Dogman (2018)

Napolilaista mafiaa kuvanneella Gomorralla (2008) maailmanmainetta saanut Matteo Garrone palaa järjestäytyneen rikollisuuden pariin komediallisella Dogmanilla. Näiden kahden hyvin samanhenkisen elokuvan väliin mahtuu Tale of Tales (2014), ehdottomasti näkemisen ja kokemisen arvoinen toisenlainen fantasiaelokuva.

Ränsistyneessä merenrantakaupungissa Dogman-nimistä koirien parturikampaamoaan pitävä Marcello (Marcello Fonte) on vähän kuin se pienikokoinen vanki, joka yrittää selvitä isompien roistojen seassa juonimalla ja imartelemalla. Marcellon riippakivenä on Simoncino (Edoardo Pesce), isokokoinen painonnostajan ja painijan risteytys, jolta puuttuu persoonallisuus. Kokaiinista tykkäävä Simoncino taitaa olla imbesilli, mutta taatusti hän on roisto. Marcello yrittää pysyä erossa Simoncinosta, mutta toisaalta taas pysyäkseen terveenä hänen on esitettävä tämän ystävää. Tiettyyn pisteeseen asti. Törmäyskurssilla kuitenkin ollaan, eikä yhteenottoa voida välttää.

Gomorran tapaan myöskään Dogman ei ole mikään Italian matkailumainos. Sen tapahtumamiljöö on niin risainen ja köyhä, että satunnaisesti nähtävät nykypäivän tietokoneet ja moottoripyörät tuntuvat pikemminkin anakronismeilta.

Tietynlaisen ajattomuuden lisäksi Garrone pysyy tyylilleen uskollisena tekemällä pitkiä kohtauksia ja kuvia, jotka alkavat siitäkin syystä tuntua erityisen aidoilta. Tämän elinympäristön kiirettömyys ja tasapaksuus korostuvat, kun huomattava osa elokuvasta tapahtuu ilta- ja yöaikaan kunnon ihmisten jo nukkuessa. Anamorfisena kuvatun Dogmanin audiovisuaalinen maailma on huolella rakennettu ja teos on elokuvallisesti korkeatasoinen.

LISÄMATERIAALI:

Ei lisämateriaalia.

BLU-RAY-JULKAISU:

TALLENNEFORMAATIT: