Gene Hackman on kuollut 95-vuotiaana – modernin Hollywoodin legendaarinen kovien kavereiden esittäjä

Gene Hackman huumeiden salakuljettajaa metsästävänä rikosetsivänä elokuvassa Kovaotteiset miehet (1971). Kuva: 20th Century Fox

1970-luvulta lähtien aina uuden vuosituhannen alkuun saakka Hollywoodin nimekkäimpiin näyttelijöihin lukeutunut Gene Hackman on kuollut, Variety kertoo. 95-vuotias Hackman ja hänen 63-vuotias vaimonsa, pianisti Betsy Arakawa löytyivät kuolleina kodistaan Santa Festä New Mexicon osavaltiosta Yhdysvalloista. Kuolinsyytä ei ole vielä virallisesti selvitetty eikä poliisi ole kommentoinut sitä muuten kuin toteamalla, että rikosta ei asiaan ilmeisesti liity.

Eugene Allen Hackman syntyi 30. tammikuuta 1930 San Bernandinossa Kaliforniassa, mutta perhe asettui Illinois'n osavaltioon, jossa isä pyöritti paikallislehden painotaloa. Hackman lähti 16-vuotiaana kotoaan ja valehtelemalla ikänsä värväytyi merijalkaväkeen, jossa hän palveli runsaan neljän vuoden ajan pääasiassa Kiinassa, Havaijilla ja Japanissa. Palveluksesta vapautumisensa jälkeen hän muutti New Yorkin kaupungin kautta Los Angelesiin, jossa hän pääsi näyttelijäoppiin Pasadena Playhousen teatterikurssille.

Huonosti sujuneen kurssin jälkeen Hackman palasi New Yorkin kaupunkiin ja työskenteli hanttihommissa näytellen siinä sivussa Broadwayn ulkopuolella. Ensimmäinen pieni elokuvarooli järjestyi vuonna 1961 pikkubudjetin elokuvasta Mad Dog Coll (1961) ja ensimmäinen Broadway-rooli vuonna 1963. Jo seuraavana vuonna Hackman näytteli läpimurtoroolinsa Sandy Dennisin vastanäyttelijänä näytelmässä Any Wednesday (1964).

Kesällä 1964 Gene Hackman näytteli ensimmäisen kunnon elokuvaroolinsa Robert Rossenin ohjaamassa Lilithissä (1964), jonka pääosia näyttelivät Warren Beatty ja Jean Seberg. Sitä seurasi sivuosa George Roy Hillin ohjaamassa suurelokuvassa Havaiji (1966), mutta läpimurtoaan valkokankaalla Hackman sai odottaa Bonnien ja Clydeen (1967) saakka. Arthur Pennin ohjaama pienen budjetin gangsterielokuva tarjosi ikimuistoiset pääroolit Beattylle ja Faye Dunawaylle, mutta myös mieleenpainuvat sivuosat Hackmanille ja Gene Wilderille. Roolistaan Oscar-ehdokkuuden saanut Hackman näytteli Clyde Barrow'n isoveljeä Buckia.

Lilithin ja Bonnien ja Clyden jälkeen Warren Beattyn ja Gene Hackmanin kolmas sekä samalla viimeinen yhteinen elokuva oli Beattyn ohjaama Punaiset (1981).

Vuosi 1967 olisi saattanut olla 37-vuotiaalle Gene Hackmanille vieläkin parempi, jos Mike Nichols ei olisi muuttanut mieltään ja antanut hänelle kenkää Miehuuskokeen lukuharjoitusten aikana. Nichols oli valinnut ikäistään vanhemman näköisen Hackmanin herra Robinsonin, Anne Bancroftin näyttelemän kuuluisan rouva Robinsonin aviomiehen, rooliin, mutta harjoitusten aikana hän tulikin siihen tulokseen, että Hackman oli sittenkin liian nuori. Miehuuskokeen pääroolissa Hackmanin teatterikurssitoveri Dustin Hoffman teki läpimurtonsa, kun taas Hackman pääsi työskentelemään Nicholsin kanssa ensimmäisen kerran vasta Terveisiä unelmien reunalta (1990).

Bonnien ja Clyden jälkeen Gene Hackman alkoi saada yhä suurempia rooleja ja pian jo pääosiakin. Michael Ritchien ohjaamassa lasketteluelokuvassa Taistelu sekunneista (1971) hänellä oli toinen miespääosa Robert Redfordin rinnalla. Gilbert Catesin ohjaama I Never Sang for My Father (1970) ei ollut yleisöelokuva, mutta se on Hackmanin ja tämän roolihahmon isää näyttelevän Melvyn Douglasin hieno taidonnäyte. Molemmat saivat rooleistaan Oscar-ehdokkuudet.

Kovaotteiset miehet (1971) on tosipohjainen kertomus kahdesta kivenkovasta newyorkilaisesta rikospoliisista ja ranskalaisesta huumeiden salakuljettajasta. Erinomaisesta, New Yorkin särmästä ja saastasta ammentaneesta elokuvasta tuli hitti, arvostelumenestys ja lopulta klassikko. Pääosia näytelleet Hackman ja Roy Scheider sekä ohjaaja William Friedkin ponnahtivat elokuvan myötä Hollywoodin A-listalle.

Kovaotteiset miehet voitti viisi Oscaria: Hackman pääosastaan Jimmy Doylena, Friedkin ohjauksesta ja tuottaja parhaasta elokuvasta. Hackman toisti roolinsa vuonna 1975 elokuvan vähemmän hohdokkaassa jatko-osassa, jonka John Frankenheimer ohjasi ja jossa keskityttiin narkomaniakuvaukseen.

Gene Hackman oli läpi 1970-luvun hyvin tuottelias ja esiintyi useissa elokuvissa. Ronald Neamen ohjaama S/S Poseidonin seikkailu (1972) oli yksi aikansa monista suurista katastrofielokuvista, mutta myöskin niistä parhaimpia: kertomus loistoristeilijästä, joka kellahtaa ympäri ja uppoaa. Pieni, sekalainen joukko jää henkiin ja lähtee etsimään pääsyä pinnalle, ennen kuin laivan viimeinenkin hapillinen kolkka täyttyy vedestä.

S/S Poseidonin seikkailu oli suuri yleisömenestys ympäri maailman, mutta samaa ei voinut sanoa Jerry Schatzbergin Variksenpelättimestä (1973) tai Francis Ford Coppolan Keskustelusta (1974), joita suuri yleisö "vierasti" aikanaan, mutta jotka sittemmin ovat nousseet klassikon asemaan ja ohittaneet jälkimaineessaan myös S/S Poseidonin seikkailun.

Pienimuotoinen, tunnelmassa ja miljöökuvauksessaan vahva Variksenpelätin on Al Pacinon ja Hackmanin loistavaa yhteistyötä. Keskustelu puolestaan on psykologisen jännityksen merkkiteos, upean tiivistunnelmainen kuvaus salaliitosta ja vainoharhaisuudesta, joka alkaa kasvaa Hackmanin näyttelemän salakuunteluekspertin mielessä. Keskustelun rooli Harry Caulina on Hackmanin uran hienoimpia ellei peräti hienoin suoritus.

Arthur Pennin ohjaama Yön siirrot (1975) tarjosi Gene Hackmanille dekkariroolin, joka sopi hänelle kuin nyrkki silmään. Mel Brooksin ohjaamassa ja Gene Wilderin kirjoittamassa Frankenstein Juniorissa (1974) Hackman toi esille koomisemman puolensa näyttelemällä metsän keskellä asuvaa sokeaa ukkoa, jonka luo Frankensteninin hirviö tulee kylään.

1970-luvulla Hackman nähtiin myös useissa lännenelokuvissa, joista ruotsalaisen Jan Troellin ohjaama Kohtaaminen erämaassa (1974) erottunee joukosta.

Suurimman elokuvateatteriyleisön Hackmanin 1970-luvun elokuvista sai Richard Donnerin ohjaama Superman (1978), jossa Hackman virittäytyi taas koomisempaan tunnelmaan näyttelemällä Lex Luthoria. Hackman toisti roolinsa jatko-osassa Superman II (1980), jätti sitten kolmososan väliin, mutta palasi rooliinsa surullisenkuuluisassa neljännessä osassa Teräsmies ja uhka auringosta (1987).

Gene Hackmanin elokuvien taso laski muutenkin 1980-luvulla, ei vain Teräsmiehen seurassa. Vuosikymmenen loppupuolella elokuvien taso nousi jälleen, joskin mukaan mahtui vielä Bob Clarkin ohjaama kyttäkomedia Loose Cannons (1990), jonka hölmö huumori ei monille kelvannut.

Rooli koripallovalmentajana David Anspaugh'n Viimeisessä heitossa (1986) oli kovasti amerikkalaisyleisön mieleen. Roger Donaldsonin Ei pakotiessä (1987) Hackman näytteli vastavoimaa Kevin Costnerin näyttelemälle sankarille ja mikäpä oli näytellessä, kun ei pelännyt leimaantumista roistojen näyttelijäksi. Hackmanista huokui kovuutta ja periksiantamattomuutta, joita hän usein hyödynsi rooleissaan, mutta pystyi niitä myös tarvittaessa kätkemään. Woody Allenin Toisessa naisessa (1987) piti olla herkempi, Alan Parkerin erinomaisessa rotuvihakuvauksessa Mississippi palaa (1988) taas piti palata Kovaotteisten miehen tyyppiseen poliisirooliin. Mustan miehen murhaa umpirasistisessa osavaltiossa selvittävän rikospoliisin rooli toi Hackmanille uran neljännen Oscar-ehdokkuuden.

Mississippi palaa -elokuvan mainos Iltalehdessä 23.3.1989.

Yksi Hackmanin armottomimmista roolihahmoista oli Little Bill Daggett, sadistinen sheriffi, jonka tielle joutuvat rikolliset ja muut vastustajat kokevat karun kohtalon hänen kaupungissaan. Clint Eastwoodin ohjaama Armoton (1992) tarjosi selvästi länkkäreistä pitäneelle Hackmanille mahtavan roolin, josta hänet palkittiinkin sivuosa-Oscarilla. Suuri mestariteos on jäänyt Eastwoodin viimeiseksi länkkäriksi, mutta Hackman seikkaili sen jälkeen länkkärimaailmassa vielä Walter Hillin ohjaamassa Geronimossa (1993), Lawrence Kasdanin ohjaamassa ja Kevin Costnerin tähdittämässä Wyatt Earpissa (1994) sekä Sam Raimin Nopeissa ja kuolleissa (1995).

John Grishamin menestysromaaniin pohjautuvassa Firmassa (1993) Hackmanilla on toinen miespääosa suuren asianajajafirman johtajana, jonka todelliset kasvot paljastuvat pikkuhiljaa nuorelle uratykille. Sydney Pollackin kaksi- ja puolituntisen laatuelokuvan päärooli oli Tom Cruisella, joka ei ilmeisesti suostunut Hackmanin toiveeseen saada tämän nimi julisteeseen elokuvan nimen yläpuolelle. Olipa se Cruise tai joku muu, tätä toivetta ei kuitenkaan toteutettu, joten  suivaantunut Hackman kielsi käyttämästä hänen nimeään lainkaan elokuvan julisteessa. Hackman näytteli myöhemmin myös kahdessa muussa Grisham-filmatisoinnissa, The Chamberissa (1996) ja Valamiehissä (2003), joka on teatterikurssitovereiden Dustin Hoffmanin ja Hackmanin ainoa yhteinen elokuva.

1990-luvun viihde-elokuvien suurkuluttajat muistanevat Gene Hackmanin kahdesta Tony Scottin elokuvasta: vaarallisena ydinsukellusveneen kapteenina Purppuravyöhykkeessä (1995) ja vakoojana Valtion vihollisessa (1998). Myös pari komediahelmeä mahtuu tuolle vuosikymmenelle: Barry Sonnenfeldin ohjaama, elokuvanteosta kertova Get Shorty – hyvä pätkä (1995), jossa Hackman näytteli b-elokuvien ohjaajaa, ja Mike Nicholsin ohjaama Lainahöyhenissä (1996), jossa Hackman oli konservatiivinen senaattori, jota miellyttääkseen tuleva vävypoika käskee hänet kasvattaneen homopariskunnan esittää heteroja.

Vuosikymmenen aikana Hackman nähtiin myös mm. Clint Eastwoodin Rajattomassa vallassa (1997) sekä Robert Bentonin ohjaamassa ja Paul Newmanin tähdittämässä rikoselokuvassa Twilight (1998). Hackman jäi eläkkeelle vuonna 2003, eikä ura päättynyt mitenkään erityisen komealla tavalla. Vaikka hänet nähtiin uudella vuosituhannella muutamassa hyvässäkin elokuvassa, joista David Mametin Ryöstö (2001) ja Wes Andersonin The Ryoal Tenenbaums (2001) olivat parhaimmat, jäi Hackmanin viimeiseksi elokuvaksi Donald Petrien ohjaama komedia Villi valtataistelu (2003). Keskinkertaista heikkomassa poliitisessa "satiirissa" Hackman näytteli tehtävästään eronnutta presidenttiä, joka päättää pyrkiä vanhan kotikaupunkinsa pormestariksi ja lähteä mukavan miehen (Ray Romano) vastaehdokkaaksi.

Gene Hackmanin elokuvat Suomessa

*) Äänirooli live action -elokuvassa.