tjsarkka

Pankinjohtaja ja Kotimainen Työ ry:n toimitusjohtaja Toivo ”T. J.” Särkkä (1890–1975) nousi Oy Suomen Filmiteollisuuden (SF) pääjohtajaksi sen jälkeen, kun yhtiön perustaja Erkki Karu (1887–1935) kuoli. Särkkä oli jo ennestään Karun yhtiökumppani muutaman muun kanssa. Karu oli perustanut SF:n saatuaan lähtöpassit perustamaan Suomi-Filmistä.

Särkkä oli varsinaisesti elokuva-alalle tultuaan jo 45-vuotias, eikä hänellä siis tuolloin vielä ollut kokemusta sen enempää tuottamisesta kuin ohjaamisestakaan. Sen sijaan rahaa hän osasi tehdä, ja sitä hän teki myöskin SF:n pääjohtajana. Särkän johtokauden ensimmäisen viiden vuoden aikana yhtiö tuotti 39 elokuvaa, jotka saivat yhteensä 16 055 346  katsojaa (Onnellisen ministerin katsojamäärää ei ole saatavilla).

Tuotantokustannuksia katsellessa kannattaa muistaa, että SF:llä oli kuukausipalkkaista henkilökuntaa niin näyttelijä- kuin tekniselläkin puolella, eikä näiden palkkoja varmastikaan pantu filmien tuotantokustannusten joukkoon. Elokuvasäätiöitä ei ollut olemassakaan ja valtiovallan tuki suomalaiselle elokuvalle rajoittui vain ankaraan verotukseen ja lapselliseen sensuuriin.

Rahanarvo on otettu kunkin elokuvan julkaisuvuoden mukaan.

Lipputulo- ja budjettitiedot ovat peräisin Kansallisfilmografia-teossarjasta.


SF ennen Särkkää

Meidän poikamme ilmassa – me maassa (1934)

Uuden yhtiönsä nimiin Erkki Karu teki ensimmäisenä ”varman” filmin, kolmannen osan Meidän poikamme -trilogiaansa, jonka hän oli aloittanut Suomi-Filmillä jo 1920-luvulla. Armeijan eri aselajeista kertovan trilogian viimeisen osan tuottamiseen Karun onnistui neuvotella Adams Filmi -teatteriketjun kanssa 175 000 markan (68 600 euron) esityskorvausennakosta, josta vastineeksi Adams Filmi sai elokuvan omiin teattereihinsa ennen muita. Kaikkiaan filmin teko maksoi 657 532 markkaa (257 753 euroa), joten esityskorvausennakon osuus ei ollut aivan mitätön.

Elokuvan katsojalukuja tai tuottoja ei ole saatavilla, mutta vuoden 1934 viidestä kotimaisesta ensi-illasta se oli esityskertojen perusteella toiseksi vähiten yleisöä kiinnostanut filmi. Karkean arvion mukaan katsojia kertyi 160 000, kun taas Karun tilalle Suomi-Filmin tuotantopäälliköksi ja ohjaajaksi tulleen Risto Orkon ohjaama Siltalan pehtoori sai noin 915 000 katsojaa. Orkosta piti aluksi tulla Karun kumppani Suomen Filmiteollisuuteen, mutta Suomi-Filmin haltuunsa ottaneen pankin työtarjous kiinnosti Orkoa enemmän.


Syntipukki (1935)

Kun Meidän poikamme ilmassa – me maassa ei yleisöä kiinnostanut, Karu ohjasi seuraavaksi Agapetuksen (oik. Yrjö Soini) Syntipukki-näytelmän elokuvaversion. Tavarataloon sijoittuvan elokuvan kuvauspaikaksi valikoitui tietenkin Helsingin Stockmann, joka otti vieraat avosylin vastaan. SF:n ja Stockmannin sopimus antoi maksutta tavaratalon ja henkilökunnan kuvausten ajaksi SF:n käyttöön, jonka lisäksi Stockmann huolehti rekvisiitasta, lavasteista ja sähkömaksuista. Lisäksi Stockmann maksoi SF:lle 75 000 markkaa (28 980 euroa) elokuvan yhtiölle tuomasta mainoksesta. Jälkiviisaana voi todeta, että Stockmann teki silloin elämänsä mainossopimuksen.

Karu palkkasi tuttunsa Georg Malmsténin laatimaan elokuvaan musiikki 3 359,65 markalla (1298,17 eurolla). Särkän arvio elokuvan tuotantokustannuksista oli 470 000 markkaa (181 608 euroa). Elokuva tuli ensi-iltaan 7. huhtikuuta ja sai miellyttävät 382 011 katsojaa, jotka toivat SF:n kassaan 1 446 568 markkaa (558 954 euroa). Voittoa tuli siis noin 976 568 markkaa (377 346 euroa), jonka turvin SF:n tarina jatkui.

Fennada-Filmi tuotti aiheesta toisen filmatisoinnin vuonna 1957 Matti Kassilan ohjaamana.


Roinilan talossa (1935)

Karun viimeiseksi elokuvaksi jäi Minna Canthin Roinilan talossa -näytelmän filmatisointi. Kesällä oli mukava kuvata ja syyskuun 29. päivänä oli vielä mukavampaa, kun elokuva lähti levitykseen ja meni hyvin. 452 891 katsojaa toi SF:n kassaan 1 657 463 markkaa (640 444 euroa), eli voittoa tuli noin 1 187 463 markkaa (458 836 euroa).

Karu kuoli joulukuussa. Vuoden 1934 puolella hänen yhtiökumppanikseen tullut Särkkä otti firman johtotehtävät haltuunsa.


Särkän valtakausi


Onnenpotku (1936)

Ehkä jollakin ironisella tavalla osuvan nimen omaava Onnenpotku (1936) oli Särkän ensimmäinen tuotanto. Alkujaan Karun oli tarkoitus ohjata filmi, mutta nyt Särkän oli löydettävä tehtävään joku muu. Sellaiseksi valikoitui parissa mykkäfilmissä näytellyt teatteriohjaaja ja -näyttelijä Glory Leppänen (1901–1979), josta noin 35 vuoden ikäisenä tuli historian ensimmäinen naispuolinen ohjaaja Suomessa. Leppänen tunnusti kyllä, ettei hän ymmärtänyt elokuvanteosta sen enempää kuin mitä teatterintekijät yleensäkään. Omien sanojensa mukaan hän ei tiennyt filmitekniikasta ”hatin tattia”.

Karu oli vuoden 1934 puolella ostanut ruotsalaiselta Fribergs Filmbyrålta Uppsagd-elokuvan (1934, Ivar Johansson) käsikirjoituksen 29 275 markalla (11 475 euroa v. 2013 rahassa). Kirjailija Eino ”Valentin” Rislakille Karu maksoi 10 000 markkaa (3 920 euroa) uuden elokuvakäsikirjoituksen laatimisesta. Kaikkiaan Onnenpotkun teko maksoi 706 745 markkaa (272 874 euroa). Elokuva sai ensi-iltansa 21. maaliskuuta ja lähti levitykseen seitsemän esityskopion voimin. Katsojia elokuvalle kertyi vuoden 1945 loppuun mennessä 407 826 kappaletta, joista alennuslippulaisten osuus oli 85 143 piletin verran. Bruttotuottoja tuli 2 870 807 markkaa (1 108 419 euroa), josta levitys- ja tuotantoyhtiö SF:n osuus oli 1 533 152 markkaa (591 950 euroa). Näin ollen elokuva teki voittoa 826 407 markkaa, eli 319 076 euroa (josta tietysti maksettiin verot ym.).


Kaikenlaisia vieraita (1936)

Syyskuun 27. päivänä ensi-iltaan saapui Agapetuksen näytelmään perustuva Kaikenlaisia vieraita. Kyseessä oli Särkän esikoisohjaus yhteistyössä Yrjö Nortan (1904–1988) kanssa. Norta oli liikekumppaniensa kanssa perustaman Lahyn-Filmin suojissa kehittänyt omat elokuvaäänityslaitteet ja niiden avulla tehnyt varhaisimmat suomalaiset varsinaiset äänifilmit, itse ohjaamansa Sano se suomeksi -revyyfilmin (1931) ja Jaakko Korhosen ohjaaman Agapetus-filmatisoinnin Aatamin puvussa ja vähän Eevankin (1931). Toisin kuin aina sanotaan, Sano se suomeksi ei itse asiassa ollutkaan ensimmäinen suomalainen äänielokuva, sillä Korhosen filmi ehti ensi-iltaan ennen sitä. Korhosen elokuvassa oli ääntä kuitenkin vain muutaman repliikin, laulun, tehosteen ja itse musiikkiin verran, joten Nortan filmin pitäminen ensimmäisenä varsinaisena suomalaisena äänielokuvana on varsin oikeutettua.

Norta tuli SF:n palvelukseen mukanaan nk. YN-äänilaitteet, joiden turvin SF:n elokuvat äänitettiin vuoteen 1941 saakka. Sen jälkeen hankittiin paremmat laitteet Aga-Balticilta, Norta sai potkut ja lähti perustamaan Fenno-Filmiä. SF-aikoinaan hän ehti kuitenkin ohjata yksitoista elokuvaa Särkän kanssa sekä neljä soolo-ohjausta, mm. SF-Paraatin (1939).

Agapetuksen Kaikenlaisia vieraita -näytelmän Särkkä oli nähnyt jo sen kantaesityksessä Suomen Kansallisteatterissa keväällä 1934. Agapetus-filmatisoinnit olivat jo aiemmin osoittautuneet kannattavaksi, kuten esimerkiksi Karun tekemä Syntipukki osoitti. Särkkä laati myös aiheen elokuvakäsikirjoituksen; niitä hän teki vielä neljäkymmentä, enemmän kuin kukaan muu Suomen elokuvahistoriassa.

Kaikenlaisia vieraita pantiin purkkiin noin 691 300 markalla (266 911 euroa). Sensuuri tykkäsi, ettei harmitonta elokuvaa sovi esittää lapsille, joka vaikutti yleisömenestykseen. Katsojia kertyi 362 482, joista alennuslippulaisia oli 53 390. Bruttotuottoja tuli 2 457 493 markkaa (948 838 euroa), josta SF:n osuus oli 1 389 966 markkaa (536 666 euroa). Näin ollen elokuva tuotti voittoa 698 666 markkaa (269 755 euroa).


Pohjalaisia (1936)

Mutta ei kotimaiseen elokuvayleisöön uponnut ainoastaan komedia, vaan myös suuret ”kansalliset” aiheet. Artturi Järviluoman (1879–1942) ura näytelmäkirjailijana käsitti yhden merkkiteoksen, tavattoman suositun Pohjalaisia-näytelmän, jonka hän plagioi Anton Kankaalta (1867–1904). Tätä ei tuolloin julkisesti tiedetty, eikä kukaan tainnut edes ihmetellä, miksei tämän suurteoksen kirjoittaja saanut koskaan aikaiseksi mitään muuta merkittävää. Elokuvateollisuus otti hänet avosylin vastaan: Karu palkkasi Järviluoman käsikirjoittamaan Kun isällä on hammassärky -komedian (1923) ja Nummisuutarien (1923) ensimmäisen filmatisoinnin, Pohjalaisten ensimmäisen filmatisoinnin (1925) sekä jo SF:n nimissä tuotetun filmatisoinnin Minna Canthin näytelmästä Roinilan talossa (1935). Oli vain luonnollista, että Särkkä pyysi Järviluomaa laatimaan myös Pohjalaisten ääniversion käsikirjoituksen.

Särkkä ja Norta tekivät elokuvan 749 961 markalla (289 560 euroa). Marraskuun 29. päivänä elokuva laskettiin liikkelle kymmenellä esityskopiolla, positiivisin tuloksin. Vuoden 1945 loppuun mennessä katsojia kertyi 425 153, joista alennuslippulaisia oli 88 311. Bruttotuottoja saatiin 3 827 847 markkaa (1 477 932 euroa), josta SF:n osuus oli 2 158 722 markkaa (833 483 euroa). Elokuvan tavanomaista pidempi elinkaari on syynä bruttotuottojen(kin) suuruuseroon SF:n muiden vuoden 1936 elokuvien välillä. Vuosina 1946–1950 elokuva kilautti SF:n kassaan vielä 331 526 markkaa (26 157 euroa käytettynä kertoimena vuoden 1946 rahanarvoa). Pohjalaisia teki siis vuoden 1945 loppuun mennessä voittoa 1 408 761 markkaa (543 923 euroa).

Voisi sanoa, että Kaikenlaisten vieraiden ja Pohjalaisten menestys määritti SF:n tuotannon sen loppuiän ajaksi: nk. kansankomediaa ja suomalaiskansallisia draamafilmejä.


Asessorin naishuolet (1937)

Särkän ja Nortan seuraavakin ohjaustyö oli Agapetuksen tekstistä, vuonna 1935 ilmestyneen Asessorin naishuolet -romaanin filmatisointi. Särkän tekemä arvio vuonna 1937 tuottamiensa elokuvien keskimääräisistä kustannuksista oli 858 000 markkaa (314 543 euroa). Tammikuussa alkaneet kuvaukset saatiin päätökseen helmikuun puolella ja filmi ensi-iltaan jo 28. helmikuuta. Katsojia kertyi lähes 400 000 (tarkkaa lukua ei ole tarjolla), jotka toivat 2 843 693 markan (1 042 498 euron) bruttotuotot, joista SF:n osuus oli 1 485 679 markkaa (544 650 euroa). Voittoa tuli noin 627 679 markkaa (230 107 euroa).

Fennada-Filmi tuotti aiheesta uuden filmatisoinnin vuonna 1958 Lasse Pöystin ohjaamana.


Kuin uni ja varjo (1937)

Kun kerran Kaikenlaisten vieraiden menestys innoitti Särkkää tekemään seuraavana vuonna toisen Agapetus-filmatisoinnin Asessorin naishuolten muodossa, oli hänen toki tehtävä myös toinen pohjalaiselokuvakin Pohjalaisten menestyksen jatkeeksi. Eino Railon romaaniin perustunut Kuin uni ja varjo sai ensi-iltansa 26. syyskuuta, ja katsojia kertyi 547 729. Bruttotuotoista 4 400 528 markkaa (1 613 234 euroa), josta SF:n kirstuun jäi 2 108 812 markkaa (773 090 euroa). Särkän toinen pohjalaisfilmi teki siis voittoa noin 1 250 812 markkaa (458 548 euroa), mutta niin vain SF:n seuraavaa pohjalaisaihetta saatiin odottaa aina vuoteen 1950 saakka.

Särkän ja muiden tekijöiden pohjalaisfilmeistä löytyy enemmän tietoa tuoreesta Härmän lumo ja voima -teoksesta, kirjoittajina Matti Kassila ja tämän tekstin laatija.


Lapatossu (1937)

Ensio Rislakki ehdotti Särkälle elokuvaa Lapatossusta ja sai tältä välittömästi hyväksynnän. Rislakin laatiman käsikirjoituksen turvin Särkkä ja Norta ohjasivat aiheesta samannimisen elokuvan, joka ei ainoastaan synnyttänyt ensimmäistä varsinaista suomalaista elokuvasarjaa, vaan myöskin antoi meille ensimmäisen Turhapuro-tyypin.

Lokakuun 31. päivänä maanvalloituksensa aloittaneen elokuvan katsojaluvuksi tuli 459 592, joista 82 192 osti alennuslipun. SF:n osuus 3 294 349 markan (1 207 708 euron) bruttotuotoista oli 1 763 608 markkaa (645 539 euroa). Elokuva teki voittoa noin 905 608 markkaa (331 996 euroa).


Kuriton sukupolvi (1937)

Suomen Filmiteollisuus oli Särkän lyhyen johtokauden aikana kasvanut siinä määrin, että vuoden 1937 kesällä oli jo palkattava toinenkin ohjaaja ja laitettava toinenkin kuvausryhmä työn touhuun. Särkkä osti Mika Waltarin Kuriton sukupolvi -näytelmän filmatisointioikeudet ja palkkasi rainan ohjaajaksi teatteriversiotkin ohjanneen Wilho Ilmarin. Ilmari, merkittävä teatterimies, oli tehnyt näyttelijärooleja mykkäfilmeissä ja ohjannut Tukkijoella-näytelmän mykkäfilmatisoinnin yhdessä toisen näyttelijän, Axel Slanguksen, kanssa vuonna 1928. Mikään elokuvaohjaaja Ilmari ei kuitenkaan sanan varsinaisessa merkityksessä ollut.

Ilmari ohjaili Kurittoman sukupolven ensi-iltaan 28. marraskuuta. 340 367 katsojallaan se oli tuntuvasti pienempi menestys kuin Lapatossu, mutta bruttotuottoja kertyi kuitenkin 2 631 758 markkaa (964 802 euroa) ja SF:n osuudeksi tuli 1 357 691 markkaa (497 730 euroa). Näin ollen elokuva teki voittoa noin 499 691 markkaa (183 187 euroa).

Fennada-Filmi tuotti aiheesta toisen filmatisoinnin vuonna 1957 Matti Kassilan ohjaamana.

tulitikkujalainaamassa2

Tulitikkuja lainaamassa (1938)

SF:n toinen yli 500 000 katsojan juttu oli Maiju Lassilan (oik. Algot Untola, 1868–1918) menestysromaaniin perustuva kansankomedia Tulitikkuja lainaamassa. Särkkä ja Norta ohjasivat elokuvan Jorma Nortimon (1906–1958) käsikirjoituksesta. Nortimo, komea ja nuori poika teatterilavoilta, oli yksi Särkän suosikkinäyttelijöistä, -ohjaajista ja -käsikirjoittajista, joka teki viimeisen elokuvansa SF:lle vuonna 1957. Varsinkin Nortimon ohjaama Rovaniemen markkinoilla (1951) oli lähellä Särkän sydäntä – tekihän se filmi paljon rahaa.

Särkän arvio vuoden 1938 tuotantojensa keskimääräisistä kustannuksista oli 1 108 000 markkaa (397 994 euroa) per filmi. Vuoden 1937 kesällä kuvattu Tulitikkuja lainaamassa saatiin teattereihin 30. tammikuuta 1938. Jugoslaviassa ja Neuvostoliitossakin esitetty elokuva meni kotimaassa 422 212 katsojalle, joista 77 875 katsojaa näki filmin alennuslipun hinnalla. Bruttotuottoja kertyi 2 033 158 markkaa (730 310 euroa), josta SF:n osuus oli 1 593 731 markkaa (572 468 euroa). Hyvästä yleisömenestyksestä huolimatta Tulitikkuja lainaamassa tuotti siis voittoa vain noin 485 731 markkaa (174 475 euroa).

Suomi-Filmi ja Mosfilmi tuottivat aiheesta värifilmatisoinnin vuonna 1980 Leonid Gaidain ja Risto Orkon yhteisohjauksena. Se sai Suomesta 68 205 katsojaa.


Olenko minä tullut haaremiin (1938)

Helmikuun 26. päivänä ensi-iltavuorossa oli Agapetuksen yksitoista vuotta vanhaan näytelmään pohjautuva Olenko minä tullut haaremiin, jonka Särkkä ja Norta ohjasivat jälleen Nortimon käsikirjoituksesta. Karu oli Suomi-Filmin aikoinaan vuonna 1932 tuottanut aiheesta Waldemar Wohlströmin ohjaaman mykkäelokuvan.

61-minuuttinen elokuva sai 340 357 katsojaa, jotka maksoivat lipuistaan 2 511 642 markkaa (902 182 euroa) ja SF:lle niistä tilitettiin 1 295 889 markkaa (465 483 euroa). Voittoa elokuva tuotti noin 187 889 markkaa (67 490 euroa), jos Särkän vuoden 1938 tuotantojensa budjettiarvioon on luottamista.


Syyllisiäkö? (1938)

Karun, Glory Leppäsen, Särkän itsensä ja ohjaajakumppaninsa Nortan sekä Wilho Ilmarin jälkeen SF-elokuvan ohjaajaksi pääsi Jorma Nortimo, joka laati myös esikoisohjauksensa käsikirjoituksen Toivo Pekkasen Sisarukset-näytelmästä.  Syyskuun 25. päivänä filmisaleihin saapunut elokuva kiinnosti 301 125 katsojaa. Bruttotuottoja kertyi 2 321 852 markkaa (843 009 euroa), josta SF:n osuus oli 1 248 813 markkaa (448 574 euroa). Näin ollen elokuva tuotti voittoa 140 813 markkaa (50 580 euroa), eli seuraavan ensi-illan tuomia rahoja totisesti tarvittiin.


Rykmentin murheenkryyni (1938)

Sotilasfarssien perinteen suomalaisessa elokuvassa aloitti Särkän ja Nortan ohjaama Rykmentin murheenkryyni, joka oli filmatisointi Toivo ”Topias” Kauppisen (1907–1987) samannimisestä näytelmästä. Sitä ennen sotilasfarssia suomalaisessa elokuvassa oli edustanut vain Hjalmar V. Pohjanheimon ohjaama Kun Solttu-Juusosta tuli herra (1921), alle puolituntinen elokuva.

Topiaksen serkku Edvin Laine kertoi muistelmissaan tarjonneensa näytelmää Särkälle, jota hän ei entuudestaan tuntenut. Pianhan Laineesta tuli sitten Särkän elokuvien vakionäyttelijä ja -ohjaaja.

Nuorena kuolleen Kaarlo Angerkosken (1906–1939) eräänlaiseksi päätyöksi elokuvan saralla jäänyt Rykmentin murheenkryyni sai ensi-iltansa 30. lokakuuta. Katsojia kertyi huikeat 770 014, joista alennuslippulaisia oli 36 376. Tuottotietoja ei ole saatavilla, mutta voittoa kuitenkin tuli ja tuntuvasti.

Särkkä tuotti elokuvalle eräänlaisen jatko-osan vuonna 1958, tuolloin ohjaajana oli Edvinin veli Aarne Laine.


Vieras mies tuli taloon (1938)

Kurittoman sukupolven jälkeen Wilho Ilmari sai ohjata myös toisen Waltari-filmatisoinnin, mestarikirjailijan itsensä valkokankaalle sovittaman Vieras mies tuli taloon -kolmiodraaman, joka pohjautui Waltarin kahteen romaaniin.

Taaskaan ei ole tiedossa elokuvan tuottamien markkojen määriä, mutta katsojia lapsilta kielletty elokuva sai kuitenkin 305 101.

Suomi-Filmi tuotti aiheesta uuden elokuvan vuonna 1957 Hannu Lemisen ohjaamana.


Nummisuutarit (1938)

Särkkä laati itse elokuvakäsikirjoituksen Aleksis Kiven näytelmästä,  jota on painettunakin myyty tähän päivään mennessä yli 500 000 kappaletta. Karuhan oli ohjannut aiheen ensimmäisen elokuvasovituksen jo vuonna 1923. Nyt ohjaajaksi pääsi Wilho Ilmari, jonka teatraalinen sovitus pääsi teattereihin 25. joulukuuta. Elokuvan yleisömenestystä haittasi sensuurin kiellettyä sen lapsilta. Katsojia elokuva sai vain 296 772.

Suomi-Filmi tuotti aiheen kolmannen filmatisoinnin vuonna 1957 Valentin Vaalan ohjaamana värielokuvana.


Eteenpäin – elämään (1939) 

Suomi-Filmi oli tuottanut ja Valentin Vaala ohjannut Hella Wuolijoen kaksi suurta yleisömenestystä, Juurakon Huldan (1937) ja Niskavuoren naiset (1938), kun Särkkä tarttui Wuolijoen Justiina-näytelmään ja sovitti sen Eteenpäin – elämään -nimiseksi elokuvaksi. Samana vuonna Vaala ohjasi vielä Vihreän kullan Wuolijoen näytelmästä, ennen kuin piti useamman vuoden tauon Wuolijoen tekstien filmaamisessa.

Tammikuun 29. päivänä levitykseen laskettu elokuva keräsi 471 410 katsojaa – lipputulotietoja ei ole saatavilla. Särkän arvio vuoden 1939 tuotantojensa kustannuksista oli 1 320 000 markkaa (462  264 euroa) per elokuva.

helmikuunmanifesti

Helmikuun manifesti (1939)

SF:n siihenastisen historian suuritöisin elokuva pohjautui Särkän Mika Waltarilta tilaamaan käsikirjoitukseen. Viidellätoista esityskopiolla levitykseen 19. helmikuuta lähtenyt elokuva sai 706 969 katsojaa, joista alennuslippulaisten osuus oli 97 185.

Risto Orkon ohjaamien ja Suomi-Filmin tuottamien Jääkärin morsiamen (1938) ja Aktivistien (1939) tavoin Helmikuun manifestin esittäminen kiellettiin 2. maailmansodan jälkeen siinä pelossa, että Neuvostoliitto tykkäisi siitä pahaa.


Halveksittu (1939)

Jorma Nortimon toinen ohjaustyö oli myös hänen käsikirjoittamansa filmatisointi Lauri Haarlan romaanista Halveksittu mies. Maaliskuun 19. päivänä teattereihin tullut, lapsilta kielletty elokuva sai vain 270 640 katsojaa.

Suomi-Filmin Valentin Vaala jatkoi Lauri Haarla -filmatisointien parissa 1940-luvun puolella.

 

Jumalan tuomio (1939)

Särkän ja Nortan 11. ja viimeinen yhteisohjaus oli elokuvasovitus Arvi Pohjanpään (1887–1959) näytelmään Jumalan käskynhaltija. Olympiamitalistina, kirjailijana, sotaylituomarina ja hovioikeudenneuvoksenakin aikanaan tunnettu Pohjanpää muistettaneen tänä päivänä paremmin näyttelijä Elina Pohjanpään (1933–1996) isänä.

2. huhtikuuta ensi-iltaan tullut, kaikkea muuta kuin kepeä elokuva sai 587 401 katsojaa.


Takki ja liivit pois! (1939)

Nortimo ohjasi vuonna 1939 myös halvalla tehdyn komedian Agapetuksen Onnellinen Sakari -näytelmästä. Halveksittua halvemmalla tehdyn elokuvan yleisömenestyskin oli parempi: 30. huhtikuuta peräti 12 esityskopiolla maailmalle lähtenyt filmi sai 344 891 katsojaa, joista alennuslippulaisia oli 54 510. SF:n kassaan kilahti 1 533 103 markkaa (536 893 euroa).


Lapatossu ja Vinski Olympia-kuumeessa (1939)

Kun talvisodasta ei vielä ollut tietoakaan, odotteli Särkkäkin Helsingin olympialaisia alkaviksi. Vuodeksi 1940 suunnitellut kesäolympialaiset jouduttiin kuitenkin perumaan, sattuneesta syystä. Lapatossu-elokuvan ensimmäinen jatko-osa sen sijaan ehdittiin tehdä tulevien olympialaisten merkeissä.

Tällä kertaa ohjauksesta vastasi ainoastaan Norta, Särkkä kun oli jo valmis aloittamaan soolouransa. Käsikirjoituksen laati ensimmäisen osan tavoin Ensio Rislakki.

Syyskuun 3. päivänä ensi-iltaan tullut elokuva ehti pyöriä hyvän aikaa ennen talvisodan syttymistä. Katsojia se sai 349 373, joista alennuslippulaisia oli 75 724. Katsojamäärä oli siis peräti 110 219 katsojan verran pienempi kuin ensimmäisen osan, mutta niin oli elokuvan laatukin vähäisempi. SF:n osuus pääsylipputuloista oli 1 592 245 markkaa (557 604 euroa).


Seitsemän veljestä (1939)

Aleksis Kiven Seitsemää veljestä on tähän päivään mennessä myyty pelkästään Suomessa 1,4 miljoonaa kappaletta, joten ei ole ihme, että sen filmaaminen kiinnosti elokuvamiehiä jo 1910-luvulla. 1930-luvun puolivälissä projektia suunnittelivat sekä Suomi-Filmi että Teuvo Tulio, mutta mitään ei tapahtunut, ennen kuin Särkkä ja SF tarttuivat tuumasta toimeen.

Särkkä osti Kalle Kaarnalta hänen laatiman käsikirjoituksen 10 000 markalla (3 502 eurolla). Tekstiä muokkaamaan palkattiin Mika Waltari, joka ainoana sai käsikirjoituskrediitin. Waltarille Särkkä maksoi 30 000 markkaa (10 506 euroa).

Seitsemän veljeksen ohjaajaksi Särkkä valitsi Wilho Ilmarin, vaikka tämän Nummisuutarit-filmatisointi ei ollut kaksinen sen enempää yleisömenestykseltään kuin laadultaankaan. Ilmarin ohjaksissa elokuvan hinnaksi tuli 933 215 markkaa (326 812 euroa).

Lokakuun ensimmäisenä päivänä teattereihin 14 esityskopiolla tullut elokuva sai peräti 565 597 katsojaa; näistä alennuslipulla elokuvan näki 113 592 kävijää. SF:n osuus lipputuloista kohosi 2 798 460 markkaan (980 021 euroa). Voittoa tuli siis 1 865 245 markkaa (653 209 euroa), eli budjetti kaksinkertaisena.

Särkän oli tarkoitus tuottaa Seitsemästä veljeksestä historian ensimmäinen kotimainen värielokuva vuonna 1956. Ohjauksesta olisi vastannut Edvin Laine, joka näytteli Juhanin roolin vuoden 1939 filmatisoinnissa. Lopulta Särkkä valitsikin Juhani Ahon Juhan sen sijaan. Matti Kassila ja tuottaja Arno Carlstedt pohdiskelivat Seitsemän veljeksen filmaamista vuonna 1972. Jaakko Seeck ja Riitta Nelimarkka ohjasivat Seitsemästä veljeksestä ensimmäisen pitkän suomalaisen animaatioelokuvan vuonna 1979. Sen elokuvateatterilevitys jäi erittäin pienimuotoiseksi, katsojiakin kertyi vain 139.


Pikku pelimanni (1939)

Särkkä käytti ensimmäisessä soolo-ohjauksessaan Nortaa leikkaajana. 13-vuotias viulisti Heimo Haitto sai itse näytellä elämäntarinansa Pikku pelimannissa, joka saapui valkokankaille 12. marraskuuta peräti 15 esityskopiolla.

Elokuva sai 322 360 katsojaa, joista alennuslipulla elokuvan näki 66 647. SF:n osuus lipputuloista oli 1 420 853 markkaa (497 583 euroa), eli mikäli Särkän vuoden 1939 elokuvilleen antama 1 320 000 markan tuotantokustannusarvio pitää paikkansa tämän elokuvan kohdalla, ei se erityisen menestyksekäs ollut. Talvisodan alkaminen marraskuun lopulla vaikutti yleisömenestykseen.

Vielä kehnommin menestyi Pikku pelimannista viulun kuninkaaksi -niminen (1949) filmi, joka oli muuten täsmälleen sama kuin vuoden 1939 elokuvakin, mutta siihen lisättiin yksi uusi jakso jo aikuiseksi kasvaneesta Haitosta.


Serenaadi sotatorvella eli Sotamies Paavosen tuurihousut (1939)

Talvisodasta huolimatta Särkkä laski Toivo ”Topias” Kauppisen näytelmään perustuvan Serenaadi sotatorvella eli Sotamies Paavosen tuurihousut -nimisen sotilasfarssin teattereihin 26. joulukuuta 1939. Tuolloin se tosin nähtiin vain Oulussa, ja viisi päivää myöhemmin vuorossa oli muutama muu kaupunki. Helsinkiin elokuva saapui vasta 1. tammikuuta. Talvisodan takia julkaisuaikataulu meni sekaisin.

Särkän ohjaama ja käsikirjoittama elokuva jäi pääosaa näytelleen Kaarlo Angerkosken viimeiseksi; hän kuoli pari viikkoa kuvausten päättymisen jälkeen, lokakuun 1. päivänä sydänkohtaukseen. Tuona samana päivänä ensi-iltansa sai Seitsemän veljestä -elokuva.

Yli 770 000 katsojalle pyörineen Rykmentin murheenkryynin sieluntoveri ei saanut 407 683 katsojaa enempää, ja näistäkin 91 573 näki elokuvan alennuslipun hinnalla. SF:n osuus pääsylipputuloista oli 1 343 911 markkaa (470 638 euroa).

suotorpantytto2

Suotorpan tyttö (1940)

Särkän ohjaaman ja ruotsalaisen Selma Lagerlöfin romaanin pohjalta käsikirjoittaman Suotorpan tytön ensi-ilta koitti vasta talvisodan päätyttyä. Ympäri Eurooppaa filmatun romaanin ensimmäinen ja viimeinen suomalainen elokuvasovitus sai ensi-iltansa huhtikuun 28. päivänä.

Lieneekö talvisodan päättyminen vai alkuperäisromaani olleet vaikuttamassa siihen, että Suotorpan tytöstä tuli varsin erinomainen yleisömenestys. 693 380 suomalaista kävi katsomassa elokuvan, heidän joukossaan peräti 107 804 alennuslippulaista.


SF-Paraati (1940)

Yrjö Nortan soolouran paras elokuva ehdittiin kuvata kesällä 1939 ja jälkipolvien iloksi vieläpä valtaosin ulkona, joten 2. maailmansotaa edeltänyt kesäinen Helsinki ehti tallentua filminauhalle hienolla tavalla. Vasta toukokuun 12. päivänä 1940 ensi-iltansa saaneessa elokuvassa nähtiin edellisen vuoden lokakuussa kuollut Kaarlo Angerkoski.

SF-Paraati sai kaikkiaan 411 844 katsojaa, joiden joukossa oli 69 778 alennuslippulaista. SF:n osuus lipputuloista oli 1 576 070 markkaa (466 359 euroa).


Aatamin puvussa – ja vähän Eevankin... (1940)

Agapetuksen Aatamin puvussa ja vähän Eevankin -romaanin toinen elokuvasovitus valmistui vain yhdeksisen vuotta ensimmäisen jälkeen, mutta alkuperäisestä poiketen kokonaan äänielokuvana.

Kaarlo Angerkosken ennenaikainen kuolema osoittautui erityisen ongelmalliseksi juuri tälle filmille. Ulkokuvat ehdittiin ottaa kesällä 1939, mutta talvisodan takia studiokuvaukset siirtyivät vuoden 1940 puolelle. Siihen mennessä Angerkoski oli jo kuollut, joten hänen tilalleen elokuvan pääosaan haettiin Tauno Palo, jonka kanssa jouduttiin osa ulkokuvista uusimaan.

Lavastaja-näyttelijä Ossi Elstelä sai debytoida ohjaajana elokuvalla, jonka teko maksoi 566 200 markkaa (167 539 euroa). Elokuun 18. päivänä filmi lähti liikkeelle ja kelpasi lopulta 495 369 katsojalle, joista 88 025 osti alennuslipun. SF:n osuus lipputuloista oli 2 155 305 markkaa (637 755 euroa). Voittoa elokuva tuotti 1 589 105 markkaa (470 216 euroa), eli budjetti tuli takaisin lähes kolminkertaisena.

Franz M. Lang ohjasi Agapetuksen romaanista Suomessa kuvatun saksankielisen ja saksalaisen elokuvan vuonna 1959 ja Matti Kassila Fennada-Filmin tuottaman värielokuvan vuonna 1971. Kassilan filmi sai 141 650 katsojaa.


Lapseni on minun... (1940)

SF:n piste-elokuvista (Yövartija vain...; Jos oisi valtaa...; Oi, aika vanha, kultainen...!; Vihdoinkin hääyö...; Oksat pois...; Älä nuolase...!) ensimmäinen oli Jorma Nortimon viimeinen vakava ohjaustyö SF:lle. Helvi Hämäläisen Tyhjä syli -nimiseen romaaniin pohjautuneen filmin käsikirjoituksen laati teatterinjohtaja Arvi Kivimaa.

523 541 markalla (154 916 eurolla) tuotettu elokuva sai ensi-iltansa 15. syyskuuta. Katsojia alle 16-vuotiailta kielletylle elokuvalle kertyi vain 236 965. Niin vain SF:n osuus lipputuloista oli kuitenkin 987 751 markkaa (292 276 eur), eli voittoa kertyi keskitasoon nähden huonosta yleisömenestyksestä huolimatta 464 210 markkaa (137 360 euroa).


Runon kuningas ja muuttolintu (1940)

J. L. Runebergin ja tämän rakastajattaren tarinan filmaaminen alkoi Särkän ja Nortan yhteisohjauksena vuonna 1938 ja jatkui vuoden 1939 puolelle. Alkujaan ensi-illan piti osua marraskuun 19. päivälle 1939, mutta sodanuhka ja sota siirsivät elokuvan ensi-iltaa lopulta aina lokakuun 6. päivään 1940 saakka. Lopullisessa elokuvassa vain Särkkä on kreditoitu ohjaajana.

Epookkielokuvan hinnaksi tuli 1 267 686 markkaa (375 108 euroa), joka tuli korkojen kera takaisin, kun elokuva sai 576 473 katsojaa, joista 71 601 oli alennuslippulaisia. Tuottojen määrä ei ole tiedossa.


Tavaratalo Lapatossu & Vinski (1940)

Ensimmäinen Lapatossu-elokuva oli Särkän ja Nortan yhteisohjaus, toinen Nortan soolo-ohjaus ja kolmas taasen Särkän soolo-ohjaus. Elokuvasarjan viimeisen osan tuotantokustannukset olivat 645 914 markkaa (191 126 euroa). Marraskuun 10. päivänä ensi-iltansa saanut filmi pyöri 400 454 katsojalle, joista alennuslippulaisten osuus oli 88 101. SF:n osuus tuotoista oli 1 684 352 markkaa (498 340 euroa), eli elokuva tuotti voittoa 1 038 438 markkaa (307 274 euroa).

Lapatossu-elokuvasarjan jatkamisen esteeksi tuli myös Vinskiä näytelleen Kaarlo Kartion kuolema joulukuussa 1940.


Yövartija vain... (1940)

SF:n joulutarinanakin mainostettu Yövartija vain... oli Erik Dahlbergin varta vasten Aku Korhoselle kirjoittama draama. Yrjö Nortan ohjaaman elokuvan budjetti oli 1 026 000 markkaa (303 593 euroa) Särkän arvion mukaan.

1. joulukuuta kahdellatoista kopiolla teattereihin tuotu elokuva sai peräti 548 973 katsoja (alennuslippulaisia 81 697), eli vain 27 500 vähemmän kuin Runon kuningas ja muuttolintu, SF:n selkeä pääelokuva vuodelle 1940. Lipputulotietoja ei ole saatavilla.


Oi, kallis kotimaa (1940)

… ja yhä kallistuu. Mika Waltarin käsikirjoittama isänmaallinen aatedraama toi taas yhteen Ansa Ikosen ja Eino Kaipaisen, Runon kuningas ja muuttolintu -elokuvan päätähdet. Tästähän se varsinainen jouluelokuva tuli, sillä ensi-iltansa Wilho Ilmarin ohjaama elokuva sai 22. joulukuuta. Suomen kansa ei kuitenkaan ollut vielä unohtanut sotaa, eikä tarvinnut siitä muistutuksia, joten Ilmarin elokuvan yleisönsuosio jäi vähäisenlaiseksi verrattuna vuoden huippuihin: 321 676 katsojaa, joista alennuslipun ostaneita 61 346.

Budjetti- tai tuottotietoja ei ole saatavilla.

kulkurinvalssi1

Kulkurin valssi (1941)

Jatkosodan syttyminen kesäkuussa 1941 ei yksistään selitä Kulkurin valssin historiallisen hyvää yleisömenestystä. Kesällä 1940 kuvattu elokuva kun sai ensi-iltansa jo 19. tammikuuta. Sen sijaan elokuvan tasokkuus kuin myöskin sen romanttinen kuva vanhojen ja hyvien, mutta kuitenkin huonojen aikojen Suomesta lienee miellyttänyt sodassa paljon menettäneitä suomalaisia. Venäjän vallan aikaanhan Kulkurin valssikin sijoittui.

Mika Waltarin 50 000 markan (12 460 euroa) palkkiota vastaan laatima käsikirjoitus haki innoitusta vanhasta ruotsalaisesta laulusta, josta J. Alred Tanner oli tehnyt suomalaisille tutun version. Pianhan Särkkä teki useammankin elokuvan Tannerin itsensä elämästä...

Pelkästään Helsingissä Kulkurin valssi sai yli 160 000 katsojaa ensimmäisen kolmen esityskuukauden aikana. Vuoden 1945 loppuun mennessä katsojia oli kertynyt kaikkiaan 1 230 993, joista alennuslippulaisia oli 198 773. Suomen elokuvahistoriassa on sen jälkeen paremmin mennyt vain Edvin Laineen Tuntematon sotilas (1955), joka sekin oli tietysti Särkän tuotantoa.

Kulkurin valssin teko oli varsin kallista. 2 355 542 markan (587 002 euroa) tuotantokustannuksiltaan se oli SF:n siihenastisen historian ylivoimaisesti kallein elokuva, mutta miljoonayleisö toi markkoja kassaan. SF:n osuus lipputuloista oli 6 522 156 markkaa (1 625 321 euroa). Lisäksi elokuva myytiin ainakin neljään maahan.


Perheen musta lammas (1941)

Suomenruotsalaisen Melita Tångin suomentamattomaan romaaniin En mörk punkt perustuva Perheen musta lammas antoi Sirkka Sipilälle pääosan ja vieläpä ”kaksoisroolin” – epätavallista tuon ajan kotimaisessa elokuvassa, että naisella oli elokuvan päärooli. Sipilää aiemminkin ohjannut Jorma Nortimo tarttui ohjaksiin ja laati myös käsikirjoituksen.

996 591 markalla (248 350 eurolla) tuotetun elokuvan ensi-ilta osui helmikuun 2. päivälle, jolloin Kulkurin valssi oli vielä varsin tuore tapaus ja veti suurimmat yleisöt. Liekö sillä selittynyt elokuvan keskitasoa kehnompi yleisömenestys; 319 930 katsojaa, joista 62 069 näki elokuvan alennuslipun hinnalla. SF:n osuus lipputuloista oli vain 1 323 796 markkaa (329 890 euroa), eli voittoa tuli ainostaan 327 205 (81 540 euroa).


Jos oisi valtaa... (1941)

Yrjö Nortan viimeiseksi ohjaustyöksi SF:n palveluksessa jäi Jaakko Solan käsikirjoittama komedia Jos oisi valtaa..., jonka ensi-iltaa seuraavana vuonna Norta sai potkut SF:ltä ja lähti osakkaaksi uuteen Fenno-Filmiin. Nortan oli tarkoitus ohjata Katariina ja Munkkiniemen kreivi (1943), mutta tehtävä meni lopulta Ossi Elstelälle.

Särkän tekemä arvio vuoden 1941 elokuviensa keskimääräisistä kustannuksista oli 1 643 000 markkaa (409 436 euroa). Helmikuun 23. päivänä ensi-iltaan tullut elokuva sai vain 254 664 katsojaa, joista alennuslippulaisten osuus oli 50 821. Tällä lienee ollut merkittävä vaikutus siihen, ettei Nortan työsuhde SF:n kanssa jatkunut enää pitkään. Lipputulotietoja ei ole saatavilla.


Suomisen perhe (1941)

Radiossa suosituksi osoittautuneen kuunnelmasarjan ensimmäinen elokuvaversio valmistui Särkän ohjaamana. Seuraavat neljä osaa vuosina 1942–1945 ohjasi Orvo Saarikivi. Kun radiosarjan tie tuli päähänsä 1950-luvun lopulla, Särkkä ohjasi vielä yhden elokuvan aiheesta, Taas tapaamme Suomisen perheen (1959).

Lasse Pöystistä kertaheitolla lapsitähden tehnyt Suomisen perhe ei ollut erityisen suuri menestys. Maaliskuun 2. päivänä kahdellatoista esityskopiolla levitykseen tullut filmi sai 334 265 katsojaa, joista alennuslippulaisia (lapsia, ym.) oli 81 777.


Totinen torvensoittaja (1941)

SF:n seitsemäs Agapetus-filmatisointi osoittautui pahaksi virheeksi. Siinä missä Rykmentin murheenkryyni oli saanut peräti 770 000 katsojaa, meni Totinen torvensoittaja vain 158 842 katsojalle, luvun sisältäessä myös 32 791 alennuslippulaista.

Maaliskuun 23. päivänä ensi-iltansa saanut elokuva oli Särkän siihenastisista tuotannoista ylivoimaisesti vähiten katsojia saanut elokuva. Siitä huolimatta ohjaaja Orvo Saarikiven vastasolmittu työsuhde SF:n kanssa jatkui.


Kaivopuiston kaunis Regina (1941)

Kulkurin valssin jälkeen SF:n toinen suurfilmi vuodelta 1941 oli Särkän ohjaama Kaivopuiston kaunis Regina, niinikään 1800-luvulle sijoittuva epookki Venäjän vallan alaisesta Suomesta, jossa elelivät myös Tauno Palon näyttelemä komea Chevalier-kaartin upseeri ja Regina Linnanheimon näyttelemä kaunis nainen.
 
Elokuva perustui Tuulikki Kallion romaaniin. Todellisuudessa kirjailijanimen taakse kätkeytyi Kaarina Kaarna, jonka aviomies Kalle Kaarna oli sekä ohjaajana että tuottajana tehnyt monia 1930-luvun merkkielokuvia sekä – kuten aikaisemmin todettua – myynyt Särkälle Seitsemän veljeksen käsikirjoituksen. Rouva Kaarna oli tarjonnut romaaniaan myös Suomi-Filmille, jonka tuotantopäällikkö Risto Orko ei siitä kiinnostunut.

Huhtikuun 4. päivänä ensi-iltansa saaneen elokuvan budjetti lienee ollut vähintäänkin Särkän keskiarvoarvion suuruinen, eli 1 643 000 markkaa (409 436 euroa). Katsojia elokuva sai peräti 683 315. Alennuslippulaisten osuutta eikä tuottojen määrää ole tiedossa.


Poikamies-pappa (1941)

Nisse Hirnin tunnistamattomaksi jääneestä ulkomaisesta aiheesta muovaama käsikirjoitus muuttui elokuvaksi Orvo Saarikiven ohjaamana. Tarinassa köyhä taiteilija saa lupauksen perinnöstä, jonka saadakseen hänellä on oltava työ, vaimo ja lapsi. Kyseessä oli siis yksi ensimmäisistä tämäntyyppisistä haikarakomedioista Suomenmaalla.

Syyskuun 28. päivänä julkaistu filmi sai 398 192 katsojaa, josta alennuslippulaisten osuus oli 93 416. Tuottotietoja ei ole saatavilla.

 

Täysosuma (1941)

Hannu Lemisen esikoisohjaus pohjautui sekin johonkin tunnistamattomaksi jääneeseen ulkomaalaisaiheeseen, ranskalaiseen huvinäytelmään, josta Turo Kartto laati filmikäsikirjoituksen.

Marraskuun 9. päivänä ensi-iltansa saanut filmi pyöri 405 361 katsojalle, joista alennuslippulaisia oli 89 366. Tuottotietoja ei ole saatavilla.