Blu-ray-arvostelu: Yksisävyinen Amsterdam (2022) tavoittelee omaperäisyyttä, mutta onkin vain hengetön

Henkilöhahmovetoisista, Hollywoodin mittapuulla pienimuotoisista draamoista ja komedioista tunnetun David O. Russellin uusin elokuva Amsterdam on melkoinen pettymys – etenkin, kun se on hänen ensimmäinen elokuvansa seitsemään vuoteen. Russell on saanut käyttöönsä uransa suurimman budjetin ja nimekkään näyttelijäkaartin, mutta elokuvasta on tullut hengetön tuote.

1930-luvun New Yorkiin sijoittuvan kertomuksen pääosassa on kaksi ensimmäisen maailmansodan veteraania, mustaihoisten komppaniassa lääkärinä palvellut valkoihoinen Burt (Christian Bale) ja samassa komppaniassa sotinut Harold (John David Washington). Yhteisen sotaretken jälkeen miehistä on tullut erottamattomat ystävykset. Sodassa silmänsä menettänyt ja monenlaisista sotavammoista kärsivä Burt yrittää keksiä vaivoihinsa sopivan lääkkeen. Siinä ohessa hän auttaa kohtalotovereitaan, pahoin vammautuneita rintamamiehiä. Yksityiselämän puolella tilanne on sekaisin: Burtilla on morsian (Andrea Riseborough), jonka rikas perhe ei katso hyvällä häntä, yksisilmäistä juutalaista lääkäriä.

Harold elää rauhallisempaa elämää: hän pyörittää omaa lakiasiaintoimistoaan. Elämä mustana miehenä 1930-luvun Yhdysvalloissa ei ole helppoa, mutta sitä ei elokuvassa korosteta. Rotuerottelu, rotuennakkoluulot ja arkipäivän rasismi ovat mukana niin kuin ne saattoivat olla oikeasti tuohon aikaan: aina läsnä, mutta eivät jokaisen päivän kohokohtina. Ohjaaja-käsikirjoittajan tapa käsitellä tätä puolta tarinassaan on erilaisuudessaan mielenkiintoinen, mutta muuten elokuva kaatuu omaan mahdottomuuteensa.

Amsterdamin pitäisi ilmeisesti olla sekopäinen mutta fiksu komedia kahdesta hyvin omalaatuisesta miehestä, jotka sotkeentuvat ensimmäiseen maailmansotaan, kohtalokkaaseen naiseen (Margot Robbie), kotimaansa politiikkaan ja useampaankin salaliittoon rikkaiden ja oikukkaiden ihmisten maailmassa. Kuitenkin se on hengetön: esimerkiksi Bale on mainio roolissaan, mutta silti kyseessä on pelkkä karikatyyri. Elokuvan tunnelataus on nollassa, mikään ei tunnu miltään eikä ainakaan aidolta – sellaiselta, josta voisi välittää suuntaan tai toiseen. Tästä syystä elokuva jämähtää paikoilleen, se ei elä eikä hengitä.

Amsterdam on sisätilapainotteinen, mutta se on ymmärrettävää, kun kyseessä on yhdeksän vuosikymmenen takaiseen New Yorkiin sijoittuva kertomus. Elokuvan värimaailma on seepiansävyinen yksitoikkoisuuteen saakka, ja kohtaukset on valaistu siten, että valon lähde on käytännössä aina nähtävissä.