Matti Ranin 84 vuotta valkokankaalla

Haastattelu on tehty maaliskuussa 2013 ja julkaistu eri muodossa Sotaveteraani-lehdessä.

Filmidebyytti mykkäelokuvan aikaan

Teatterineuvos Matti Raninin näyttelijän ura alkoi jo seitsemän kuukauden ikäisenä. Tampereella marraskuussa 1926 syntynyt Ranin nähtiin Ei auta itku markkinoilla -nimisessä komediassa, jonka ohjaaja Uuno Eskola kuvasi kokonaisuudessaan Ikaalisissa. Elokuvan miespääosa oli Raninin Helge-isällä, äiti Saara nähtiin sivuroolissa. Adams-Filmin tulipalossa tuhoutuneesta elokuvasta on säilynyt vain muutamia filmimetrejä.

Kun Matti Raninin viimeisin elokuva, Eetu ja Konna -animaatio, on vuodelta 2011, on hänen elokuvauralleen ehtinyt kertyä pituutta jo noin 84 vuoden verran. Se on enemmän kuin yhdenkään toisen näyttelijän Suomen elokuvahistoriassa ja koko maailmassakin erittäin harvinaislaatuinen tapaus.

Helsinkiin ja Kansallisteatteriin

Vanhempien työ näyttelijöinä oli varmasti vaikuttava tekijä siihen, miksi myös Raninista tuli näyttelijä. Vanhemmiltaan saamista neuvoista Ranin toteaa: – Oikeastaan paras opastus oli se, että minä sain näytellä heidän kanssaan, ja työssä sitä oppii näyttelemään.

Ennen tuloaan Helsinkiin vuonna 1946, Ranin kirjoitti ylioppilaaksi ja ehti osallistumaan myös isänmaan puolustukseen Kotkan ilmatorjunnassa. Ilmatorjuntaan oli haettu vapaaehtoisia koulupojista, kun miehet olivat alkaneet loppumaan. – Tultuani Helsinkiin olin aikeissa mennä Teatterikouluun, mutta kävi sillä tavalla, että Kansallisteatterin toimitusjohtaja Teuvo Puro tarjosi minulle harjoittelijan välikirjaa. Isä sanoi, ettet sinä mitään kouluja tarvitse, siellä on niin paljon hyviä näyttelijöitä sinun ympärilläsi, että katsot vaan, mitä ne tekee ja teet samalla lailla. Ja siinä minun kouluni sitten oli, ja se se opetti minut näyttelemään – kaikki nämä mestarit, silloin ei vielä tätä sanaa käytetty, mutta aikamoisia sankareita ne kyllä olivat, ne kaisuleppäset ja ellaeroset. Kyllä siinä monet kikat opittiin.

Teuvo Puro muistetaan myös ensimmäisen suomalaisen näytelmäelokuvan, Salaviinanpolttajien (1907), toisena ohjaajana.

Kansallisteatterissa Ranin vietti ensin kaksi vuotta harjoittelijana, jonka jälkeen hän vuonna 1948 sai ensimmäisen näyttelijän välikirjansa ja heti maan johtavasta teatterista. Kansallisteatterissa on sittemminkin nähty näyttelijöiden jälkikasvua, eikä tunnettu sukunimi ainakaan Raninin mielestä ollut hänelle haitaksi. – Se oli helpompaa, etten minä ollut mikään taaviteikäläinen tai taaviheikäläinen, vaan minulla oli taiteilijanimi, joka oli ollut jo kauan suvussa.

Elokuvaan Raninilla ei nuorena miehenä ollut juuri minkäänlaista suhdetta. – Isähän ramppasi elokuvissa [kuvauksissa], hän teki paljon pikkuroolejakin. Hän oli lähinnä mykän filmin näyttelijä, teki ne suuret roolinsa mykkänä. Sitten [äänielokuvaan aikaan] hän oli pienissä tehtävissä, ja minä pääsin avustamaan usein niihin tuotantoihin, missä isä näytteli. Hän otti kaverin mukaan, ja olin siellä kuin muina miehinä, katselin ja opiskelin. Niin läheinen suhde oli, että sain sisältäpäin katsoa, miten [elokuvia] tehtiin.

Helge Ranin (1897–1952) teki kaikkiaan parikymmentä elokuvaroolia, joista ensimmäinen oli ollut jo mainittu Ei auta itku markkinoilla vuonna 1927 ja viimeiseksi jäi Tapahtui kaukana (1950), jonka Edvin Laine ja Topo Leistelä ohjasivat. Ei auta itku markkinoilla oli myös Saara Raninin (1898–1992) valkokangasdebyytti, viimeiseksi filmiksi jäi Matti Kassilan Natalia (1979).

Avustajaksi Suomi-Filmille

Helsinkiin tultuaan Ranin osallistui muutamiin Suomi-Filmin tuotantoihin, joissa hän työskenteli kuvausapulaisena ja toisinaan myös avustajana kameran edessäkin. Tällainen avustajatason tehtävä hänellä oli mm. Valentin Vaalan elokuvassa Loviisa – niskavuoren nuori emäntä (1946). – Hän oli erinomainen ohjaaja, antoi näyttelijälle tilaa. Hienovaraista ohjaamista, oli todella taitava. Hän halusi tehdä elokuvastakin taidetta, hyvin maltillisesti, ja hän oli erittäin hyvä filmiohjaaja. Lieneekö meidän parhaita.

Varhaisista elokuvaohjaajistaan Ranin arvosti myös Ilmari Unhoa, jonka Koskenkylän laulu- ja Ruusu ja kulkuri -elokuvissa hän oli avustajana ja Kanavan laidalla -filmissä jo varsinaisena näyttelijänä. – Hän oli erinomainen ohjaaja. Hienovarainen, vähän niin kuin Vaala. Hyvin hieno mies.

Raninille ensimmäiset elokuvatyöt olivat nimenomaan vain kesätöitä, kuten monille teatterinäyttelijöillekin, jotka filmasivat kesäisin teattereiden ollessa suljettuna. Teatterinäyttelijöiden palkkataso oli vieläpä varsin kurja: – Siksi nämä sivutyöt olivat niin tärkeitä.

Koskenkylän laulu -elokuvassa Ranin oli avustajana ja isänsä näytteli sivuroolin. – Olimme Vuolenkoskella ja minä sanoin, että kyllä minä samantien otan palkkaa siitä työstäkin, etten minä siellä tyhjänpanttina seisoskele, että minä kannan kameran jalustaa ja niin edelleen.

Ruusun ja kulkurin filmauksissa Ranin tapasi tulevan vaimonsa, Irja Raninin (1930–1995). – Olimme Limingalla tekemässä sitä [Abraham] Ojanperän tarinaa ja minun vaimoni oli tullut Turusta sinne avustamaan myöskin. Kuvauksissa olivat mukana myös myöhempi ohjaaja Matti Kassila ja näyttelijä Tiina Rinne, näyttelijäperheen jälkikasvua hänkin ja Raninin nykyinen naapuri Helsingin Munkkiniemessä.

Kysymykseen siitä, oliko teatteri elokuvaa tärkeämpi uran alkuvaiheessa, Ranin vastasi: – Teatteri, ollut koko ajan. Elokuvaaminen on välähdysten kokemista. Sehän näytellään viidentoista sekunnin, puolen minuutin pätkinä, mutta näyttämöllä sinä voit eläytyä koko rooliisi. Ja elävä yleisö. Se on aivan toista, se on aivan toinen taiteenlaji.

Nimenomaan elokuvaan sopivista näyttelijöistä ensimmäisenä Raninin mieleen tulee Ansa Ikonen, jota hän piti erinomaisena filminäyttelijänä. – Kamera rakasti hänen kasvojaan, hän oli niin kaunis kuvissa, ja hän osasi käyttää kameraa hyväkseen. Hän osasi olla rento, luonnollinen ja juuri niin kuin elokuvanäyttelijä pitää olla; ettei näyttele. Hän oli muutenkin hyvin rempseä ja mukava rouva.

Raninin vaatimattomuuden, joka tuli usein esiin myöskin tämän haastattelu aikana, parhaiten selittänee hänen nöyrä ja konstailematon suhtautuminen työhönsä. Nuoruudessakaan hänellä ei ollut sen suurempia tavoitteita tai kunnianhimoa, paitsi yksi, joka on sittemmin monilta nuoriltakin näyttelijöiltä unohtunut: –  Joka rooli mahdollisimman hyvin, siinähän sitä oli tavoitetta. Koko ajan rooleja tuli, sekä teatterissa että filmissä. Tein ihan ympärivuorokautisia jaksoja. Kunhan teki sen työn, mikä oli asetettu eteen ja vei sen kunnialla ja fuskaamatta läpi, niin siinä tavoitetta oli ihan tarpeeksi. Se oli niin työllistettyä aikaa. Minulla ei ollut koskaan aikaa istua ravintolassa, niin kuin joillakin kollegoilla, jotka sinne sitten helposti upposivat. Minulla oli neljä poikaa kotona ja vaimo, joka oli työtön, ja minä elätin koko perhettä. Se oli mentävä kotiin tarkkaan, kun oli työt loppu.

Matti Ranin ja Eeva-Kaarina Volanen elokuvassa Katupeilin takana.

Särkän tallissa Katupeilin takana

– Kyllä se Katupeilin takana oli erittäin viehättävä. Se oli mennyt Kansallisteatterissa näytelmänä jo vuoden puolitoista, kunnes Särkkä päätti, että siitä tehdään filmi. Seere Salminen, joka oli myös kirjoittanut alkuperäisnäytelmän, teki siitä filmikäsikirjoituksen.

Tsaarin ajan Suomeen sijoittuva kertomus kahdesta nuoresta rakastavaisesta, rovastin pojasta ja ylempiluokkaisen miehen tyttärestä, oli ensisijaisesti romanttinen tarina, mutta käsitteli hyvin selkeästi myöskin luokkaeroja. Rovastin poikana, Kalle Härkösenä, nähtiin Matti Ranin, tämän mielitiettynä Eeva-Kaarina Volanen suuren läpimurtonsa kynnyksellä ja Helge Ranin tytön isänä. Vanhempi Ranin näytteli siis poikansa tulevaa appiukkoa, mutta se ei haitannut näyttelijöitä. – Kyllä sitä näyttelee mitä vain, vaikka lipputangon kanssa. Ei se haittannut, päinvastoin, se oli kodikasta ja oikein mukavaa, oikein viehättävää.

Alunperin Kalle Härkösen rooliin oli tulossa monista filmirooleistaankin tuttu, Jussi-palkittu Rauli Tuomi, joka oli näytellyt roolin Kansallisteatterissa. Tuomi teki kuitenkin itsemurhan, joten rooli oli täytettävä toisella näyttelijällä. – Minut haettiin sitten hätiin, olin myöskin nuori, mutta en läheskään niin taitava kuin mitä Rauli Tuomi oli. Hän oli erinomainen näyttelijä. Ja niin minä pääsin sitten siihen mukaan ja se oli minulle suuri elämys.

Katupeilin takana oli Suomen Filmiteollisuuden 15-vuotisjuhlafilmi ja 100. pitkä elokuva. Parhaan ohjauksen, käsikirjoituksen, kuvauksen, naispääosan ja miessivuosan Jusseilla palkittu elokuva oli vuoden 1949 kotimaisista ensi-illoista kolmanneksi katsotuin, häviten vain Hannu Lemisen Rosvo Roopelle ja Edvin Laineen Prinsessa Ruususelle. Matti Raninille elokuva oli ensimmäinen, jossa hänellä oli merkittävä rooli,.Itseään hän ei kuitenkaan filmitähtenä pitänyt, vaikka hänestä oli nyt sellainen tullutkin. – No juu, filmitähtiä ja tähtiä. Näinhän ne tekee niitä tähtiä, kerran käy kameran edessä, niin sitä on heti tähti. Ihan maine lähti.

Filmitähden elämä ei kuitenkaan ollut sellaista kuin esimerkiksi sen ajan Elokuva-aitta-lehdet antoivat ymmärtää. – Kyllä se oli arkista touhua, filmitähden elämä, jos sitä nyt niin voi sanoa. Me olimme elokuvanäyttelijöitä, ei sen kummempia tähtiä. Tehtiin työtä käskettyä. Ei se ollut kutsumustyötä. Se oli työtä annettua: ”siinä on talikko, alas vääntää”.

Joel Rinne ja Matti Ranin elokuvassa Komisario Palmun erehdys.

Kariluoto, Virta ja Salpakari

Katupeilin takana -elokuvan lisäksi Ranin nähtiin vuoden 1949 aikana valkokankaalla myös Roland af Hällströmin sairaaladraamassa Vain kaksi tuntia ja Edvin Laineen komediassa Ruma Elsa, jossa pääosassa oli Katupeilin tavoin Eeva-Kaarina Volanen. Laineen kanssa Ranin teki seuraavina vuosina elokuvat Isäpappa ja keltanokka (1950), Yhden yön hinta (1952), Jälkeen syntiinlankeemuksen (1953) ja Kunnioittaen (1954). Muiden ohjaajien kanssa tehdyistä filmeistä merkittävimpiä olivat Matti Kassilan ohjaamat Tyttö kuunsillalta (1953) ja Hilmanpäivät (1954) sekä Särkän ohjaama Tanssi yli hautojen (1950).

Vuonna 1955 Ranin nähtiin Kariluotona kaikkien aikojen katsotuimmassa kotimaisessa elokuvassa, Laineen ohjaamassa Tuntemattomassa sotilaassa. Yhteistyö Laineen kanssa jatkui myös toisen suuren Väinö Linna -filmatisoinnin parissa, kun Täällä Pohjantähden alla -romaanitrilogiasta tehtiin kaksi elokuvaa vuosina 1968 ja 1970. Kariluodon ja Salpakarin lisäksi Ranin muistetaan eritoten Komisario Palmu -elokuvien Virtana.

Ensimmäisessä Palmu-filmissä, Komisario Palmun erehdyksessä (1960), myös Raninin Saara-äidillä oli suuri rooli. Yhteistyötä äidin kanssa hän muistelee lämmöllä. – Se oli jänskää. Äiti oli niin tohkeissaan, se oli niin hyvä rooli. Hänellä oli [roolissaan] semmoinen syylä, jonka oli keksinyt itselleen, jossa oli kolme karvaa ja ne hän itse aina laittoi päälle ennen filmausta ja piti huolen, että karvat näkyy, hän oli hyvin tarkka siitä. Hän teki itsestään hyvin epäesteettisen, ruman, ja se ei ole naisille helppoa. Meillä oli mukavat kohtauksetkin hänen kanssaan. Oikein mukavaa aikaa.

Näytteleminen äidin kanssa ei eronnut isän kanssa näyttelemisestä. – Meillä oli niin hyvät suhteet, siis ei ollut mitään paineita näyttelemisen suhteen. Emme me sitä sillä tavalla jännittäneet, mikä oli ihan hyvä asia, sillä muuten se olisi ollut aika kauheata. Minä olen katsonut noita kohtauksia tuosta Palmusta. Äitini ja minun kohtaukset menevät hyvin luontevasti, ei siinä ole mitään jännitteitä. Päinvastoin, minä olen täysin rento, itse havaitsen sen.

Neljässä Kassilan ohjaamassa Palmu-filmissä Ranin näytteli komisarion yli-innokkaasta apulaisesta aina tuomariksi ja hallitussihteeriksi kohoavaa Toivo Virtaa, joka elokuvasarjan kolmesta päähenkilöstä – Palmusta, Virrasta ja Kokista – kehittyi kaikkein eniten. – No, se oli erittäin mielenkiintoista, koska se kehittyi, että se ei ollut [jatkuvasti] sellainen hölmöläinen tukka pystyssä niin kuin siinä ensimmäisessä. Mä tyypittelin sen mielestäni ihan kohtuullisesti. Kassilallahan oli tarkoitus tyylitellä, siinä on paljon tyyliteltyjä jaksoja, siinä ensimmäisessä Palmussa ja sitten joissakin muissakin, mutta siinä nimenomaan. Se oli niin kuin yliviritetty 1930-luku, Siimeksen Pentti oli ihan hurja ja me muutkin oltiin pieniä karikatyyrejä.

Erityisen hurjana ensimmäisessä Palmussa oli omalaatuista rikasta naistenmiestä näytellyt Jussi Jurkka. –  Se on tavattoman lahjakkaan ihmisen tekemä se rooli. Hän tunsi rajansa, mutta kuitenkin hän oli juuri niillä rajoilla, ettei se mennyt farssiksi.

Yhteisiä elokuvia Kassilan kanssa Raninille kertyi kaikkiaan seitsemän, kun taas Edvin Laineen ohjauksessa Ranin näytteli kymmenessä filmissä. – Kyllä he olivat molemmat oman alansa taitureita. Edvin oli kotonaan tällaisen eeppisemmän, voimakkaamman, dramaattisemman elokuvakäsikirjoituksen toteuttajana, koska hän piti vahvoista tunteista. Joistakin [hänen elokuvistaan] mainittiin, että olivat jopa teatraalisia ja varmaan olivatkin, mutta hän oli voimakas tunneohjaaja ja siinä sai kyllä näyttelijäkin pitää varansa, ettei mennyt liian pitkälle. Matti taas on äärettömän taitava henkilöohjaaja, hän osasi vetää oikeista naruista. Hän on suuri taiteilija, ehdottomasti. Minä kunnioitan hänen taitojaan.

Sittemmin Kassila on todennut olleensa nuorena niin arka, ettei juurikaan uskaltanut näyttelijöitään ohjata. – Monta kertaa sanotaan, että ei ohjaajan tarvitse niin hirveästi ohjata, antaa näyttelijän tehdä, ja sitten hyväksyy sen minkä hyväksyy, hylkää sen minkä hylkää, Ranin toteaa. – Mutta on ohjaajia, jotka puhuu koko ajan tuolla rampissa. Koko ajan tulee tekstiä ja ideoita ja mietteitä. He esittävät itseään ja se on paha vika ohjaajassa. Itsekorostusta, se on hirveän paha vika, joka joillekin ohjaajille tulee, itsekorostuksen tarve. ”Minä määrään nyt tässä ja nyt tehdään näin”. Ei se mene sillä lailla, jos ei näyttelijä saa sitä nahkoisinsa. Matti Kassila sai, hän houkutti näyttelijän tekemään. Kunnioitettava taito ja sen hallitsee vain sellainen, jolla on itsekritiikkiä oman työnsä suhteen ja Matilla oli.

Isäpappa ja keltanokka- ja Tyttö kuunsillalta -filmeissä sekä neljässä Palmussa Ranin pääsi työskentelemään Joel Rinteen kanssa, jota on pidetty jossain määrin hankalana ihmisenä, mutta ainakaan työntekoa se ei haitannut. – Jopi vaan piti huolen siitä, että häntä kunnioitettiin, myöskin privaatissa. Vaikkei kamera käynytkään, niin kyllä hän oli Palmu, me olimme pikkupoikia hänen ympärillään, Ranin kertoo. Myös Ranin pitää Rinteen roolisuoritusta Palmuna arvossaan. – Hän oli hyvin vahvassa vedossa. Hänellä oli se vaikeus, ettei hän nähnyt kunnolla ja hän joutui kotona tarkkaan opettelemaan roolit ulkoa, hänelle ei ollut apua roolivihkosta. Se tietysti hermostutti häntä hiukan ja teki hänelle vaikeaksi sen työn, mutta hän pärjäsi. [Se oli] todella erinomainen roolityö häneltä. Mutta ei hänen kanssaan kaveerattu, sillä lailla, että ”mitäs Jopi?”. Sieltä tuli: ”Kukas sinä olet?”. Kyllä hän piti arvosta huolen.

Tähdet kertovat, komisario Palmu -filmistä Ranin voitti sivuosanäyttelijän Jussin. – No, olihan se mukavaa. Ne olivat ensimmäiset Jussit, jotka tehtiin televisiossa, Tesvision puolella Ratakadulla siellä alakerrassa. Ruth Snellman oli myös mukana eräässä filmissä [Ihana seikkailu] Särkän tallissa. Hän sai Jussin pääroolista. Minulle jäi mieleen, kun hän sanoi: ”Voitko kuvitella, Matti, tämä on päärooli-Jussi. Kun minä näyttelin sitä roolia, niin Särkkä sanoi, että se on vain pieni sivurooli ja palkkio oli sen mukainen”. Ai, tämä oli päärooli – sitä hän ihmetteli. Aivan väärä kategoria hänen mielestään.

Ihanan seikkailun ohjannut ja tuottanut Särkkä oli tunnettu pihiydestään. Entisenä pankinjohtajana ”hän tiesi rahan arvon”, kuten Ranin totesi. Särkän tallissa eli Suomen Filmiteollisuudessa Ranin filmasi kaikkiaan seitsemäntoista elokuvaa. Suomi-Filmin johtaja Risto Orkoon Raninilla oli ”hyvin etäiset välit”, mutta Fennada-Filmin Mauno Mäkelä tuli tutummaksi kuin myös tämän runsas alkoholinkäyttö. – Hän oli lupsakka, ainakin silloin, kun hän oli juovuksissa. Hän oli Intimiteatterin johtokunnan puheenjohtaja, ja hänhän minut sinne Intimiteatteriin johdattelikin. Ranin oli virkavapaalla, kun Mäkelä alkoi puhumaan hänelle Intimiteatterista. – [Hän sanoi] ”tule tekemään töitä” ja minä onneton menin lankaan. Siellä minulla meni kymmenen vuotta, ja se oli semmoista puskemista...

Raninin viimeinen Särkän SF:lle tekemä elokuva oli Aarne Tarkaksen ohjaama ja käsikirjoittama Turkasen tenava! (1963), jossa hän oli mukana lähes joka kuvassa. Se oli hänen suurin valkokangastehtävänsä ja monien hänen muiden rooliensa tavoin erinomaista työtä. – Tarkas oli mainio kaveri. Kun Turkasen tenavaa tehtiin, voi jessusmaria, se oli kovaa touhua. Kokoonnuttiin kahdestaan ja mietittiin, miten saadaan se filmi loppumaan. Se käsikirjoitus oli niin keskeneräinen loppupuolella. Tarkas poltti tupakan toisen jälkeen ja kiersi lattiaa kuin kettu, ja kyllä se sitten lopulta syntyi. Yhdessä päätettiin, miten se tehdään. Minä jollakin tavalla olin henkisenä tukena ja kuunteluoppilaana, kun hän saneli sitä.

Tuohon aikaan Tarkas oli luomiskautensa huipulla. Vuosina 1960 ja 1961 hän ohjasi molempina peräti kuusi filmiä, joihin yhtä lukuun ottamatta laati myös käsikirjoitukset. Työtahti näkyi niin lopputuloksessa kuin myös tekovaiheessakin. – Ei se ihme ole, että menee pasmat sekaisin.

Sotaveteraanikeräyksen mainoskasvona

2000-luvulla Raninia ei ole nähty valkokankaalla, mutta hänellä on kylläkin ollut ääniroolit kahdessa kotimaisessa animaatioelokuvassa, Pekka Lehtosaaren Röllin sydämessä (2007) ja Kari Häkkisen Eetussa ja Konnassa (2011). Ranin onkin tehnyt pitkän uran myös animaatioelokuvien ääninäyttelijänä ja dubbausten ohjaajana. Toki hänet muistetaan myös Niksulan TV:stäkin tutun Kasper-nuken äänenä – roolista, jota hän pitää kaikkein mieluisimpanaan.

Viimeisimmäksi Ranin on esiintynyt kameran edessä tänä keväänä televisiossa lähetetyssä Sotaveteraanikeräyksen mainoksessa, jonka ohjasi Pohjantähti-Elokuva Oy:n Pami Teirikari. Mainoksessa palataan Tuntemattoman sotilaan Kariluodon mietteiden äärelle.  – Minua ihastutti se tavattoman disipliininen ote, mikä [mainoksen tekijöillä] oli siihen työhön. Vahva ammattiote, millä he sen tekivät. Se oli kyllä todella ihailtavaa. Se oli ammattimiesten työtä. Sanon kyllä nyt oikein sydämestäni. Samoin vaimoni, joka ei ole koskaan ollu filmaustilanteessa mukana, ihmetteli vaan, kuinka kaikki menee klips, klaps ja klops.

Myös rooli oli mieluisa. – Se oli erittäin palkitsevaa ja niin sydämestäni sen tein, kun sain puhua asiaa rintamaveteraanien puolesta. Niin vähän maallista hyvää on heille tarjolla, että jos tässä pieni apu on, niin se on aivan suurenmoista. Me kaikki olemme niin paljon velkaa koko sille kansanosalle, joka taisteli ja rakensi tämän Suomen sodan jälkeen.

Matti Raninin filmografia

¹ DVD loppunut valmistajalta.

² Täällä Pohjantähden alla- ja Akseli ja Elina -elokuvista leikattu yhteisversio.