pepeteirikari1
Pepe Teirikari, Jack S. Kotschak, Clive Donner ja Gerald Sanford Fusen aikaan 1970-luvun puolivälissä.

Helsinkiläistä mainoselokuvayhtiö Pohjantähti-Elokuvaa johtava Pentti ”Pepe” Teirikari tuli elokuva-alalle vuonna 1966 silkan sattuman kautta. Työskennellessään Musiikki-Fazerilla hän huomasi lehdessä ilmoituksen, jossa elokuvayhtiö etsi äänityspuolen työntekijää. Ilmoittaja oli maisteri Keijo Aaltonen Scenaria Oy:stä. – Kävin kolmessa työpaikkahaastattelussa Aaltosen luona. Pätevyys puuttui, mutta meidän yhteinen mielenkiinnon kohde oli musiikki, Teirikari muistelee puolen vuosisadan takaista tapausta toimistossaan Lönnrotinkadulla Helsingissä. Toimiston ikkunanlaudan täyttävät osa niistä palkinnoista, mitä hän on mainoselokuvillaan voittanut.

Työpaikan saatuaan Teirikari oppi tehtävänsä varsin nopeasti. – Sen aikainen äänitystekniikka ei ollut kovin monimutkaista.

Teirikarin isä teki elämäntyönsä erilaisten radio- ja äänilaitteiden parissa, joten pojan uran suuntautuminen samanlaisiin tehtäviin ei sikäli ollut mikään ihme. Kauan Teirikari ei kuitenkaan äänittäjän hommissa vanhentunut, vaan alkoi jo hyvin pian työstää itse filmimateriaalia eli tehdä mainoksia ensin leikkaajana, sitten käsikirjoittajana ja lopulta ohjaajana. Ensimmäiset leikkaustyöt olivat hyvin halvalla tehtyjä matkailuelokuvia.

– Scenaria ei ollut varsinainen mainoselokuvafirma, mutta Aaltonen oli aiemmin ollut Suomen Yhdyspankin mainospäällikkönä ja sitä kautta Yhdyspankin mainoselokuvatilaukset tulivat suoraan Aaltosen firmaan.

Samanlaisia reittejä tuli muitakin toimeksiantoja.


Teuvo Tulion ja Valentin Vaalan seurassa

Teirikarin lapsuus- ja nuoruusvuosien mieleenpainuvimmat elokuvaelämykset liittyivät erääseen helsinkiläiseen teatteriin, Kino Puistolaan, jossa myöhemmin trikkikuvaajana ja kuvaajana kunnostautunut Mauri Laaksonen työskenteli koneenkäyttäjänä. – Autoin Laaksosta kuljettamaan filmikeloja teatteriin, ja palkkioksi sain katsoa kakkosprojektorin reiästä mm. kiellettyjä länkkäreitä.

Toisinaan Laaksosella oli tosin kiire kantakapakkaan. – Kun kapakka oli kohta menossa kiinni, niin hän jätti jonkun kelan ajamatta. Hänellä oli niin taitava silmä, että hän pystyi synkassa vaihtamaan sen räpsystä seuraavaan räpsyyn, ilman, että katsoja huomasi yhden kelan jääneen välistä.

– Mauri oli helvetin hyvä jätkä, iloinen ja hyväntuulinen aina. Maurin tavaramerkki oli se, että hän kulki aina harmaassa puvussa ja kravatissa, vaikka olisi ollut sata astetta pakkasta. Scenaria Oy:ssä Laaksonen oli tiennäyttäjä, jolta kyselin kaikenlaisia kikkoja; miten lasilevylle liimataan, millä tavalla kaksoisvalotetaan, jne. Yleensä työpäivän päätteeksi hän opetti minua myöskin siihen, että mennään vähän Picniciin ja nuorin pöydässä oleva tarjoaa. Minä en voinut osoittaa nuoruutta jollekin toiselle pöydän päähän, koska siellä istui Teuvo Tulio.

Kapakoissa viihtynyt Tulio työsti samalla viimeistä filmiään, surullisenkuuluisaa Sensuelaa. – Hänellä oli kirjekuoressa suuri määrä klippejä ja klemmareita, joilla hän suunnitteli elokuvan leikkauksen.

Teirikari ja Tulio olivat paljonkin tekemisissä toistensa kanssa Tulion elokuvauran loppuun saakka. – Näin Sensuelan, kun Tulio yritti kaupata elokuvan oikeuksia, jotta olisi saanut velat maksettua. Katsoimme sen työkopion Parvisfilmin koeteatterissa.

Epäilemättä kaikkien aikojen huonoimman suomalaisen filmin oikeuksista ei kuitenkaan syntynyt kauppoja.

Teirikari ehti olla hetken aikaa Suomi-Filmin lyhyt- ja tilauselokuvaosastolla, jossa työt olivat vähissä 1960-luvun loppupuolella. Risto Orkon suuren työpöytänsä takaa johtaman firman lyhytkuvaosastolla pyöri nuorelle mainosmiehelle etäisesti tuttuja hahmoja, kuten Valentin Vaala ja tämän vakiokuvaaja Eino Heino. Vaala kävi välillä kuvaamassa kaupunkikuvia Helsingistä tehtävää suurta dokumenttia varten, joka ei tainnut koskaan valmistua. – Ehkä Vaala yritettiin pitää sillä tavalla tyytyväisenä; että oli edes jotakin tekemistä, kun tilaustöitä ei ollut.

Uransa aikana Teirikari onkin tavannut lukuisia suomalaisen elokuvan merkkihenkilöitä, suuria lahjakkuuksia ja tavalla tai toisella merkittäviä tekijöitä. Myös suomalaisen äänielokuvan isä, 1950-luvulla jo lähes kokonaan tilauselokuvien pariin siirtynyt Yrjö Norta on myös jäänyt Teirikarin mieleen. 1920-luvulla elokuvauransa aloittanut Norta oli jäänyt kehityksestä jälkeen. Palotorjuntaliitolle tehtiin valistuselokuvia, jotka Norta ohjasi. – Vanha ukko, joka tekee tällaisia töitä, tästä ei voi tulla mitään, oli Teirikarin ensimmäinen ajatus Nortasta työn touhussa. – Eikä niistä oikeastaan tullutkaan mitään. Nortalla oli kyllä oikea ote tarinanlukuun, hän tiesi, miten tämä juttu pitää kertoa, mutta oli auttamattomasti 30 vuotta ajastaan jäljestä. Otokset olivat helvetin pitkiä, ne olivat täynnä repliikkejä, niin ettei niitä voinut edes leikata lyhyemmäksi.

– Norta oli jollakin lailla sellainen herrasmiesinsinööri, mutta ei kaveerannut, ei tullut kahvihuoneeseen puhumaan paskaa jätkien kanssa tai muutakaan. Tuli tekemään sitä työtä, ja tuli pikkutarkasti kellon mukaan katsomaan tuotosta, kun joku poika oli filmin leikannut ja kommentoi sitä. Ei lainkaan räiskyvä ihminen.

Nortan viimeiseksi työksi pitkän elokuvan saralla jäikin muuan Sensuela, jonka äänittämiseen, käsikirjoittamiseen ja kuvaamiseen hän osallistui.

pepeteirikari2
Jack S. Kotschak, Kari Rimaila, Nat Wachsberger ja Pepe Teirikari.


Mainos- ja dokumenttiohjaaja

Teirikarin ensimmäinen oma mainoselokuvan ohjaustyö oli Fortal C-200 -nimisen flunssalääkkeen TV-spotti, joka valmistui vuonna 1967. Myöhemmin Teirikari pääsi tekemään myös muita lääkemainoksia, mutta liiankin tehokkain tuloksin, sillä 1960-luvulla särkylääkemainoksessa ei saanut lupailla suuria. – Minä laitoin päänsärkylääkkeen mainokseen melko dramaattisen, vihlovan musiikin, joka sitten muuttuu lempeäksi ja lääkepakkaus tulee kuvaan. Sehän kiellettiin heti, koska joku katsojahan saattaisi uskoa, että se lääke todella auttaa.

Vuosien varrella Teirikari on ohjannut ja/tai tuottanut mainoksia lähes kaikelle mahdolliselle lähtien Fazerin, Teboilin ja Kemiran tuotteista Finnairille, Finlandia Vodkalle ja useille eri autonvalmistajille. Pepe-lakulle hän ei nimestään huolimatta ole mainosta tehnyt. Teirikari ei äkkiseltään keksi kuin yhden aiheen, josta ei suostuisi tekemään mainosta. – Sellainen poliittinen mainosfilmi, jonka kantaa en itse hyväksy.

Pohjantähti-Elokuvassa Teirikari on lähimenneisyydessä tuottanut mm. Valion, HKScanin, Fazerin, Veikkauksen ja Lapin kullan mainoksia. On kaupattu maitoa, makkaraa, leipää ja olutta. Ohjaajina näissä spoteissa ovat työskennelleet mm. Klaus Härö, JP Siili, Mari Mantela ja Teirikarin vanhin poika Pami. Myös tytär Pauliina on mainoselokuva-alalla.

Teirikarin viimevuotista tuotantoa oli mm. Sotaveteraanikeräyksen TV-mainos, joka jäi koko kansan tunteman Matti Raninin yli 80 vuotta kattaneen uran viimeiseksi työksi. Jälleen kerran Teirikari oli tekemisissä suomifilmin legendan kanssa, yhden viimeisistä.


Ohjaajilla toisinaan liian suuri merkitys asiakkaille

Haastattelun perusteella harvinaisen suoralta vaikuttava Teirikari myöntää, että toisinaan asiakkaat antavat liikaa painoarvoa mainoksen ohjaajavalinnalle. Ohjaajavalintaan taasen usein vaikuttavat esimerkiksi kyseisten tekijöiden edellisten pitkien elokuvien menestys. Jos takana on pari huonosti menestynyttä tai laadultaan huonoa elokuvaa, ei tällaisen ohjaajan nimi välttämättä ole asiakkaan huulilla. Toisaalta taas hyvä mainosohjaaja voi kärsiä siitä, ettei häntä tunneta yhdestäkään pitkästä elokuvasta.

Teirikari on tuottanut monien kokeneiden ja aloittelevien mainos- ja filmiohjaajien spotteja. Muutamien kanssa yhteistyö ei taida aivan heti jatkua. – Ei ole kovin hyvä juttu, jos ohjaaja katoaa jonnekin kesken kuvauspäivän.

On myös ohjaajia, jotka eivät ymmärrä rahankäyttöä ja budjetteja. – Jos puvustusbudjetiksi on laskettu tuhat euroa, niin se ei voi olla kolmeatuhatta.

Toisaalta, on myös ohjaajia, jotka poistuvat kesken kuvauspäivän aivan syystäkin. – Esimerkiksi Aleksi Mäkelä ja Markku Pölönen ovat sellaisia ohjaajia, jotka pysyvät aikataulussa ja alittavatkin sen.

Osan tuotantojensa ohjaajista Teirikari on tavannut jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Aku Louhimiehen äiti Lemmikki Nenosen hän tunsi Filmitalon ajoilta 1960- ja 1970-lukujen vaihteesta. – Akun tapasin ensimmäisen kerran tämän ollessa rattaissa äitinsä työpaikalla.

Ohjaajien arvostus on muuttunut sitten Teirikarin uran alkuaikojen. –  1960-luvulla ei ryhmissämme oikein ollut ohjaajaakaan, se oli aina joku, kuka kulloinkin: Keijo Aaltonen, Ossi Skurnik, minä tai joku muu.  Usein spoteissa oli vain hymyilevät kasvot ja pakkauskuva, tai poreileva vesilasi ja pakkauskuva, tai joku simppeli animaatio, joita erityisesti Mauri Laaksonen teki ”tikkarilla”  (Arri, jossa oli ruutu kerrallaan -moottori).

–  Ensimmäinen  "oikea"  ohjaaja, jonka kanssa tein työtä  "tuottajana", oli Pekka Parikka Kennel-koiranruoan mainoksessa noin vuonna 1969. Pekka oli jo ollut Edvin Laineen apulaisohjaajana Täällä Pohjantähden alla -elokuvassa, joten hänellä oli auktoriteettia.

– Tuottaja-käsitettä ei ollut lainkaan mainoselokuvatuotannossa, ennen kuin joskus 1980-luvun puolivälistä.  Sitä ennen tuottaja oli firman pomo tai tuotantopäälliköksi nimetty.  Moni vanha vääpeli, kuten Filmitalon Veikko Äikäs, oli hyvä sellainen. Armeijan kuri ja täsmällisyys.

Elohopea-filmi Oy:n vuonna 1978 ja Pohjantähti-Elokuva Oy:n viisitoista vuotta myöhemmin perustanut Teirikari on itse ollut tekemässä oman arvionsa mukaan 3 500 – 4 000 mainoselokuvaa.

Teirikari kertoo tämän päivän mainoselokuvan budjetin liikkuvan keskimäärin 40 000 ja 80 000 euron välillä, kun se vielä muutama vuosi sitten oli 80 000 ja 100 000 euron haitarilla. Säästötoimenpiteet ovat iskeneet myös mainosalalle. Siitä ja mainosalan epävarmuudesta ylipäätään huolimatta Teirikarin ura filmin palveluksessa on jatkunut jo lähes 50 vuoden ajan.

 

 

KANSAINVÄLISTÄ VÄRIÄ SUOMALAISEEN ELOKUVAAN

Teirikarin seikkailut pitkien elokuvien oudossa maailmassa sijoittuvat hänen vuosiinsa Filmi-Jatan palveluksessa. Hän oli ilman erillistä krediittiä alku- tai lopputeksteissä mukana tekemässä Asko Tolosen Kesän makua (1975), joka oli Toloselle eräänlainen lohdutuspalkinto sen jälkeen, kun suunnitelmat filmata kolme Hannu Ylitalon romaania ajautuivat karille.

– Elokuvan käsikirjoitus ei ollut läheskään valmis, kun kuvaukset alkoivat kesäkuussa 1975, Teirikari kertoo jo lähes 15 vuoden takaisessa muistelmateoksessaan. – Kuvaukset piti aloittaa, koska Elokuvasäätiön rahoituksen ensimmäinen osa sitä edellytti.

Kovaa tahtia tehtyä elokuvaa kuvattaessa Juho Gartz jo leikkasi filmiä kasaan. Hittiä filmistä ei kuitenkaan tullut. 37 710 katsojallaan se oli vuoden 1975 kotimaisista ensi-illoista neljänneksi katsotuin, mutta ensi-iltoja olikin yhteensä vain viisi. Huonommin meni vain Jaakko Pakkasvirran Jouluksi kotiin.

Seuraavana vuonna Teirikari oli puuhamiehenä, kun suomalaissyntyinen mainoselokuvamies Jack S. Kotshack ja yhdysvaltalainen Nat Wachsberger olivat tekemässä Fuse-nimistä kansainvälistä tuotantoa Henry Kissingerin naisseikkailuista Helsingissä ETYK:n kokouksen aikaan. Kissingerinä piti alkujaan olla Vince Edwards (TV:n Ben Casey), seuranaan Ursula Andress tai Raquel Welch sekä Elke Sommer ja Peter Fonda. Clive Donnerin (Hei, Pussycat) oli tarkoitus huudella kuvauskäskyjä. Kuvaajaksi oli valittu mainoselokuvamies Kari Rimaila, kakkosmiehenä Kimmo Simula.

Projekti jäi kuitenkin toteutumatta, kun kansainvälisen yhteistyökumppanin vaatimukset erilaisista vastuuvakuutuksista ja vakuista ylipäätään olivat liian kovat. – Sama firma oli tehnyt aiemminkin vastaavia sopimuksia, joiden perusteella tuotannot olivat syystä tai toisesta keskeytyneet ja korvaussummat tulleet heille, Teirikari kertoi haastattelun aikana.

Fusea ei koskaan tehty, mutta pääosin samalla porukalla valmistui vuoden 1976 alussa Armoton joukko (1976), jossa Teirikarinkin tapaama Telly Savalas näytteli pääroolin.

Mauri Sariolan Susikoski-romaaniin perustuva Tuntematon ystävä (1978) sen sijaan toteutui. Sariolaa olivat aikaisemmin filmanneet Teirikarille tutut miehet, Valentin Vaala elokuvalla Totuus on armoton (1963) ja Yrjö Norta viimeisellä filmillään Kolmas laukaus (1959). Filmi-Jatan filmatisoinnin ohjaajaksi lähti Lars G. Thelestam, helsinkiläissyntyinen, mutta Ruotsissa paljon työskennellyt mainos- ja filmiohjaaja. Naispääosaan kiinnitettiin brittiläinen Kate O'Mara, joka tunnettiin Suomessa suositusta Testamentti-televisiosarjasta.

Yli 230 000 katsojallaan Tuntematon ystävä oli toivottua heikompi menestys, mutta kuitenkin vuoden 1978 kotimaisista ensi-illoista kolmanneksi katsotuin. Nyt ensi-iltoja oli vuotta 1975 enemmän, kaikkiaan kymmenen.

Teirikari oli mukana myös Risto Vanarin piilokamerassa (1979), jota hän ei sen kummemmin välitä muistella. Siitä tuli vuoden kotimaisista ensi-illoista kolmanneksi huonoin menestys, päihittäen Visa Mäkisen debyyttifilminkin vain täpärästi.

 

Ensi-illat

Keskiviikko 24.4.

avengersendgamejul 

Perjantai 26.4.

teenspiritjul amundsenjul 

nosferatujuliste 

Lisää ensi-iltoja

Seuraavat kotimaiset:

aiti19juliste angrybirds2teaserjul veeranmaaginenelamajuliste olensuomalainenjuliste

Lisää kotimaisia ensi-iltoja