Idän pikajunan arvoitus (2017)

Kenneth Branagh’n ohjaama toinen filmatisointi Agatha Christien Idän pikajunan arvoitutuksesta on karvas pettymys niin Christien teosten ystäville kuin Branagh’n työn ihailijoille. Shakespeare-filmatisoinneista Thorin, Jack Ryanin ja Tuhkimon kautta Branagh ajautui jonnekin hömppäviihteen ja nerokkuuden välimaastoon Christien teokseen tarttuessaan, mutta odotuksiin 58-vuotiaan brittiohjaajan viidestoista ohjaustyö ei vastaa.

Branagh näyttelee itse elokuvan pääroolia, belgialaista mestarietsivä Hercule Poirot’a, joka nyt 1930-luvun puolivälissä päätyy samaan Idän pikajunaan muutaman erittäin omalaatuisen tyypin kanssa. Läpi talvisen idän matkaava juna on pian murhan tapahtumapaikka, ja junan omistaja taivuttelee Poirot’n ottamaan tapauksen tutkittavakseen. Näin hän myös tekee, vaikka se häiritseekin hänen lepoaan, viiksienhoitoa ja kulinaristisia nautintoja. Tapaus on yllättäen maestron uran kimuranteimpia, vaikka suljettu tapahtumapaikka ehkä antaisi odottaa jotain muuta.

Sidney Lumet ohjasi Christien romaanin ensimmäisen elokuvasovituksen vuonna 1974 hienoin, muttei täydellisin tuloksin: 1930-luvun epookki sekin oli, mutta samanaikaisesti yllättävän vanhanaikainen filmi Lumetilta. Joka tapauksessa Lumet tiesi, miten tehdä elokuvia ihmisistä, karaktääreistä ja toisaalta myöskin sen, miten jännityselokuva rakennetaan. Branagh on aina tiennyt, miten ihmisistä kerrotaan, mutta on näyttänyt unohtaneen sen, miten jännitys syntyy. Branagh’n versiossa murha ratkeaa Poirot’n päässä, epäiltyjen haastattelut ovat nopeasti ohi ja kaikessa on kiireen tuntu. Jännitystarinaakin tehtäessä tärkeää on tehokkuus, ei nopeus.

Visuaalisesti Idän pikajunan arvoitus pitäisi olla varsinaista nannaa: 65:n millimetrin levyiselle filmille kuvattu ja tyylikkäästi sävytetty 1930-luvun epookki nykypäivän painotuksilla. Kaiken lisäksi taustaprojisointi on toteutettu ensiluokkaisen hyvin – ja se todella on taustaprojisointia, junan ikkunoista näkyviä maisemia ei ole lisätty sinne vasta jälkituotannossa tietokoneella. Kuitenkaan Branagh’n vakiokuvaaja Haris Zambarloukosin filmaama elokuva ei säväytä, nopea rytmi näkyy kiireenä ja lisäksi CGI-tehosteiden taso heittelee laidasta laitaan. Branagh ja kuvaaja ovat ”keksineet” kuvata muutamia kohtauksia junan vaunuissa kohtisuoraan katosta alaspäin, mikä on yksi tyylikeino ja kuvakulmavaihtoehto, muttei ehkä parhain.

Roolihahmot jäävät yhdentekeviksi ja suuret näyttelijälahjakkuudet heitetään hukkaan. Branagh’n versio Poirot’sta ei ole yhtään mitään verrattuna Albert Finneyn roolisuoritukseen, mutta toisaalta Finneyn tulkinta onkin ainutlaatuisen hieno. Muut roolihahmot jäävät kuin haamuiksi, Pénelope Cruzin, Daisy Ridleyn, Johnny Deppin ja Judi Denchin läsnäoloa on elokuvan jälkeen vaikea muistaa, sen verran mitättömiä heidän tehtävänsä ovat.

Mitä arvosanoihin tulee, Branagh’n Idän pikajunan arvoitus verrattuna Lumetin filmatisointiin ja Christien romaanin tarjoamiin aineksiin on korkeintaan kahden tähden arvoinen. Mikäli sitä taas vertaa muuhun nykypäivän tarjontaan, edustaa se kuitenkin aikuiselle yleisölle suunnattua laatuelokuvaa ja vieläpä kunnianhimoista sellaista.

LISÄMATERIAALI:

Ei lisämateriaalia.

BLU-RAY-JULKAISU: