Blu-ray-arvostelu: Kenneth Branagh sukeltaa lapsuusmuistoihinsa sympaattisessa Belfastissa (2021)

Kenneth Branagh kirjoitti omaelämäkertansa kolmikymppisenä maineensa ja tähteytensä alkumetreillä. Onko se vain hyvä asia, että ihminen muistelee nuoruuttaan silloin, kun se on tuoreena mielessä, vaikkakin ilman ajan tuomaa perspektiiviä ja mittasuhteita – vai kenties osoitus siitä, että muistelijalla on noussut noussut kusi päähän. Todennäköisesti molempia.

Nyt kuusikymppiset vietettyään Branagh on ohjannut ja käsikirjoittanut omasta lapsuudestaan kertovan Belfastin, jossa ei narsismia näy. Toisin olisi voinut olla, jos elokuvaan alun perin suunniteltu kehyskertomus olisi jätetty siihen sentimentaalisine loppuineen. Kehyskertomuksesta on jäljellä elokuvan alun katkelma nykypäivän Belfastista, josta siirrytään loppuelokuvan ajaksi mustavalkoiseen ja vuoteen 1969.

Mustavalkokuvauksella on symbolinen merkitys yhdeksänvuotiaan Buddy-pojan (Jude Hill) lapsuuden viattomuuden ja sen lopun kuvauksessa. Buddy elää belfastilaisessa työläiskorttelissa äitinsä (Caitríona Balfe) ja isoveljensä (Lewis McAskie) kanssa, isä (Jamie Dornan) on viikot poissa kotoa työnsä perässä. Isänpuoliset isovanhemmat (Ciarán Hinds ja Judi Dench) ovat Buddylle tärkeitä, etenkin vaari, jolla on pilke silmäkulmassa ja aina hyviä ohjeita elämän haasteisiin, joita Buddyn kohdalla riittääkin nyt, kun elokuussa 1969 protestanttikiihkoilijat hyökkäävät katolisten maanmiestensä kimppuun. Buddyn elämänpiirin lintukotomaisuus loppui siihen, ja hänen lapsuutensa on loppumassa myös toisella tavalla ensimmäisen vakavan ihastuksen takia.

Belfastissa on vahvana ohjaaja-käsikirjoittajan henkilökohtaisten muistelmien tuntu – muuta kuvaa siitä tuskin voi saadakaan. Kenneth Branagh suhtautuu lapsuuteensa ja läheisiin ihmisiinsä lämmöllä ja harmittomalla huumorilla, mitkä molemmat ovat tärkeässä roolissa tässä elokuvassa. Vaikka Buddy elää lapsuuttaan vaaralliseksi käyvässä Irlannissa, on hänen elämänsä täynnä hauskoja ihmisiä ja tilanteita. Itse hän naurattaa vain tahattomasti selitellessään äidilleen kotkotuksiaan.

Mustavalkokuvaus ei tosin tuo mitään lisää tähän hyvin pienimuotoiseen ja sympaattiseen elokuvaan, joka etenee nopeasti muistosta toiseen. Elämä oli komeaa.