Kaikki rakastavat Ansaa ja Taunoa, 80 vuoden jälkeenkin
Ensimmäinen yhteinen elokuva, Kaikki rakastavat (1935).
Suomalaisen elokuvahistorian suurin, kaunein ja suosituin tähtipari, Ansa Ikonen ja Tauno Palo, nähtiin ensimmäistä kertaa samassa elokuvassa 80 vuotta sitten Valentin Vaalan komediassa Kaikki rakastavat. Marraskuun 24. päivänä 1935 ensi-iltansa saanut romanttinen komedia aloitti Ikosen ja Palon yhteistyön, joka kattoi kaikkiaan kaksitoista elokuvaa.
Jälkimaineestaan huolimatta ohjaaja Vaala ei myöhemmässä vaiheessa uraansa antanut erityistä arvoa Kaikki rakastavat -filmille, joka oli myöskin hänen ensimmäinen ohjaustyönsä Suomi-Filmille. Ansa Ikosen elokuvan pääosaan Suomi-Filmin konttorista keksinyt Vaala totesi, että ”se oli hyvin kehno komedia. Sitä tehtiin kauan ja hartaasti. Ja loppujen lopuksi siitä tuli pannukakku. Siinä sattui kaikenlaisia kommelluksia. Käsikirjoitusta ruvettiin tekemään vasta kesällä parhaaseen kuvausaikaan. Kun se saatiin vihdoin valmiiksi, oli syksy jo tullut. Kesäkuvat jouduttiin ottamaan lokakuussa ja uintikohtaukset marraskuun vesissä.”
Yleisömenestys oli kuitenkin loistava, vaikka tuotantopäällikkö Risto Orko myöhemmin totesikin, että elokuva meni kyllä hyvin, muttei mitenkään poikkeuksellisesti. Vuoden 1935 viidestä kotimaista elokuvasta Kaikki rakastavat oli esityskertojen perusteella toiseksi katsotuin, karkeasti arvioiden noin puolen miljoonan katsojan elokuva. Tuotantokustannukset tulivat takaisin kaksinkertaisina.
Kaikki rakastavat (1935).
Kaikki rakastavat oli nuorten ihmisten elokuva, vaikka siinä rakastivat niin nuoret kuin vähän vanhemmatkin. Ohjaaja-käsikirjoittaja-leikkaaja Vaala oli ensi-illan aikaan 26-vuotias, Ikonen ei ollut vielä täyttänyt 22 vuotta, eikä Palollakaan ollut ikää 27 vuotta enempää. Näiden nuorten yhteistyö jatkui heti seuraavan vuoden puolella, kun Vaala ohjasi kaksikkoa Hilja Valtosen romaaniin pohjautuneessa Vaimokkeessa (1936). Hyvin epätavallisesti talvisaikaan kuvattu elokuva oli vielä edellistä paljon suurempi menestys: elokuvan teko maksoi 320 000 nykyeuroa, mutta tuotantoyhtiön osuus lipputuloista kohosi noin 950 000 euroon. Katsojia Vaimoke lienee saanut noin 800 000.
Vaimoke oli niin suuri menestys, että vielä saman vuoden aikana elokuvalle kuvattiin jatko-osa, joka ehti ensi-iltaankin jouluun mennessä. Ansa Ikonen oli ennen kuvauksia lähdössä opintomatkalle Neuvostoliittoon. Tuotantopäällikkö Orko ei pitänyt näyttelijän aikeista, koska matka olisi saattanut osua juuri Miehekkeen kuvausaikaan. Ikonen sai päättää, meneekö hän Neuvostoliittoon vai näytteleekö Miehekkeessä – ja valitsi edellisen. Ikosen palattua matkaltaan Miehekkeen kuvaukset eivät vielä olleetkaan käynnistyneet, mutta hänen roolinsa oli jo annettu Tuulikki Paanaselle.
Ikoninen kuva kahdesta ikonista, Kaikki rakastavat (1935).
Kolmannen ja viimeisen kerran Vaala ohjasi Ansaa ja Taunoa Koskenlaskijan morsiamessa (1937), Väinö Katajan jo kertaalleen filmattuun romaaniin pohjautuvassa tukkilaisdraamassa, joka erosi täysin Kaikki rakastavat- ja Vaimoke-komedioista. Yleisö löysi tämänkin elokuvan ja tuotantokustannukset tulivat kaksinkertaisina takaisin, mutta niin vain Vaalan ja tämän tähtiparin tiet erosivat.
Ikosen ja Palon seuraava yhteinen elokuva kuvattiin vuonna 1938, jolloin molemmat olivat siirtyneet Suomi-Filmiltä Suomen Filmiteollisuuden (SF) leipiin. Toivo Särkän ja Yrjö Nortan yhdessä ohjaama Jumalan tuomio (1939) pohjautui Arvi Pohjanpään, Elina Pohjanpään isän, näytelmään. Viimeisenä rauhan kesänä purkkiin pantiin Särkän ohjaama sotilasfarssi Serenaadi sotatorvella (1939) ja Nortan ohjaama SF-Paraati (1940).
Talvisodan jälkeisenä kesänä Särkkä, Ikonen ja Palo kuvasivat yhteistyönsä suurimman ja kauneimman tuloksen, Mika Waltarin käsikirjoittaman Kulkurin valssin (1941), joka sai 1,2 miljoonaa katsojaa. Sittemmin paremmin yleisöön on mennyt vain Tuntematon sotilas (1955), mutta pitkään Kulkurin valssi sai olla historian suurin kotimainen yleisömenestys. Siitä huolimatta Ikonen ja Palo nähtiin seuraavan kerran yhdessä vasta Vaivaisukon morsiamessa (1944), Särkän ohjaamassa uskonnollisessa maalaisdraamassa, joka pohjautui Jarl Hemmerin näytelmään. Ikonen sai roolistaan uransa ainoaksi jääneen Jussi-palkinnon, sopivasti samana vuonna kuin Jussien jako aloitettiin.
1940-luvun loppupuolella Ikonen ja Palo kuvasivat yhdessä vielä Edvin Laineen draaman Laitakaupungin laulu (1948) ja Matti Kassilan komedian Professori Masa (1949). 1950-luvun puolella heidät nähtiin yhdessä vielä Kassilan Isän vanhassa ja uudessa (1955) sekä Hannu Lemisen sotadraamassa Ratkaisun päivät (1956), joka oli Suomi-Filmin tuotantoa. Näin Suomi-Filmillä alkanut Ansan & Taunon tarina myös päättyi Suomi-Filmillä – joskin tuohon päättyi vain heidän yhteisten elokuviensa teko. Sittemmin kaksikko nähtiin yhdessä erilaisissa esityksissä ja mainoksissa, välillä he kävivät levyttämässä duettoja vanhoista suosikkilauluista, olihan Palo tunnettu laulajanakin ja Ikonen koulutukseltaan musiikin opettaja.
Sekä Palon että Ikosen aktiivinen elokuvaura päättyi vuonna 1961, molempien viimeiset filmit olivat SF:n tuotantoa. Paloa ei Kassilan Tulipunaisen kyyhkysen (1961) jälkeen enää valkokankaalla nähty, mutta Särkän Miljoonavaillingin (1961) jälkeen Ikonen näytteli vielä pienen roolin Don Siegelin osittain Suomessa kuvatussa Puhelimessa (1977). Ikosen viimeiseksi elokuvatyöksi jäi ääninäyttelijän rooli tyttärensä Marjatta Rinteen yhdessä Hannu Peltomaan kanssa ohjaamassa Rusinoita-animaatiossa (1987).
Vaaleakutrisen ja tummasilmäisen Ikosen ja tumman Palon vetovoimaa ja kansansuosiota on monet kerrat yritetty selittää ja tulkita, milloin mitenkin. Varmaa on vain se, ettei vastaavaa tähtikaksikkoa ole suomalainen elokuvateollisuus kyennyt tuottamaan. Ikonen ja Palo, Ansa ja Tauno, olivat ainutlaatuisia, suosionsa huipulla juuri silloin, kun kotimainen elokuvakin, eikä heiltä puuttunut nuoria (ainakin henkisesti) ja innokkaita ohjaajia. Työtä tehtiin tauotta, aamut ja illat teatterissa, päivät ja yöt elokuvastudiolla, kesäisin ulkokuvauspaikoilla ja studion suojissa. Toisinaan taisivat nukkuakin.
Isän vanha ja uusi (1955), 20 vuotta Kaikki rakastavat -filmistä.
Vaikka nykykatsojan silmin saattaa päinvastaiselta vaikuttaakin, Ikonen ja Palo pääsivät myös koettelemaan kykyjään hyvin erilaisissa rooleissa. Ikonen näytteli suvereenisti niin raajarikkoa Eliinaa Kuin unessa ja varjossa (1937), Runebergin salarakasta Runon kuninkaassa ja muuttolinnussa (1940) ja hulluksi tulevaa lestadiolaista Vaivaisukon morsiamessa (1944) kuin iloista ja alati kesän auringossa kylpevässä Helsingissä hymyilevää, laulavaa ja fiineihin iltapukuihin sonnustautunutta Ansa Koskelinia SF-Paraatissa (1940) tai mieheksi tekeytyvää opiskelijatyttöä Rakkaassa lurjuksessa (1955). Milloinkaan Ikosen ei tarvinnut riisuutua valkokankaalla saadakseen suosiota tai kohdistaakseen yleisön mielenkiinnon itseensä. Palo niin teki, Aatamin puvussa – ja vähän Eevankin... -komediassa (1940), mutta se on eri juttu.
Tauno Palo puolestaan pääsi koettelemaan kykyjään Errol Flynn -tyyppisenä merten sankarina Rosvo Roopessa (1949), juoppohulluna maalaisena Vaivaisukon morsiamessa, Niskavuoren Aarnena niin Niskavuoren naisissa (1938) kuin Niskavuoren Aarnessa (1954) ja Juhanina Niskavuori taistelee -filmissä (1957) tai vaikkapa vanhapoikatuomarina Hilmanpäivissä (1954) ja hajamielisenä professorina Kurittomassa sukupolvessa (1957). Välillä mentiin yli ja teatterimaneerit pääsivät erittäin näkyvästi pintaan, mutta milloinkaan Palo ei elokuvansa tasoa laskenut.
Ansa Ikosen ja Tauno Palon kahdestatoista yhteisestä elokuvasta kymmenen on julkaistu DVD:llä – julkaisuaan odottavat vain Jumalan tuomio ja Ratkaisun päivät, joilla molemmilla on yhtä iloiset nimet. Nämä kymmenen elokuvaa sisältyvät 23. lokakuuta ilmestyvään Valkokankaan tähtipari -DVD-kokoelmaan, joskin ne kaikki on julkaistu myös erikseen, lukuun ottamatta Vaivaisukon morsianta, joka on tähän mennessä ollut saatavilla vain osana Tauno Palon 100-vuotisjuhlavuoden DVD-kokoelmaa.