitenkin pantiin jäihin, josta se nostettiin vasta 1950-luvun puolivälin jälkeen, jolloin Jorma Nortimo sai sen ohjata. Toteutumatta jäi myös Hallin Janne, jonka ilmeisesti Särkkä itse olisi ohjannut Reino Hirvisepän ja Aarne Haapakosken käsikirjoituksesta. Päänäyttelijätkin oli jo valittu: Tauno Palo ja Regina Linnanheimo. Aiheesta syntyi elokuva vuonna 1950 Roland af Hällströmin ohjaamana ja Fenno-Filmin tuottamana, pääosissa Helge Herala ja Eeva-Kaarina Volanen.

Lopulta Särkkä ohjasi vuoden 1942 tuotannoistaan Waltarin käsikirjoittaman Onni pyörii -musiikkidraaman, ruotsalaisten Ragnar Arvedsonin ja Börje Larssonin ...som en tjuv om nattenin (1940) uudelleenfilmatisoinnin Uuteen elämään -nimisenä moraalisena tarinana sekä ruotsalaisen Emil A. Lingheimin Kehnon sulhasen (1940) suomalaistetun uudelleenfilmatisoinnin August järjestää kaiken. Palo ja Linnanheimo nähtiin myös Onni pyörii -filmissä, kun taas Uuteen elämään -elokuvan tähtinä olivat Unto Salminen, Ansa Ikonen ja Aku Korhonen.

pirkkomannolaeskosalminen1
Pirkko Mannola ja Esko Salminen elokuvassa Tähtisumua (1961). Kuva: Finnkino

Kulkurin valssin uudelleenfilmatisoinnit

1950- ja 1960-lukujen vaihteessa Särkkä oli löytänyt SF:lle kaksi tuoretta kasvoa, Esko Salmisen ja Pirkko Mannolan, jotka nähtiin yhdessä useammassakin filmissä. Särkkä kaavaili jo Kulkurin valssin uudelleenfilmatisointiakin, pääosissa Salminen ja Mannola, mutta tämä hanke ei milloinkaan toteutunut, eikä Salmista siten nähtykään biologisen isänsä tunnetuimmassa roolissa.

Seuraavan kerran Kulkurin valssin uutta versiota suunniteltiin vuonna 1971. Kotimaisten elokuvien yleisönsuosio oli pohjalukemissa, uudenlaiset ”osallistuvat” elokuvat eivät tavoittaneet katsojia ja elokuva-alan sosialisointi oli alan ykköspuheenaihe. AC-Tuotannon Arno Carlstedt ja Fennada-Filmin Mauno Mäkelä keksivät tuottaa kumpikin tahoillaan uudet filmatisoinnit kahdesta vanhasta menestysaiheesta: Carlstedt osti oikeudet Johannes Linnankosken Laulu tulipunaisesta kukasta -romaaniin ja Mäkelä puolestaan Agapetuksen Aatamin puvussa ja vähän Eevankin -romaaniin. Kumpikin oli filmattu aiemmin jo useampaankin otteeseen.

Samaan aikaan Tulipunakukan kanssa Carlstedt ilmoitti valmistelevansa Kulkurin valssin uudelleenfilmatisointia suomalais-puolalaisena yhteistuotantona. Käsikirjoituksen olivat laatineet Mika Waltarin tytär Satu Waltari ja tämän aviomies Esko Elstelä, Ossi Elstelän poika. Lehti-ilmoituksen mukaan uusi käsikirjoitus syntyi Ossi Elstelän vanhan käsikirjoituksen pohjalta, vaikka todellisuudessa Mika Waltari oli alkuperäisen filmin käsikirjoittaja.

AC-Tuotannon Kulkurin valssin pääosaan oli jo valittu virolaissyntyinen Bruno Oja, joka lopulta näyttelikin suomalaisessa elokuvassa, Lars G. Thelestamin Tuntemattomassa ystävässä (1978). Kulkurin valssissa häntä ei nähty, sillä Mikko Niskasen ohjaama Laulu tulipunaisesta kukasta (1971) ja Matti Kassilan Haluan rakastaa, Peter (1972) menivät niin huonosti, ettei AC-Tuotanto enää jatkanut elokuvien tuottajana.

Kauan ei ollut ehtinyt kulua AC-Tuotannon suunnitelmien kariutumisesta, kun vuonna 1975 ilmoitettiin Kulkurin valssin toisesta uudesta filmatisoinnista, jota Toivo ”Topias” Kauppinen ja Istvan Szintai käsikirjoittivat. Kauppinen oli hyvin tunnettu farssien kynäilijä, Särkän suosikkikäsikirjoittajia, Szintai puolestaan unkarilainen leikkaaja, joka oli tullut Suomeen Fennada-Filmin palvelukseen laatimaan Edvin Laineen Täällä Pohjantähden alla- ja Akseli ja Elina -elokuvista yhdistelmäversion. Tämäkään Kulkurin valssi ei lopulta toteutunut, eikä käsikirjoituskaan valmistunut.

 

Kulkurin valssi julkaistaan Blu-raylla lokakuussa 2016.

Ensi-illat

Keskiviikko 24.4.

avengersendgamejul 

Perjantai 26.4.

teenspiritjul amundsenjul 

nosferatujuliste 

Lisää ensi-iltoja

Seuraavat kotimaiset:

aiti19juliste angrybirds2teaserjul veeranmaaginenelamajuliste olensuomalainenjuliste

Lisää kotimaisia ensi-iltoja