Blu-ray-arvostelu: Maastamuuttajat (2021) jää kauas Jan Troellin elokuvista, vaikka onkin katsomisen arvoinen

Vilhelm Mobergin romaanisarja 1800-luvun puolivälissä Ruotsin syrjäseuduilta uudelle mantereelle muuttavasta torppariperheestä filmattiin ensimmäisen kerran 1970-luvun alussa. Jan Troellin ohjaamat, kuvaamat ja leikkaamat mestarilliset Maastamuuttajat (1971) ja Raivaajat (1971) ovat pohjoismaisen elokuvan huippusaavutuksia, joita katsellessa harmittaa joka kerta, ettei vastaavia elokuvia ole tehty suomalaissiirtolaisista, jotka kuitenkin veivät hirsirakennustaidon Amerikkaan. Suomalaisten näkökulmassa olisi suuret ainekset siksikin, että he muista poiketen tulivat hyvin toimeen intiaanien kanssa.

Erik Poppen ohjaamassa uudessa Maastamuuttajat-filmatisoinnissa on itua. Päähenkilö on vaihdettu romaaneista ja Troellin elokuvista poiketen Karl-Oskarin vaimoon Kristinaan, mikä jo itsessään on eräänlainen oikeutus uuden filmatisoinnin teolle; mestariteoksiahan on turha filmata uudelleen sellaisenaan, mutta nyt on yritetty jotain uutta. Ratkaisu on erilainen ja siksi toimiva, sillä miksipä tätä tarinaa ei voitaisi välillä kertoa myös naisen näkökulmasta.

Kristina (mainio Lisa Carlehed) lähtee miehensä (Gustaf Skarsgård) ja lapsensa kanssa Yhdysvaltoihin empien ja koti-Ruotsiin jäävien iäkkäiden vanhempiensa perään itkien. Elokuvassa tuodaan hyvin ilmi se tosiasia, minkälainen lähtö kuukausien laivamatkan päähän toiselle puolelle maailmaa oli 1800-luvun ihmiselle. Taakse jääviä omaisia ei enää ikinä näkisi, eikä näiden myöhemmistä kohtaloistakaan välttämättä koskaan saisi sanaa. Maastamuuttajissa romaanien ja elokuvien muodossa on aina oltu tekemisissä inhimillisten tuntojen kanssa. Kristinan sopeutumisvaikeudet uuteen asuinympäristöön, tunnontuskat lähdöstä, läheisyyden kaipuu ja uskovaisen asuinyhteisön myrkyttävä vaikutus ovat elokuvan pääosassa. 

Onnistumisistaan huolimatta Erik Poppen filmatisointi jää hyvin kauas Jan Troellin elokuvien tasosta, myös visuaalisessa mielessä. Poppe on tahtoen tai tahtomattaan rytmittänyt elokuvansa kuin televisiosarjan ja käyttänyt musiikkiakin televisiokerronnalle tyypilliseen tapaan. Kuva on värimääritelty laimeaksi ja haaleaksi, mikä näyttää olevan pysyvää muotia etenkin pohjoismaisessa elokuvassa epookkeja tehtäessä. Tästä johtuen musta on kuvassa harmaata.