4K UHD -arvostelu: Pitkän päivän ilta (1993) on elokuvahistorian kauneimpia filmejä

1930-luvun Englannissa erään lordin kivisessä kartanossa pohditaan Ison-Britannian tulevaisuutta ja yhteistyötä Natsi-Saksan kanssa. Lordi Darlington (James Fox) on pohjimmiltaan hyväsydäminen mies, joka on syntynyt hopealusikka suussaan, saanut hyvän kasvatuksen ja osaa siksi kohdella palvelusväkeään kohteliaasti ja lämpimästikin.

Lordin suuressa kartanossa on kuitenkin selvästi kahden kerroksen väkeä. On hän ja hänen kummipoikansa (Hugh Grant), joka toisinaan vierailee kartanossa, aivan kuten politiikan suuret nimet tekevät. Ja sitten on palvelusväki, jota hovimestari herra Stevens (Anthony Hopkins) johtaa kylmän asiallisella ja rautaisella otteella.

Herra Stevens elää isännälleen. Hänellä ei ole muuta perhettä kuin hyvin iäkäs isäukko (Peter Vaughan), joka palaa työelämään tarjoilijan roolissa, vaikka tämän paikka olisi keinutuolissa. Herra Stevens tietää, mitä lordi haluaa ja milloin. Sanomalehdetkin hän silittää ja kuljettaa isännälle hopeatarjottimella. Omat tunteensa hän pitää sisällään: rakkaudenkaipuu nousee pintaan vasta, kun uusi taloudenhoitaja Sarah (Emma Thompson) tulee taloon.

Sarah on nuori vaan ei liian nuori, tomera vaan ei äkseeraava, kaunis vaan ei hienohelma. Hänessä on kaikkea sitä, mitä herra Stevens saattaisi haluta, mutta jo ikämieheksi ehtinyt hovimestari ei anna jääkylmän ulkokuorensa rakoilla. Tunteitaan hän ei tuo esiin, ei ainakaan ennen kuin on myöhäistä – ehkä liian myöhäistä.

Pitkän päivän ilta etenee kahdessa aikatasossa harvinaisen selkeästi. On nykypäivä, 1950-luku, ja kartanossa uusi isäntä, amerikkalainen poliitikko (Christopher Reeve), joka ei kohtele hovimestari Stevensiä kohteliaasti niin kuin palvelusväkeä kohdellaan vaan kuin ihmistä, vertaistaan.

Uusi isäntä antaa Stevensille lomaa tämän sitä pyytäessä. Herra Stevens aikoo nimittäin lähteä länsirannikolle ratkaisemaan kartanon työntekijäpulan. Hän saa isäntänsä auton lainaan, ja matkan varrella hän käy muistoissaan läpi vuosien takaiset tapahtumat: entisen isännän sekaantumisen maailmanpolitiikkaan ja natsien toimintaan sekä ennen kaikkea niin sanotun suhteensa taloudenhoitaja Sarahiin.

James Ivoryn ohjaama ja Ruth Prawer Jhabvalan käsikirjoittama Pitkän päivän illan elokuvasovitus on hyvin samannäköinen ja -henkinen elokuva kuin kaksikon edellinen filmi Talo jalavan varjossa (1992), joka pohjautui E. M. Fosterin romaaniin ja kertoi 1900-luvun alun englantilaisen porvariston ja äkkiköyhtyneiden rakkaustarinan.

Talo jalavan varjossa oli tunnelmaltaan, rytmiltään ja visuaalisuudessaan kertakaikkisen upea elokuva. Kazuo Ishiguron samannimiseen romaaniin pohjautuva Pitkän päivän ilta on vielä upeampi, yksi elokuvahistorian kauneimpia teoksia. Ivoryn vakiokuvaaja Tony Pierce-Roberts on yhdessä ohjaajan, lavastajan, puvustajan ja kampaajan kanssa luonut kertakaikkisen kauniin kuvan.

Ohjaaja herkuttelee upeitten interiöörien ja detaljien kuvauksella luoden samalla tunnelmaa ja kuvaa siitä, miten pieteetillä hovimestari Stevens työnsä teki. Pitkän päivän ilta on samoin kuin esimerkiksi Sergio Leonen elokuvat parhaimpia esimerkkejä siitä, kuinka normaalioptiikalla Super-35-formaatissa kuvaamalla voi saada paljon isomman ja näyttävämmän näköistä kuvaa kuin anamorfisilla linsseillä konsanaan.

Upeat kuvat tukevat elokuvan tunnelmaa ja luovat kontrastia sille tunteiden pakahduttamiselle, josta Pitkän päivän ilta kertoo. Sen henkilöt ovat pääasiassa hyviä ihmisiä monine vikoineen ja puutteineen. Ihmiskohtalot ovat kovia. Romanttisuuteen vaaditaan tragediaa ja täyttymätöntä rakkautta, ja sitä Pitkän päivän illassa riittää. Korrektius, arvokkuus ja ammattiylpeys seisovat tunteiden ilmaisun tiellä. Hovimestari Stevens ei puhu eikä puutu asioihin. Anthony Hopkins herättää hänet henkiin yhdessä uransa upeimmista roolitöistä.

Pitkän päivän illan 4K-restauroitu versio edustaa parasta laatua, mitä 4K UHD -formaatissa on tarjolla. Upean, hienorakeisen kuvan värisävyt toistuvat entistä paremmin HDR-tekniikan ansiosta.