Searching for Ingmar Bergman (2018)

Jane Magnussonin Bergman – yksi vuosi, yksi elämä -dokumenttia (2018) paremmaksi on vaikea panna: se oli innostava, monisärmäinen ja elokuvallisesti korkeatasoinen. Von Trottan dokumentti on vähemmän kunnianhimoisempi ja teknisesti taatusti vaatimattomampi, hyvin paljon tyypillistä televisiodokumenttia muistuttava teos. Myös tässä Bergmanin persoonasta maalataan moniulotteinen kuva, eikä häntä siis kuvata vain positiivisessa valossa. Oikeastaan niin Magnussonin kuin von Trottankin dokumenteissa Bergmanista syntyy kuva suuresta taiteilijasta, joka on ollut sosiaalisesti kömpelö ja ihmisenä ehkä joskus tahtomattaankin ikävä. Yhtä kaikki, von Trottan dokumentissa ei käsitellä lainkaan sitä, onko työn tuloksia tarkasteltaessa merkitystä sillä, miten työnjohtaja alaisiaan kohteli. Sen sijaan käydään jälleen kerran läpi Bergmanin veroskandaali ja Saksan-aikaa, elämää omalla saarellaan ja Bergmanin mainetta naistenmiehenä.

Bergmanin lapsenlapsi kertoo hauskan tarinan siitä, kuinka Bergman näytti hänelle ulkorakennukseen rakennetussa teatterissaan Michael Bayn Pearl Harboria (2001). Bergman ei kuitenkaan kyseisestä elokuvasta erityisemmin pitänyt, mutta halusi katsella elokuvan suuret toimintakohtaukset ja kelata kaiken muun yli.