T. J. Särkän terveiset Nyrki Tapiovaaralle vuonna 1936

Historia on osoittanut, että ne, jotka väittävät vähät välittävän saamastaan huonosta palautteesta ovat todellisuudessa niistä kenties kaikkein eniten loukkaantuvia. Suomalaisen elokuvan historiassa sen on huomannut varsinkin niistä tekijöistä, tuottajista ja ohjaajista, jotka jaksavat aina tilaisuuden tullen kertoa, miten vähän kriitikoiden antama negatiivinen palaute heitä kiinnostaa – varsinkin silloin, kun sitä ei kysytä. Toisaalta, kukapa työtään koko sydämellään tekevä ei reagoisi saamiinsa haukkuihin.

Suomen Filmiteollisuuden pääjohtaja, täkäläisen elokuvahistorian tuotteliain ohjaaja, käsikirjoittaja ja tuottaja Toivo ”T. J.” Särkkä (1890–1975) ei säästellyt kirjoituskoneensa mustenauhaa laatiessaan vastalauseita niille elokuvakriitikoille, jotka erehtyivät hänen filmejään haukkumaan. Jos filmejä taasen kehuttiin, täytyi siitäkin vielä erikseen mainita yhtiön kustantamassa SF-Uutiset-lehdessä. Varsinkin ulkomailta saadut kehut oli jaettava myös suomalaisille lukijoille.

Keväällä 1936 Särkkä kirjoitti SF-Uutisissa mielipiteensä suomalaisesta elokuvakritiikistä, eikä suinkaan viimeistä kertaa. Syy näiden tekstien julkaisemiseen oli hyvin selvä: hän oli loukkaantunut elokuviensa saamista huonoista arvosteluista. Särkän listaamat viat suomalaisessa elokuvakritiikissä olivat kuitenkin usein mainitsemisen ja keskustelun arvoisia, kun elokuvia haukuttiin haukkumisen ilosta. Tänä päivänähän sitä harrastavat varsinkin ne nuoret katsojat, joiden mielestä kaikki ja varsinkin vanhat kotimaiset elokuvat ovat huonoja, vaikka he eivät ole niitä nähneetkään.

Erkki Karun (1887–1935) kuoltua Särkästä oli tullut SF:n pääjohtaja ja pian myös pääohjaaja, sillä loppuvuoden 1936 aikana ensi-iltaan tuli jo kaksi hänen ohjaamaansa elokuvaa. Karun kuoltua Onnenpotku-nimiselle komedialle oli löydettävä uusi ohjaaja, ja jostakin syystä Särkkä päätyi palkkaamaan tehtävään teatterinäyttelijä ja -ohjaaja Glory Leppäsen. Joka tapauksessa 45-vuotias Särkkä oli SF:n pääjohtajana ja yksinvaltiaana saanut aikaiseksi vain yhden elokuvan ja senkin ainoastaan tuottajana, kun hän jo kertoi lehtensä lukijakunnalle näkemyksensä elokuvakritiikin helmasynneistä – ja varsinkin tällä kertaa huvittavalla tavalla.

... Ja sitten tuo 24-vuotias nuorukainen, joka viime aikoina on päässyt viljelemään ei vain määrättyjä ruotsinkielisiä lehtipalstoja, vaan esiintymään myöskin eräitten suomenkielisten äänenkannattajien sivuilla! Mehän tunnemme jo niin tuiki hyvin tuon nuorukaistyypin, tuon kaikkiviisaan, joka tietää kaiken, tuntee kaiken ja taitaa kaiken, mitä filmialaan ja elokuvien tekoon tulee. Hän on tutkinut englannin, saksan, jopa venäjänkielistäkin alan kirjallisuutta, hän on 'projisoinut' Suomenkin kamaralla todellisia filmejä, ja havaitsee jokaisen pienimmänkin vian ja puutteellisuuden suomalaisessa elokuvassa ja tuntee tarvetta kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa toitottaa ne julki.

Ei nyt vain pidä käsittää näitä rivejäni väärin. Kaikkinainen asiallinen arvostelu on tervetullutta, terveellistä ja välttämätöntäkin asianomaiselle, joka niistä koettaa ottaa oppia ja painaa saamansa opetukset mieleensä. Mutta kun arvostelija lähtee a priori lyödäkseen kaiken armotta maahan ja kun arvosteltava huomaa, että tuo viisas ja valistunut arvostelija ei edes halua löytää pienintäkään tunnustamisen arvoista, että hän kieltää jopa yrittäjän vakaat ja puhtaat pyrkimyksetkin tulosten saavuttamiseksi, niin silloin arvosteltava totisesti kadottaa uskonsa arvostelijan jaloihin motiiveihin. Ja silloinhan arvostelu on muodostunut sekä ulkoasultaan että tuloksiltaan yksinomaan negatiiviseksi. Arvostelija, nuorikin, jolle on uskottu tällainen suurimerkityksellinen talentti, älköön milloinkaan unohtako, että arvostelijan tulee ennen kaikkea olla kasvattajan ja tukijan, opettajan, ei alasrepijän ja tahallaan ilkeämielisen, eikä missään tapauksessa puolueellisen [roolissa].

24-vuotiaat nuorukaiset ja ynglingar på 24 är! Uskokaa suomalaisen filmin yrittäjäin hyvään ja rehelliseen tahtoon, ja teidän arvostelujenne sävy ja sisällys aivan itsestään muuttuu sellaiseksi, että niistä tulee olemaan hyötyäkin suomalaisen filmin luomisessa.”

 
Särkän mielipide elokuvakritiikin tarkoituksesta kuvastaa hyvin tuon ajan käsitystä siitä, että elokuva-arvostelija kirjoittaa kritiikkinsä nimenomaan elokuvan tekijöille, ei maksavalle yleisölle. Ehkä näin olikin, sillä vaikka maahan tuotiin paljon filmejä ja katsojia oli kuitenkin rajallisesti, oli elokuva niin valtavan suosittu ”ajanvietemuoto”, ettei edes kriitikoiden lähes yksimielinen teilaus voinut merkitä elokuvalle katsojakatoa. Tästä hyvä esimerkki on juurikin Särkän tuottama nk. rillumarei-elokuvien sarja. Näin näyttää olleen asianlaita, vaikka maassa julkaistiin lukuisia elokuvalehtiä ja niistä suurimpia painettiin kulta-aikoina lähemmäs 100 000 kappaleen verran.

Tekstissään Särkkä yltyy moittimaan eritoten tuota 24-vuotiasta kaikkiviisasta, eri lehtiin arvosteluja kirjoittavaa nuortamiestä. Nuorimies oli nimeltään Nyrki Tapiovaara (1911–1940), joka pian Särkän tekstin ilmestymisen jälkeen aloitti uransa elokuvaohjaajana. Heikki Aho ja Björn Soldan valitsivat isänsä Juhani Ahon Juha-romaanin filmatisoinnin ohjaajaksi Tapiovaaran kesällä 1936 sen jälkeen, kun Valentin Vaala (1909–1976) lähti Suomi-Filmin kuukausipalkkaiseksi ohjaajaksi. Tosin jo sitä ennen, vuonna 1933, Vaala oli antanut Tapiovaaralle mahdollisuuden näytellä miespääosa komediassaan Helsingin kuuluisin liikemies (1934), mutta vastanäyttelijä Regina Linnanheimo oli sen verran mahtava ilmestys Tapiovaaran(kin) mielestä, ettei hän kyennyt työskentelemään tämän kanssa.

Samana vuonna kuin hän joutui Särkän silmätikuksi, Tapiovaara kirjoitti seuraavan Charles Chaplinista: ”Hänen hallussaan on filmillisyyden arvokkain ominaisuus, hänelle luonnollinen, muille vaikein. Se on hänen kykynsä kertoa kuvissa kuvin. Hän ilmaisee kaiken vain kuvalla ja tekee sen niin johdonmukaisesti, että hän jatkuvasti kieltäytyy käyttämästä elokuvissaan puhetta ja sen tarjoamaa mahdollisuutta oikaista kertomistaan epäfilmillisten vuorosanojen avulla.” ¹

Tapiovaaran ohjaajaura jäi lyhyeksi: hän ehti ohjata viisi elokuvaa, ennen kuin kuoli isänmaansa puolesta talvisodan loppupuolella. Pelkästään nuorena kuoleminen sodassa piti huolen siitä, että filmiohjaaja muistettaisiin myös tulevaisuudessa. Tapiovaaran viimeinen ohjaustyö, F. E. Sillanpää -filmatisointi Miehen tie (1940), jäi kesken ja sen saattoivat loppuun näyttelijä Hugo Hytönen ja kuvaaja-tuottaja Erik Blomberg. Juhan (1937) ja Miehen tien ylitse Tapiovaaran päätyöksi on nostettu Varastettu kuolema (1938).

Kaikkiviisaudesta ja -tietävyydestä puheenollen; vuonna 1969 Valentin Vaala totesi tulevalle ohjaajalle, Anssi Mänttärille, antamassaan radiohaastattelussa:
”Silloin, kun minä 18-vuotiaana aloitin ensimmäistä elokuvaani, minusta tuntui, että minä tiesin kaiken elokuvasta. Koko maailmasta ei varmastikaan löytynyt sen viisaampaa ihmistä kuin minä. Mutta nyt, 44 filmin jälkeen, minun täytyy sanoa, että hyvän elokuvan tekeminen on vaikeata.”

Ennen filmiuralle siirtymistään Särkkä oli itsekin kirjoittanut elokuva-arvosteluja lehtiin. Kotimaisista elokuvista. SF:n johtajana hän esitti tuottamansa elokuvat kriitikoille yhtiön omassa koeteatterissa. Esityksen jälkeen lähdettiin nauttimaan konjakkia ja muita virvokkeita, jutustellen ”mukavia” nähdystä filmistä sekä kaikesta muusta. Jos jollakin kriitikolla ilta venähti pitkäksi, saattoi SF kustantaa tälle myös hotelliyöpymisen. Arvosteluissa se ei kuitenkaan näkynyt – silti elokuvat teilattiin, jos syytä katsottiin olevan (ja aina tuntui olevan). Ehkä siihen vaikutti sekin, että Särkkä tapasi heti kättelyssä haukkua hänen filmejään haukkuneen kriitikon. Särkkä oli innokas kennel-harrastaja, joten haukkuminen oli hänelle varmasti tuttua.

Mikäli mielii perehtyä Tapiovaaran lyhyen elämän eri vaiheisiin ja koko tämän taiteellisen perheen historiaan, kannattaa ehdottomasti tutustua Matti Rinteen teokseen Yksitoista Tapiovaaraa. Tuoleja, tauluja, elokuvia (Teos, 2008), joka on hyvän sisällön lisäksi erinomaisen hyvin kirjoitettu kirja.


_¹ Lähde: Matti Rinne: Yksitoista Tapiovaaraa. Tuoleja, tauluja, elokuvia. Teos 2008.