Pia Hattara on kuollut
Pia Hattara ja Hannes Häyrinen elokuvassa Olin nahjuksen vaimo (1961).
Yli 30 kotimaisessa elokuvassa näytellyt Pia Hattara kuoli 2. heinäkuuta helsinkiläisessä palvelukoti Wilhelmiinassa 92 vuoden ikäisenä, Helsingin Sanomien muistokirjoitus kertoo. Hattara oli syntynyt Sääksmäellä 9. huhtikuuta 1923, ja hän oli tiettävästi vanhin elossa ollut suomalainen elokuvanäyttelijä.
Teatterinjohtaja Armas Hattaran tytär ehti pienestä pitäen kiertää Suomen teatterit, seuran- ja työväentalot, joissa hänen isänsä työskenteli joko vakituisesti tai kiertueen merkeissä. Myöhemmin Hattara teki pitkän uran Suomen Kansallisteatterissa, jossa hän näytteli myös päärooleja, toisin kuin valkokankaalla.
Hattara teki valkokangasdebyyttinsä Edvin Laineen ja Matti Kassilan ohjaaman Aaltoska orkaniseeraa -komediassa (1949), jossa hänellä oli vain pieni kreditoimaton rooli. Seuraavana vuonna hän teki toisen pienen roolin Laineen ja Topo Leistelän ohjaamassa Lappi-elokuvassa Tapahtui kaukana (1950), jonka jälkeen Hattaran elokuvauralle tuli neljän vuoden tauko. Yrjö Kostermaan ohjaamassa Herrojen Eevassa (1954) Hattara nähtiin pienessä tarjoilijan roolissa, kun taas Aarne Tarkaksen draamoissa Olemme kaikki syyllisiä (1954) ja Jokin ihmisessä (1956) hän näytteli päähenkilöiden äitiä sekä Tarkaksen Kovanaama-komediassa (1954) valokuvaajan palveluksiin tyytymätöntä pikkupojan äitiä. Piikojen rooleihin Hattara joutui Lasse Pöystin Näkemiin Helenassa (1955) sekä Hannu Lemisen elokuvissa Lähellä syntiä (1955) ja Riihalan valtias (1956). Jack Witikan alkoholistidraamassa Mies tältä tähdeltä (1958) vuorossa oli jälleen tarjoilijan osa.
Ensimmäiset mieleenpainuvat sivuosansa Hattara näytteli Ville Salmisen mestariteoksessa Evakko (1956) ja Kersti Bergrothin Anu ja Mikko -näytelmän toisessa filmatisoinnissa (1956). Evakossa Hattaralla oli lyhyt rooli tiukkapipoisena aliopettajana, joka kauhistuu Santeri Karilon palavaa katsetta ja juoksee karkuun apua huutaen. Anussa ja Mikossa hänet nähtiin Amerikan-Marina, Yhdysvalloista kultaa vuolemasta kotiseuduilleen palannutta hienohelmaa, jota koko kylä ihmettelee Salmisen pitkän kamera-ajon aikana. Salminen ohjasi Hattaraa myös rikosfarssissa Taas tyttö kadoksissa! (1957), jossa Hattara oli vaihteeksi Karilon näyttelemän murhaepäillyn petetty ja pettynyt naisystävä.
Hattara, Paavo Hukkinen ja Leni Katajakoski elokuvassa Opettajar seikkailee (1960).
Ohjaajista Hattara tuntuu olleen erityisesti Aarne Tarkaksen mieleen. Jo mainittujen Olemme kaikki syyllisiä- ja Jokin ihmisessä -draamojen lisäksi Hattara näytteli Tarkaksen ohjauksessa Rintamalotta-sotafilmissä (1956), Kulkurin masurkka -värielokuvassa (1958), Isaskar Keturin ihmeelliset seikkailut- ja Opettajatar seikkailee -komedioissa (1960), Minkkiturkki-episodielokuvassa (1961) ja romanttisessa komediassa Olin nahjuksen vaimo (1961) sekä Tarkaksen 33 filmiä kattaneen uran viimeisessä elokuvassa, Johan nyt on markkinat -sotilasfarssissa (1966). Tarkaksenkin ohjauksessa Hattara sai näyteltäväkseen pieniä sivuosia, mutta Hattara teki roolinsa tyydillä ja taidolla, niin hauskasti, että lyhyestäkin roolista hän jäi mieleen.
Sivuosien tulkitsijana ja ilman elokuvayhtiöiden kanssa tehtyä välikirjaa Hattara saattoi esiintyä useiden eri yhtiöiden filmeissä samanaikaisesti. Hänellä oli rooleja niin Suomen Filmiteollisuuden, Suomi-Filmin, Fennada-Filmin kuin Tuotanto Veikko Itkosenkin elokuvissa. Niinpä vuoden 1958 aikana Hattara nähtiinkin sekä Fennada-Filmin Kulkurin masurkassa, Itkosen tuotannossa Mies tältä tähdeltä ja Suomi-Filmin Niskavuoren naisissa. Toistamiseen filmattu Niskavuoren naiset oli mestariohjaaja Valentin Vaalan viimeisiä töitä, jonka parhaimpaan antiin Hattaran näyttelemä Sentraali-Santran rooli lukeutuu. Roolisuoritus oli niin erinomainen, että Hattara sai näytellä hyvin samanlaisen roolin myös Matti Kassilan Aatamin puvussa... ja vähän Eevankin -komediassa (1971).
Kassilan ohjauksessa Hattara näytteli myös Kaasua, komisario Palmu!- ja Tähdet kertovat, komisario Palmu -filmeissä (1961, 1962). Edellisessä hän näytteli neiti Hallamaata, jälkimmäisessä kaupungilta ruumiin löytävää rouva Alli Pelkosta. Kaasun kanssa samana vuonna rooli myös viidessa muussa elokuvassa, mm. Jack Witikan Pikku Pietarin pihassa ja Åke Lindmanin Mauno Kuusisto -filmissä Kertokaa se hänelle...
Elokuvauransa suurimman roolin Hattara näytteli Sakari Jurkan ja Veikko Itkosen yhdessä ohjaamassa Voi veljet, mikä päivä! -komediassa (1961), joka pohjautui Tatu Pekkarisen Klaara ja hänen Vihtorinsa -näytelmään. Yhdysvaltalaiseen sarjakuvaan pohjautuvia Vihtori ja Klaara -elokuvia oli tehty Suomessa jo 1930-luvulla, mutta sarjan viimeinen osa ei enää löytänyt suuren yleisön suosiota. Hattara nähtiin tarinassa Eemelin näyttelemän isännän vaimona, tyypilleen uskollisesti tomerana tätinä.
Vuonna 1963 alkaneen ja yli kaksi vuotta kestäneen näyttelijälakon jälkeen Fennada-Filmi ja Suomi-Filmi ryhtyivät jälleen tuottamaan pitkiä näytelmäelokuvia, mutta aiempaa huomattavasti hitaammalla tahdilla. Vuonna 1966 Hattara nähtiin niin Suomi-Filmin Johan nyt on markkinoissa kuin Fennada-Filmin nuorisofilmissä Rakkaus alkaa aamuyöstä, jonka Jarno Hiilloskorpi ohjasi. Hiilloskorven elokuvassa Hattara palasi jälleen äidin rooliin, jollaisia hän oli esittänyt jo kymmenen vuotta aiemminkin.
Amerikan-Mari (Hattara) Anun (Marjatta Kallio) ja Mikon (Sakari Jurkka) välissä.
Suurten studioiden joko kokonaan kaaduttua tai ainakin vähennettyä tuotantotahtiaan Hattaralle löytyi enää harvoin elokuvarooleja. Ere Kokkosen ohjaamassa länkkäriparodiassa Speedy Gonzales – noin 7 veljeksen poika (1970) hän näytteli pankkirosvo Clyden (Pertti Melasniemi) haulikko sylissä poikaansa käskyttävää äitiä ja Kassilan jo mainitussa Aatamin puvussa... ja vähän Eevankin -komediassa puhelinkeskusta yhdessä siskonsa pyörittävää Selmaa. Riitta Nelimarkan ja Jaakko Seeckin ohjaaman Seitsemän veljestä -animaatioelokuvan (1979) ääniroolia lukuun ottamatta Hattara ehti olla poissa valkokankaalta yli kymmenen vuotta, ennen kuin hän sai Olga Puumalaisen roolin Edvin Laineen jättihitistä Akaton mies (1983). Tämän jälkeen Hattara nähtiin enää vain Matti Kassilan ohjaamassa F. E. Sillanpää -filmatisoinnissa Ihmiselon ihanuus ja kurjuus (1988), ja muutaman vuoden päästä Hattara jäi eläkkeelle. Niinpä Hattaran elokuvanäyttelijän ura alkoi ja päättyi Kassilan ohjauksessa.
Televisiossa Hattara näytteli 1960- ja 1970-luvulla monissa TV-näytelmissä sekä sarjoissa, mm. Pekka Parikan ohjaamassa Hulukkosissa.
Uransa aikana Hattaraa ei huomioitu sen enempää Jussi-palkinnolla näyttelijäsuorituksistaan kuin elämäntyöstäkään. Pro Finlandia -mitalin hän sai jo vuonna 1970.
Hattara oli naimisissa näyttelijäkollega Pentti Irjalan kanssa vuodesta 1945 aina Irjalan kuolemaan vuoteen 1982 saakka.