4K UHD -arvostelussa Karate Kid -trilogia

Ensimmäisen Karate Kid -elokuvan valmistuessa vuonna 1984 pääosaa näytellyt Ralph Macchio oli jo 23-vuotias, mutta meni fysiikaltaan ja siloposkisilta kasvoiltaan täydestä noin 17-vuotiaana Danielina, joka muuttaa yksinhuoltajaäitinsä kanssa pienestä maalaiskaupungista Los Angelesin luhtitalolähiöön paremman elämän perässä. Daniel joutuu välittömästi lähistöllä harjoittelevien karatemulkkujen kiusaamaksi. Tilanne pahenee entisestään, kun koulun komein tyttö Ali (Elisabeth Shue) osoittaa kiinnostusta mukavaa tulokaspoikaa kohtaan. Danielin onneksi hänen naapurissaan asuu bonsaipuita kasvatteleva ja amerikanrautoja kunnosteleva herra Miyagaki (Pat Morita), joka opettaa Daniel-sanille karatea pitkän kaavan kautta, toimii tälle isän korvikkeena ja paljon kaivattuna ystävänä, johon nuorukainen voi aina luottaa.

Robert Mark Kamenin käsikirjoittama ja John G. Avildsenin ohjaama Karate Kid -trilogia (1984, 1986, 1989) ei itse asiassa ole mikään trilogia, sillä Avildsen ohjasi samaan syssyyn vielä neljännenkin osan, jossa Macchio vaihtui Hilary Swankiin. Neljättä osaa on ei kuitenkaan ole otettu mukaan kolme ensimmäistä osaa sisältäviin tallennejulkaisuihin – ei myöskään tähän uuteen 4K-kokoelmaan. Kun neljäs osa on näkemättä, herää mielenkiinto sitä kohtaan: miten huono sen on oltava, jottei se kelpaa samaan seuraan kuin Karate Kid II ja III?

Ensimmäinen Karate Kid on harmiton, sympaattinen pieni nuorisoelokuva. Japanilaiseen kulttuuriin ja aasialaisuuteen ylipäätään suhtaudutaan hyvin suurella kunnioituksella ja mielenkiinnolla, mikä ei ole lainkaan tyypillistä Hollywood-elokuvalle. Uskon mielelläni tekijöiden vilpittömyyteen tässä asiassa. John G. Avildsen kuvaa aurinkoista Los Angelesia rennosti, mukana on muutamia komeita kuvia ja Rockyn (1976) ohjaajana hän on itselleen tutun juonen parissa. Pääosassa ovat roolihahmot ja etenkin nuoren miehen kasvutarina, mutta onneksi Macchio on mainio vastanäyttelijä niin Moritalle kuin Shuellekin.

Karate Kid II ja Karate Kid III kierrättävät ensimmäisen osan yksinkertaista tarinaa ja juonta vieläkin yksinkertaisempina. Molempien jatko-osien alussa on hyvin poikkeuksellisesti edellisen osan tapahtumien pikakertaus. Kolmannessa osassa on naurettavan huonosti dramatisoituja jaksoja, joissa päähenkilön päänmenoa suunnitteleva, mutta tämän kaveria esittävä antisankari hihittelee ja virnistelee kulman takana, jotta tyhminkin amerikkalainen tajuaa, mistä on kyse. Jatko-osissa katsojaa pidetään monella muullakin tapaa idioottina. Yksi osoitus tästä on se, että toinen osa sijoittuu muka Japaniin, vaikka siellä koskaan käymätönkin arvaa valituista kuvauspaikoista, että elokuva on kuvattu Havaijilla ja studiossa. Ensimmäinen osa oli niin suuri yleisömenestys, että resurssipulasta ei voi olla kyse vaan haluttomuudesta uhrata rahaa varmaan menestyselokuvaan.

I osa:
II ja III osa:

Karate Kid -trilogiasta tuskin saa tämän parempaa restaurointia tehtyäkään, vaikka ensimmäisessä osassa kuva onkin ajoittain poikkeuksellisen runsasrakeinen, mutta toisaalta myös erittäin filmillinen ja paikoitellen hämmästyttävänkin tarkka. Jatko-osissa raakafilmi on ollut joko hienolaatuisempaa tai sitten alkuperäisestä negatiivista on tehty reilusti vähemmän duplikaatteja, sillä näissä kuva on alusta loppuun saakka hienorakeista ja hyvin säilynyttä.