Jumanji: Welcome to the Jungle (2017)

Vuonna 1995 valmistunut Jumanji oli keskinkertainen suuren konseptin moderni CGI-elokuva, joka menestyi vallan mainiosti maailmalla, mutta ei Suomessa. Kun pääosassa nähty Robin Williamskin sitten otti ja kuoli, Jumanjin jatko-osa kuulosti vieläkin tyhmemmältä idealta. Silti lopputulos on jotain ihan muuta, nimittäin Jake Kasdanin Jumanji: Welcome to the Jungle on kaikkea sitä, mitä alkuperäinen Jumanji halusi olla: aidosti hauska ja viihdyttävä ajanviete-elokuva.

Alkuperäisen elokuvan sijaan Jumanji ei ole tällä kertaa lautapeli, joka tuo viidakon eläimet todelliseen maailmaan, vaan vanha videopeli, joka vie pelaajansa pelimaailmaan ja vaaroja pursuavaan viidakkoon. Peli vie mennessään neljä teini-ikäistä high school -nuorta: nörttipojan, nörttitytön, jalkapalloa pelaavan suositun pojan ja kännykkään selaavaan suositun tytön. Jumanjin maailmassa he muuttuvat valitsemikseen hahmoiksi säilyttäen omat ominaisuutensa, mutta saaden pelihahmojen ulkomuodon ja näiden erikoistaidot. Nörttipojasta kuoriutuu Dwayne Johnsonin näköinen sankaritohtori, nörttitytöstä Lara Croftin tyylinen sankarityttö (Karen Gillan), isokokoisesta suositusta pojasta pienikokoinen epäatleetti (Kevin Hart) ja suositusta tytöstä Jack Blackin näköinen keski-ikäinen, mahakas setämies. Heidän on pelattava yhdessä selvitäkseen tehtävästä, joka on ainoa keino päästä takaisin todelliseen maailmaan. Elämiä on kolme.

Jumanji: Welcome to the Junglen viihdyttävyys perustuu täydellisesti näiden neljän päänäyttelijän kykyyn tehdä itsestään pelle ja osassa tapauksista näytellä tavanomaisesta tyypistään poikkeavaa hahmoa. Siitä he kaikki suoriutuvat erinomaisesti, ja nelikymppisten äijien painiminen teini-iän ongelmien kanssa on juuri niin hauskaa katseltavaa kuin odottaa voikin. Tämä elokuva vaatii siis tietynlaista mielentilaa, jossa pipo ei saa kiristää.

Elokuvan käsikirjoituksen laatimiseen on tarvittu neljä kreditoitua kynäilijää, mikä yleensä antaa odottaa täysin kliseistä, valmiiksi pureskeltua pakettia, jossa on hyvin yksinkertainen juoni ja sen ympärillä jonkinlainen yhtä yksinkertainen, itsestäänselvyyksiä ääneen toistava tarina. Näin on myös tässä tapauksessa, eikä tästä yksinkertaisesta ideasta saada edes parhainta mahdollisinta tehoa esiin. Epäloogisuus on aina läsnä, kun tehdään näin korkealentoista fantasiaa. Silti Jumanji: Welcome to the Jungle on nostalginen elokuva: tällaisia typeriä elokuvia tehtiin vielä 1990-luvulla yhtä suurella rakkaudella ja vaivannäöllä kuin järkeviäkin filmejä. 1990-luku on kaiken kaikkiaan keskeisessä osassa Kasdanin elokuvassa – sekä osana tarinaa että sitäkin vahvemmin hengessä. Mikäli Jumanjin jatko-osa olisi tehty heti alkuperäisen elokuvan jälkeen, olisi se voinut hyvinkin olla juuri tällainen – mutta kehnommilla CGI-tehosteilla.

Niin ja tosiaan, ensimmäisestä osasta poiketen jatko-osa upposi myös suomalaisyleisöön. Se sai yli 100 000 katsojaa elokuvateattereissa, mitä en enää elokuvan nähtyäni lainkaan ihmettele.

LISÄMATERIAALI:

Pieleen menneitä ottoja, dokumentteja, ym.

BLU-RAY-JULKAISU: