Kaunista pintaa eikä sisältöä laisinkaan – arvostelussa Wonder Woman 1984 (2020) | 4K UHD

Patty Jenkinsin ohjaama Wonder Woman (2017) ei suinkaan ollut ensimmäinen supersankarielokuva, jonka päärooli on naisella, mutta se oli mittavin ja näyttävin sarallaan. Elokuvana se ei ole erikoinen, yhtä mitäänsanomaton ja valmiiksi pureskeltu kuin muutkin supersankarijutut.

Jenkinsin ohjaama jatko-osa Wonder Woman 1984 matkaa ajassa eteenpäin – ja taaksepäin – vuoteen 1984 ja pysyy siellä käytännössä koko elokuvan ajan. Gal Gadot’n näyttelemän Dianan eli Wonder Womanin työpaikalle museoon tulee salaperäinen esine, joka näyttää toteuttavan sitä kädessään pitelevän ihmisen toivomuksen. Ei aikaakaan, kun kapineen perässä on Dianan lisäksi maailmanvalloitusta ja -tuhoa ilman sen suurempaa syytä tavoitteleva rikollinen (Pedro Pascal). Tietysti esine kiinnostaa myös Barbaraa (Kristen Wiig), Dianan kollegaa, joka on työpaikkansa näkymätön hiirulainen, mutta toiveensa toteutuessaan aivan jotain muuta.

Elokuva alkaa tylsällä ja pitkällä, halvalta näyttävällä IMAX-jaksolla Wonder Womanin lapsuudesta, mikä entisestään lisää elokuvan pökerryttävää kestoa tuomatta siihen mitään lisäarvoa. Kaksi- ja puolituntisessa elokuvassa on helpostikin tunti liikaa, sillä juoni on yhdentekevä ja yksinkertainen, tarinaa ei ole juurikaan ja roolihahmot ovat sarjakuvafilmatisoinnillekin harvinaisen ohuita. Wonder Woman 1984:n hienous on sen teknisessä toteutuksessa. Filmille ja normaalioptiikalla kuvattu elokuva näyttää komealta etenkin HDR-väreissä. Tietokoneella luotuja kuvia on tietysti loputon määrä ja jokainen toimintakohtaus on rakennettu greenscreenin edessä, joten aitoa vaaran tunnetta ei ole. Silti on kehuttava sitä, miten saumattomilta ja aidoilta CGI-kuvat näyttävät.

Wonder Woman 1984:n rautalangasta väännettyjä opetuksia ovat ne, että ahneus tuhoaa maailman ja kaiken saa anteeksi ilman seuraamuksia, jos on vaan kauhean pahoillaan – tekipä sitä ennen mitä tahansa.